Kirjoitettu A-K.H:n päreeseen "Matkalla" kommentiksi merille.
(Tekstiin on tehty reilusti muutoksia ja lisäyksiä viimeksi klo: 09:05)
meri kirjoitti mm.
'lukiessani [c.s] lewisin pohjattoman surevaa tekstiä pohdin usein hänen ajatustaan siitä, että suru ei yhdistä meitä kuolleisiin, vaan päinvastoin erottaa meitä heistä. onko asia teidän mielestänne näin?'
*
Kyllä suru yhdistää samalla, kun se kumpuaa nimenomaan eron tuskasta.
Suru - kuten kaipuu - on hyvä esimerkki siitä, miten todella syvät tunteet ovat niitä perimmäisiä elementtejä, jotka ihmisiä yhdistävät välimatkoista, jopa kuolemasta, riippumatta - tai itse asiassa juuri niiden takia.
Pikemminkin on niin, että jokaisen ihmisen elämää ainakin jossain vaiheessa niin rajusti 'repinyt' erottinen ja seksuaalinen rakkaus sisältää enemmän eroa kuin suru, koska ihminen kyllä tajuaa - sekä tietoisesti että tiedostamatta, että kiintymys, joka niin yllättäen ja 'lupaa kysymättä' sitoo hänet rakastettuun, on aina tuomittu päättymään eroon ajan myötä.
Mutta sellainen 'asenne', joka ei yhdistä minua kehenkään vaan päinvastoin ajaa minut äärimmillään ikäänkuin solipsismiin ja siten täydelliseen vaikenemiseen, on 'pelkkä' apathos (ei-passiota) eli stoalainen yritys rationalisoida kaikki tunteet ja intohimot ja pitää niitä harhoina, jotka vain sekoittavat harmoniaan ja ykseyteen (Logokseen) pyrkivää ajatteluamme.
Antiikin stoalaisuutta kritisoivien pilkkakirveitten mukaan kyseinen oppi oli ihmiselle mahdoton noudattaa, sillä esimerkiksi hillittömään myrskyyn joutuneessa laivassa jopa stolainen filosofi kokee sietämätöntä kuolemanpelkoa, kun taas laivaan otettu sika sen sijaan edustaa kaikkein 'oikeaoppisinta' stoalaisuutta hotkiessaan kaikessa rauhassa ja mistään ympärillään tapahtuvasta välittämättä keskellä hirvittävintä rajuilmaa ruokaa kaukalostaan.
*
Siinä missä stoalaiselle ihmisen maailma on universaalin järjen yksilössä rakentuva heijastuma - eräänlaista 'ajattelevien esijumalallisten koneiden kommunikaatiota', siinä kristillisyys muokkasi stoalaisesta Logos-opista aivan uudenlaisen version, jossa tunteiden ja yksilön (huom! myös naisen) asema sai oleellisesti merkittävämmän roolin kuin gnostilaisuuden erilaisissa platonistis-stoalaisvaikutteisissa muodoissa, joissa 'yliaskeettinen' itsensä rääkkääminen purkautui ajoittain orgiastisina bakkanaaleina.
Hannele Koivusen kirjassaan Madonna ja huora sekä Dan Brownin Da Vinci koodissaan viljelemä feminiinisen jumalallisuuden mystiikka eivät edusta kuin hyvin rajattua osaa gnostilaisuuden sekavasta ja eklektisestä monimuotoisuudesta.
Itse asiassa gnostilaisuuden perimmäistä ideaa: ihmisen sielu ('jumallinen kipinä', mikrokosmos) on vangittu materiaan (lihaan), josta se pyrkii vapautumaan kohti jumalallista alkuperäänsä - makrokosmokseen.) - voi pitää kaikkea ruumiillisuutta halveksuvana oppina.
Ihmisruumis (ja yksilöllinen tietoisuus) haluineen on gnostilaisuudessa kuten buddhalaisuudessa kaiken kärsimyksen perimmäinen syy. Tällaista 'uskontoa' on totisesti vaikea pitää feminiinisyyttä arvostavana.
