Charles Baudelairen poeettinen krapula

Tämä päre on kirjoitettu kommentiksi Mummolle hänen päreeseensä Suruhunnut. Päreversio eroaa muutaman sanan verran alkuperäisestä.
I
Kielimafia haluaisi hieman jarrutella mielikuvitukseni lentoa. Ettäkö Baudelaire muka olisi kankkusessa tai peräti viittä vaille deliriumissa matkalla kapakkaan, mikä selittäisi hänen ylikiihottuneen joskin estyneen reaktionsa näkemäänsä naiseen? Niinpä. Miksei - kysyin minä niiltä takaisin? Sitä nyt pähkäilevät teekupit kourassaan. Osa II lisätty 17.12.
*
Mummo kirjoitti:
'En tiedä, mihin riennät, et, mihin lähtenen;ah, sinua olisin rakastanut, sinä tiesit sen!' Jokin tuossa runossa kuvottaa minua tänään. Juoksisi, saatana, surunaisensa kiinni."
*
Interpreting Baudelaire's Intention of the Poem

Ei. Ei se noin voi mennä. Tulkintasi kyseenalaistaa runoilijan intention, josta minulla on lievästi sanottuna 'selväjärkinen' käsitys. Koko fantastinen carpe diem nimittäin romahtaisi, jos B. nyt juoksisi naisen perään kuin kuolaava koni.

Hän ilmeisesti tajunnee - jossain hyvin syvällä - psykosomaattisesti sairaan sielunsa sopukoissa, että vain kaamea itsensä rääkkääminen halunsa ja surunsa sekopäisesti sekoittaen, kykenemättä tai antamatta itselleen lupaa (en tiedä kumpi 'tahtotila' tässä dominoi) muuhun kuin unelmointiin, suo sen illusorisen täyttymyksen, jonka B. tulee lopulta muistamaan elämänsä loppuun asti - ikuisesti!

Juuri tähän - ikäänkuin ajan pysäyttämiseen - pyrkii tuo sadomasokistinen mutta samalla niin syvällisen intuitiivinen ja poeettista muusaansa liki henkiseen orjuuteen asti totteleva narsisti.

Mummo - vaikka purenkin nyt huultani, etten nauraisi itselleni ääneen tätä kirjoittaessani, niin kyllähän asia on niin, että jos mies pystyy sekoittamaan päänsä riuduttamalla itseään kuin Baudelaire tässä, niin ei hänen todellakaan tarvitse juoda niitä kahta tai ehkä jopa kolmea viimeistä absinttipaukkuaan päästäkseen sellaiseen henkis-hekkumalliseen nirvanaan, ettei sille vedä vertoja edes yhteisesti jaettu hotellihuone tuon kyseisen, ihqun, naisen kanssa - tarkoituksena tietenkin antaa hänelle kriisiterapiaa surussaan.

Tähän yhteyteen sopii toistaa niin Baudelairen kuin lähes kaikkien pariisilaisten runoilijoiden joka aamu ristinmerkin kera mumisema, sielua puhdistavan mieltä ylentävä kristillis-eettinen maksiimi: 'Kärsi kärsi, kirkkaamman kruunun saat!'

Mutta sitä me emme tietenkään voi tietää, kumpi tässä käsittelemässämme runossa lopulta kärsii enemmän: surupukuinen nainen vai päivän ensimmäistä absinttipaukkua krapulaansa janoava Baudelaire.

Joka tapauksessa tuo ensimmäinen tujaus tulee olemaan ylimaallisen helpottava, koska B. on valmistautunut sen nautintaan ylivertaisen poeettisen neroutensa koko voimalla:

'Löi salama... pimeni yö! - Pakeneva ihanuus, sinun katseestasi uudelleen synnyin, joskaan en sinua nähne kunnes aukeaa ikuisuus!'
*
OHI KULKENEELLE NAISELLE

Katu huumaten ympäröi minut melullaan,
kun pitkä ja hoikka surupukuinen nainen
ohi kulki - käden heiluva liike, komeilevainen,
hameen helmoja piteli hänen kulkiessaan -

notkeana ja ylväänä, veistäjän muovaamin säärin.
Minä mielettömänä hänen silmistänsä join
lumoavaa hellyyttä, tappavaa iloa koin,
rajuilmaa tiesivät hänen silmänsä kalvain äärin.