Koivusen ja Brownin tulkinnat perustuvat pikemminkin dogmaattiseen antirationalismiin kuin aatehistoriallisesti perusteltuu evidenssiin, sillä rationalistiset järjestelmät toki ovat alunperin miehisen mentaliteetin aikaansaannosta.
Patriarkaalinen hegemonia aiheutti oletettavasti jopa juutalais-gnostilaisen, feminiinisen Sofian (jumalallinen Viisaus) virheellisen kääntämisen tai ainakin tarkoitushakuisen transformaation kreikkalaisperäiseksi, maskuliiniseksi Logokseksi.
Sofian rooli ei tosin gnostilaisissa kertomuksissa ollut kovin positiivinen. Jumala ei kertonut kaikkia salaisuuksiaan Sofialle, mutta silti tämä lankesi luomaan tietämättömyyttään ja ilman lupaa epätäydellisen ihmisen.
Tarvittiin lopulta maskuliininen Logos välittäjäksi sovittamaan tästä Sofian ja sitä kautta myös ihmisen lankeemuksesta aiheutunut, ihmisen ja Jumalan välille syntynyt pohjaton kuilu.
En ymmärrä miten tällaisesta tarinasta voi löytää vain positiivisia aineksia naisen 'ontologista' ja yhteisöllistä asemaa tukemaan.
*
Kun kristillisessä kultissa pyrittiin yksilöllisen ja yhteisöllisen tunteen 'synergiaan' kirkon 'suojassa/helmassa', niin gnostilaisten esoteerisissa (salaisissa) orgioissa sen sijaan pyrittiin totaaliin minuuden kadottamiseen eli ekstaasiin (tilan=staasi ulkopuolella=ek; - ks. PS.), mikä merkitsee, että ihmisestä tulee tällöin yhtä aikaa ikäänkuin eläin ja jumala: - viettiensä valtaan vajonnut kaikkivaltias, dionyysinen hurmahenki (Hei vaan seksipuritaani dionyysikko Friedrich Wilhelm N.!)
***
En malta olla toteamatta enemmän tai vähemmän asian vierestä, että Ingmar Bergmanin uskomattoman hieno Talven valoa tuo omalla tavallaan hyytävän koskettavaa selvitystä rakkauden, kuoleman, surun, eron, uskon, epäuskon, pettymyksen ja luottamuksen teemoihin.
Bergman on aina osannut ohjata etenkin naisnäyttelijöitään mestarillisella tavalla. Tuntuu kuin Ingrid Thulin olisi roolissaan tuntevampi ja elävämpi kuin kukaan 'aito ja elävä' nainen.
(No no - ei sentään; - jospa en nyt taas? lähtisi 'tälle tielle' kommentoinnissani...)
Bergman itse on sanonut, ettei hän koskaan toipunut viimeisen vaimonsa ja samalla ilmeisesti viimeisen rakastajattarensa/rakastettunsa (joita oli 'yli sallitun määrän') Ingrid von Rosenin (ei Ingrid Thulin niinkuin olen täällä joskus väärin kirjoittanut) kuolemasta 1995 - 24 vuoden avioliiton jälkeen.
Elokuvan Mestari koki jääneensä loppuiäkseen invalidiksi - sekä henkisesti että fyysisesti - ikäänkuin osa hänen omasta ruumiistaan olisi raa-asti repäisty pois.
Ei tavallaan senkään vuoksi ole ihme, että Bergman 2004 listasi Talven valoa (Persoonan, Kuiskauksien ja huutojen ohella) omiksi suosikeikseen tuotannostaan.
Siinähän eräs monista todella syvistä pääteemoista, jotka nivoutuvat yhteen, on pastori Tomas Ericssonin kykenemättömyys unohtaa vaimonsa kuolema ja rakastaa ystävätärtään Märtaa (Ingrid Thulin).