Löi salama... pimeni yö! - Pakeneva ihanuus,
sinun katseestasi uudelleen synnyin, joska
anen sinua nähne kunnes aukeaa ikuisuus!
Muualla, kaukana! Myöhäistä! Ehkä ei koskaan!
En tiedä, mihin riennät, et, mihin lähtenen;
ah, sinua olisin rakastanut sinä tiesit sen!"

(Pahan kukkia, Otava, 1962; suom. Yrjö Kaijärvi)
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Charles_Baudelaire
http://www.geocities.com/gregcannon1/

II
Mummo kirjoitti:
'Rauno, juuri tuosta syystä runo kuvotti minua eilen. Romanttiset, riutuvat runopojat, joille tuska on onnea ja onni tuskaa, kärsikööt ihan rauhassa. Maailmassa on todellisempaakin kuin heidän sielunsa tyhmät värähtelyt. Näin eilen.'
*
Kas juuri tämän tajusin ja osittain myös sen vuoksi tankkasin lisää sekopäisen romantiikan höyryä pönttöön omassa tulkinnassani. (Ks. tämän päivän päreestäni päivitetty selitys ko. runosta - vastaus kielimafialaisille).

Oma suhteeni romantiikkaan asenteena ja tyylilajina lienee samanlainen kuin varsinaisilla alan miehillä Saksassa 1700-luvun lopulla, jolloin - anekdootin mukaan - erään kirjallisen piirin kokouksessa Novalis nauroi Schillerin pateettiselle luennalle niin rankasti että putosi tuoliltaan.

Että sellaista romantiikkaa. Niin totta, ettei voi nauramatta olla.

Mutta todellisuudessa juuri romantiikka ja nihilismi muodostavat minun persoonallisuuteni kääntöpuolet. Ne eivät elä minussa ilman toisiaan.

Siinä sulle avain persoonani 'salaisuuteen' (haha! - mikä ihmeen salaisuus).

Realisti minä en kuitenkaan ole (paitsi mielisairaanhoitajan ammatissani). Valitan. Realismi on minun mielestäni filosofisesti silkkaa metafysiikkaa, arkisen puuduttavaa, pragmaattista tylsyyttä ja/tai moraalista kyynisyyttä.

Niin sanottua realismia minä tavallaan 'kavahdan' ja jopa halveksin (toki liioittelen taas), koska se on niin yksiulotteista, eikä ihminen sisimmältään koskaan ole yksiulotteinen ja/tai 'yksitasoinen'.

Tämä ei tarkoita, ettenkö rakastaisi Rouva Bovarya, Anna Kareninaa tai Rikosta ja rangaistusta, mutta ne ovatkin oikeastaan psykologista realismia - ei mitään historiallis-sosiologista, tendenssirealistista tarinointia, josta en ole kiinnostunut kuin huippujen osalta - pelkästään jo sen ylenmääräisen tarjonnan vuoksi viimeisten 100 vuoden aikana. Toki hyviä poikkeuksia siis löytyy - esim. Väinö Linna.

Me olemme aina ikäänkuin kaksi - joskus ueampiakin persoonia. Ainakin ne, jotka jotain tästä maailmasta ja ihmiselämästä todella ymmärtävät.

Voi olla, että tällaiset ihmiset eivät osaa elää tasapainoisesti täällä olemassaolon paskaluukussa herkkyytensä takia, mutta ainakin he tuntevat jotain ja syvästi - laidasta laitaan.