Päinvastoin rakastetun vaimon muisto nostaa kärjistetysti pintaan Tomaksen voimakkaan ärsyyntymisen Märtan omia kärsimyksiä, valituksia ja epäuskoa kohtaan - mikä heijastelee myös Tomaksen oman uskonkriisin tuskallisuutta.
Kaikkein kauheinta kärsimystä tuottaa kuitenkin Jumalan hiljaisuus (ihminen kysyy maailmalta, mutta maailma on hiljaa/Camus), mihin päätelmään kyttyräselkä suntio Algot päättää syvämieliset teologiset pohdiskelunsa, joista hän kertoo Tomakselle tämän nyökätessä alistuvan hyväksyvästi.
Loppukohtauksessa kirkkosaliin ei ole tullut ketään messua kuuntelemaan, mutta Tomas päättää silti pitää sen, sillä paikalla on yksi henkilö - itkevä ja rukoileva Märta, jota Tomas ei ilmeisesti enää halua tahtomattaan mutta oman tyhjyytensä ja vihansa tunnustamalla ja sitä 'kierrättämällä' 'tuomita kuolemaan' kuten aiemmin itsemurhaa suunnittelevaa Jonasta kertoessaan tälle oman uskonsa egoistisuudesta ja suoranaisesta ateismista.
Jonas oli odottanut Tomakselta varmaankin hyvin toisenlaista vastausta ateistisiin epäilyihinsä ja lohdutusta omaan epätoivoonsa, mutta minun tulkinnassani itsemurha-ajatusten ja ateisminsa kanssa taisteleva Jonas saa Tomakselta ikäänkuin 'hengellisen luvan' ampua itsensä, koska Tomaksen mukaan (vapaasti retorisoiden) ilman Jumalaa maailma ja ihminen on vapaa, eikä kärsimyksen ongelmalla, ihmisen pahuudella tai sen syyllä ole silloin mitään merkitystä - ongelma ikäänkuin katoaa ihmisen omaan tietämättömyyteen ja pahuuteen eikä tarvitse enää selitystä. (Ks. PPS.)
Mutta kuten edellä kirjoitin - elokuvan lopussa Tomas haluaa toimia päinvastaisella tavalla kuin itsetuhoon ajautuneen Tomaksen kohdalla.
Hänen tehtävänsä on sen kaikesta onttoudesta (epäuskottavuudesta) ja raastavasta epäilystä huolimatta julistaa ihmisille pelastusta ja lohtua, ei omaa epäuskoaan, omia kriisejään ja kyynisyyttään.
Jumala on. Silloinkin kun 'Hän' ei ole.
*
PS.
ecstasy
1382, "in a frenzy or stupor, fearful, excited," from O.Fr. extasie, from L.L. extasis, from Gk. ekstasis "trance, distraction," from existanai "displace," also "drive out of one's mind" (existanai phrenon), from ek "out" + histanai "to place, cause to stand," from PIE base *sta- "to stand" (see stet).
Used by 17c. mystical writers for "a state of rapture that stupefied the body while the soul contemplated divine things," which probably helped the meaning shift to "exalted state of good feeling" (1620).
Slang use for the drug 3,4-methylendioxymethamphetamine dates from 1985. Ecstatic "rapturously happy" is from 1664.
Online Etymology Dictionary
PPS. Nimet Tomas ja Jonas tuovat hämärästi mieleeni erään Camus'n novellin, joka päättyy yhtäkkiä muusta maailmasta eristäytyneenä, loputtoman kauan suurinta mestariteostaan maalaavan Jonaksen hätkähdyttävään ratkaisuun.
Kun taulu paljastetaan, siinä lukee suurin kirjaimin kirjoitettuna: Yksinäinen vai solidaarinen? Tämän kysymyksen voi kyllä sanoa sivuavan Bergmanin Talven valoa jopa enemmän kuin satunnaisesti.
PPPS. Petri Järveläisellä mielenfilosofina lienee tästä passio-aiheesta edelleen paljonkin painavaa sanottavaa.
1 comment:
Meri yhdistää.
Post a Comment