PS.
Mitä Baudelaireen vielä tulee, niin estetiikkaa/kirjallisuutta opiskelleena tiedät ilman muuta, että Baudelairea pidetään ensimmäisenä urbaanisen modernismin kirjallisena edustajana - ei niinkään romantikkona, vaikka tuo surupukunainen on kyllä yksi kaikkein rankimpia syöksyjä oman tunnekiihkon valtaan kuin olla saattaa.

Mutta siinäpä tuo - se on niin rankka, että ei paljoa puutu sen muuttumisesta koomiseksi, mauttomaksi - ehkä jopa jotenkin bizarriksi. Vain yksi askel lisää pateettisuuden suuntaan, niin se muuttuisi jo komiikaksi tai sairaskertomukseksi.

Minä väänsin siitä koomisesti bizarrin tulkinnan.

Sinun silmiesi tähden

Kirjoitettu kommentiksi Mummolle päreessäni "Olkinaisen kanssa mielen vuoristoradalla".
*
mummeli kirjoitti
No, Rauno R., etsi jostakin kuulumaan tai näkymään sanat "Hiljaa virtaa veri". Hassisen Koneen aikaa. Se tuli ensin mieleen, kun ajattelin, mikä sinun tulkittavaksesi voisi sopia. (Ks. PS.)
*
Ei tämä nyt oikein kolahda. Mutta minulla on Alangon sanoituksiin ja musiikkiin ylipäätään hiukan kaksijakoinen suhde.

Pidän niitä jonkilaisen nerokkuuden ja mauttomuuden yhdistelminä, joista eräs kaikkein onnistuneimpia on Alangon pseudonyymin Jari Kullervon Lasinen elämä (1981), joka oli tarkoitettu alunperin parodiaksi ja pilkaksi suomalaisen iskelmän iljettävän lipevälle tekotunteellisuudelle.

Nyt vain on niin, että minun mielestäni Alanko onnistuu tuossa biisissä pilkkaamaan nerokkaasti jopa itseään ja omia maneereitaan!

Joskus kuulen Alangossa sietämättömän itsetarkoituksellisen eksentrikon, joskus taas suoraan ja välittömästi fantasian läpi reaaliseen katsovan/näkevän surrealistin. Pohditaan esimerkiksi seuraavaa säkeistöä.

'Vaikka suu on kii, se valehtelee
Ja hiljaa pois veri virtailee
Silmistä naisen mies oman kuvansa saa
Ja kun ei peiliä rikkoa saa, tuhotaan vaan'

Ensi alkuun tämä teksti vaikuttaa sekavalta symboliikalta, josta ei löydy mitään punaista lankaa tai teemaa, josta saisi kiinni.

Mutta Alangon tarkoitus lienee alunperin ollut ikäänkuin tajunnanvirtamaisesti maalata tiettyjä mielen kuvia kankaalle - perimmäisenä motiivinaan miehen traumaattinen suhde naiseen.

Tätä hienolta ja syvälliseltä kuulostavaa säkeistöä uhkaa kuitenkin - kuten Alangon monia muitakin sanoituksia - katoaminen jonnekin hölynpölyn ja toisaalta mystisen näkemyksen 'välimaastoon'.

Ja jälleen kerran: vastuu tekstin tulkinnasta sekä hyväksymisestä/hylkäämisestä siirtyy pelkästään kuulijalle.

En todellakaan usko, että tästä voisi repiä yksiselitteistä analyysia. Sillä mitä lopulta tarkoittaa:

'Silmistä naisen mies oman kuvansa saa
Ja kun ei peiliä rikkoa saa, tuhotaan vaan'?

Ovatko naisen silmät tässä miehen sielun peili, jota ei saa rikkoa, koska silloin tulisi särjettyä lopulta myös itsensä - oma psyykensä, joka on erottamaton osa naista (jota rakastaa)?

Miksi miehen sitten pitää kuitenkin tuhota?

Jääkö mies naisen silmiin (minuutensa imaginaariseen heijastajaan) ikäänkuin vangiksi, joka itsenäisyyden ja vapauden uhossaan suuntaa purkautuneeseen seksuaalisuuteensa sidotun ylijäämän eli maskuliinisen aggressionsa poispäin naisesta - tuosta kallisarvoisimmasta ja pyhimmästä 'tabustaan': vankilastaan, helvetistään ja taivaastaan: kohdusta, johon ei enää voi palata lopullisesti (vrt. Julia Kristevan khora - ks. PPS.) - ulos maailmaan ja itsetehostukselliseen kilpailuun, joka muuttuu pahimmillaan hallitsemattomaksi destruktioksi - lähes kaikkea esteiksi kokemaansa penetroivien alfaurosten idioottimaiseksi soidinsodaksi?

(Hmm...Siinä sitä verbaliikkaa taas kerrakseen, sanoi hän vinosti itselleen hymyillen.)

Joka tapauksessa jotain hyvin olennaista ja syvää sisältyy juuri noihin edellä pohdittuihin kahteen riviin, mutta mitä se lopulta on? Kerro sinä mummeli...
*
Alanko on minun mielestäni jossain määrin omaa vakavasti otettavuuttaan kompromettoiden kertonut, että sanoitusmateriaaliksi käy mikä tahansa - pääasia, että kustakin säkeistöstä löytyy yksi järjellinen lause, koska se sitten sitoo koko muun säkeistön - jopa täysin nonsense-viritteiset ilmaisut yhteen.

Tämä ei nyt ollut mikään sanatarkka sitaatti, mutta pääasia kai tuli ilmi.

Joka tapauksessa voisi sanoa, että tällainen - ehkei välttämättä mikään poikkeuksellinen tekstintekotapa (esim. Bob Dylan) - on kuitenkin erittäin riskaabelia: siinä onnistuakseen täytyy olla melkoisen lahjakas oivaltamaan ja käsittelemään sanojen 'konstellaatioita' (tässä: merkityssuhteita), jotta lopputuloksena olisi kuulijan mielikuvitusta ja tunteita yhä uudelleen värähdyttävä teksti.
*
Sanoittajat ovat tietenkin erilaisia 'spiritiltään', tekniikaltaan ja ilmaisutavoiltaan.

Esimerkiksi Heikki Salo on kerrassaan mainio hyvinkin sadunomaisten tai jopa surrealististen tarinoitten kertoja.

Juice on kiteyttämisen nero. Hän on saattanut kyetä lataamaan yhteen virkkeeseen tai jopa yhteen sanaan niin paljon merkitystä ja syvyyttä, että siinä riittää märehtimistä, hupia ja ehkä 'vollottamistakin' vuosikausiksi eteenpäin.

Toisaalta Juicen 15. yö ei sisällä mitään selkeää tarinaa - ei ainakaan kehyskertomuksen tapaan, vaikka se metaforisesti puhuukin kahden viikon ryyppyputken päättymisen aiheuttavasta melankoliasta ja kaipuusta toiseen ihmiseen, joka palauttaisi horjuneen/horjutetun elämänuskon ja pitäisi sitä yllä.

Hector on yhteiskuntakriitikko, nostalgikko ja humoristi. Tuomari Nurmio liikkuu surrealismin ja ironisen campin välimaastossa ehkä nerokkaammin kuin kukaan. Jne.

Tässä oli luonnehdintoja vain muutamasta arvostamastani sanoittajasta.

Teollisen iskelmän/iskelmäpopin tekijöitä en halua mainostaa edes kritisoimalla heitä - olkoonkin, että esimerkiksi Vexi Salmea pidän melkein nerona.

Valitettavasti vain nerotkin joutuvat kapitalismissa myymään itseään rahasta...Kapitalismissa kun on tehtävä töitä, jotta saisi luvan olla olemassa, kuten Saarikoski asian utooppisen marxilaisuuden näkökulmasta muotoili.

PS.
Nuorempi veljeni voisi kirjoittaa tästä asiasta paremmin kuin minä, koska hän on tehnyt yli 100 biisiä ja antaa luentoja rock-sanoitusten tekemisessä.

PPS.
'Kristeva kehitteli Platonin Timaios-dialogin pohjalta tämän käsitteensä. Platon puhui khorasta, ikivanhasta, epävakaasta ja häilyvästä astiasta, sanaa ensisijaisemmasta, jossa olemassaolo saadaan. Khora on luomistapahtumassa syntyvän vastaanottava säiliö. Se on ravitsevaa ja maternaalista'.
(Psykoanalyysin isät ja äidit - teoreettisia näkökulmia, s. 331).

Huomaa myös Istanbulin läntisessä kaupunginosassa sijaitseva Choran bysanttilainen kirkko - http://en.wikipedia.org/wiki/Chora_Church
*
http://www.lyricstime.com/hassisen-kone-hiljaa-virtaa-veri-lyrics.html

Mikä on merkin merkityksen merkitys?

Kirjoitettu kommentiksi merin kommenttiin A-K.H:n päreessä "Matkalla".
*
meri kirjoitti mm.

'taidehistoria, teologia ja filosofia voisivat jäljittää näitä kuvaketjuja pitkällekin kuvahistoriaan ja tutkia niiden merkitysten syntyä ja muuntumista.'
*
Ja mikähän tavoite kaikella tällä symbolisen 'sälän' tutkimisella lopulta on?

Postmodernismi on mullistavan teknologisen kehityksen siivittämänä tehnyt perimmältään raadollisen yksinkertaisesta ja yksiselitteisestä todellisuudesta pirstomielistä sarjakuvaa, joka saattaa viehättää monipuolisuudessaan, mutta joka on tyhjentynyt sisällöistään, sillä eihän kukaan enää tarjoa selitystä yhtään mihinkään vaan merkkejä merkkien perään.

Dialogi Kiasmassa

Taavi huudahtaa Tarjalle: Katso - merkki! Mikä sen merkitys on? Mitä se merkitsee? Mihin se viittaa? Onko sillä mitään perusreferenssiä? Onko sillä referenssiä lainkaan?

Tarja, joka on lukenut taidehistoriaa ja semiotiikkaa vastaa: Älä ole Taavi toope vaan katso tätä toista merkkiä, joka on sen sun merkin vieressä. Siinä on sulle johtolanka sun merkin merkityksestä.

Taavi huokaa: Ai jaa - niinkö? Mutta voisitsä selittää, millä tavalla se toinen merkki selittää tota toista?

Tarja: Helppo nakki! Tsekkaas tuo kolmas merkki tuossa. Se selittää, miten nuo kaksi merkkiä ovat kytköksissä toisiinsa.

Taavi: Aha! Mut miks mä en vieläkään tajuu, mitä toi eka merkki tarkottaa.

Tarja: No kato nyt noita muita merkkejä. Sieltä löytyy sulle vastauksia.

Taavi: Joo...nii vissiin löytyy...
*
Tämä keskustelu jatkuu loputtomiin - päivästä toiseen, sillä Kiasmasta ei symbolinen 'sälä' lopu - eikä tulkitsijalta-Tarjalta tulkinnat.

Keskustelu merkeistä kiertää siten omaa loputonta kehäänsä palaten aina vääjäämättä alkuun ikäänkuin todisteena Nietzschen (ja stoalaisten) ikuisesta paluusta...
*
But who would seriously care about never ending character string?
Don't we need a foundational explanation of interpretation anymore?
If not - why? Is it intellectually satisfactory enough always to loop around basically the same circle of interpretation and construction line?
In other words: signs differ but line makes 'no difference'.
This endless regression of signs makes me yawn..;)
*
Toistan jälleen itseäni, mutta kertauksen vuoksi selitettäköön edellistä dialogia ja englannin kielen 'harjoitusosiotani' seuraavasti:

Ranskalaiset Barthes, Foucault, Derrida, Deleuze, Lyotard ja Baudrillard (näitä seuraten amerikkalainen Rorty) ovat näheet tämän ilmiön läpi - ja päätyneet kukin sen nähtyään omanlaatuiseensa pessimismiin - muka iloiseen pessimismiin - haha että naurattaakin!

Jos kaikki on vain tulkintaa tulkinnasta, niin mitään tulkittavaa (siis mitään essentiaalista perustaa) ei oikeastaan ole olemassakaan, kuten Foucault veisteli esiderridalaiseen tyyliin jo -60-luvun alkupuolella.

Tästä nihilismiin johtavasta, antifoundationalistisesta positiosta seuraa tietenkin myös antirepresentationalismi, eli että merkit eivät esitä todellisuutta vaan ovat merkkejä merkeistä.

Tämä väite taas implikoi johdonmukaisesti, että mitään todellisuutta - totta maailmaa - ei ole olemassakaan. Se muuttui taruksi (Nietzsche, Epäjumalten hämärä, 1888) eli merkeiksi ja tulkinnoiksi.

Nietzsche oli sanonut tämän saman hiukan eri sanoin jo 1886 kirjansa Hyvän ja pahan tuolla puolen ensimmäisessä luvussa: Filosofien ennakkoluuloista, ja itse asiassa hän sanoi sen jo 1873 julkaisemattomassa luonnoksessaan 'Totuudesta ja valheesta ei-moraalisessa mielessä'.
*
Minulle perimmäinen ongelma tässä relativistis-nihilistisessä merkkijonojen loputtomuudessa ei kuitenkaan ole tuon loputtomuuden 'ontologinen tyhjyys' vaan tämän tyhjyyden seuraus: perinpohjainen ikävystyttävyys: se että kaikki toistuu samana päivästä toiseen, aikakaudesta toiseen, ikuisuudesta ikuisuuteen.

Merkkijonojen useinkin värikäs ja pluralistinen monipuolisuus on hämäävää. Karnevalismissaan se peittää minulle intuitiivisesti ilmiselvän tosiasian, että todellisuus on kuitenkin kaikessa muutoksessaan ja moninaisuudessaan 'yhtä ja samaa' (vrt. Herakleitoksen Logos) - merkit vain vaihtelevat.

Herakleitoksen jatkuva muutos sisältää jollain 'merkillisellä' (niinpä!?) tavalla Logoksen (Yksi ja sama) eli perimmäisen Järjen/Järjellisyyden. (En kuitenkaan tee välttämättä samaa johtopäätöstä Herakleitoksesta kuin Hegel...)

Mitä tuo Logos sitten semanttisesti sisältää - siitä minulla ei niin sanotusti ole hajuakaan...mutta ehkä sinulla meri merkkien ja 'merkillisyyksien' tuntijana on? Logoshan on joka tapauksessa eräänlainen logo - siis merkki - eikö vain..?
*
Tällä tavoin tulkinnallinen 'ympyrä' sulkeutuu kerta toisensa jälkeen: - loputon merkkien kehä imaisee tietoisuuden kuin musta aukko materian.

Sillä ehkä Logos onkin juuri tuo kehä itse? Mutta voimmeko me ymmärtää tällaisen olettamuksen mitenkään muuten kuin loogisena konstruktiona ja/tai matemaattisena symbolina eli 'jähmettyneenä, kuolleena' muotona - ja sellaisenaan yhä merkkinä?

Eli emme itse asiassa ymmärrä yhtään mitään vaan piirrämme pelkän 'kuvan' - 'oman' kuvamme - todellisuudesta.

Älli loppuu, pyörryttää..!