Aika 'huono' yli-ihmiseksi?

Kirjoitettu kommentiksi Järveläisen päreeseen "Filosofien huono käytös".

Petri kirjoitti

'Nietzscheen liittyen tässä käsitellyn kirjan pohjalta saa kuvan, että hän oli kaikkea muuta kuin mitä hänen on väitetty olleen eli kiltti, hyvä pianisti ja arjalaisia inhoava.'

No hyvä, että tämä asia sinullekin viimein 'valaistuu'. Oikeastaan kirjan otsikko Huonosti käyttäytyvät filosofit ei lainkaan päde Nietzscheen. Hän oli nimittäin aivan liian hyvin käyttäytyvä filosofi!
Nietzschen myöhäistuotannon briljantit tekstit vain eivät ole kovin 'hyväkäytöksisiä'.
*
Nietzschellä oli kirjoituksissaan (ajattelussaan - ei omassa elämässään) kaksi 'luontoa', joista jälkimmäistä - Wagner-breakin (1878) mutta etenkin Zarathustran (1883) jälkeistä - ilmaisemaa 'luontoa' kaikki hänen läheisimmät ystävänsä kovasti kummastelivat ja jopa kavahtivat.

'Onko ihmisen mahdollista luopua niin totaalisti sielustaan ja korvata se toisella?', kuten eräs parhaimmista yliopistokauden ystävistä, filologi Erwin Rohde kirjoitti jo Inhimillistä, liian inhimillistä teoksen (1878) julkaisun jälkeen.

Nietzshe vastasi ehkä hieman kieli poskessa jotenkin niin, että tämä toinen luonto tarvitaan, jotta ensimmäinen ('parempi?') korostuisi ja tulisi paremmin ymmärrettyä (vrt. kristologinen ongelma eli Kristuksen kaksiluonto-oppi).

Käytännössä kävi päinvastoin, mutta syy ei ole yksinomaan Nietzschen vaan hänen antisemitisti-natsi-sisarensa, joka 'brändäsi' veljeään ja tämän tuotantoa saksalaisen nationalismin tarpeisiin jo siitä lähtien, kun tämä oli täysin riippuvainen muitten avusta, ja kykenemätön kontrolloimaan teostensa ja jälkeenjääneitten papereittensa toimittamista.

Mutta ylipäätään ja ennenmuuta syy on lukijoiden oma mielikuvitus, ennakkoluulot ja siten epäkriittisyys.

Joku voisi sanoa, että Nietzshen strateginen clue oli kirjoittaa niin, että lopullinen tulkintavastuu teksteistä siirtyy sawolaisittain väistämättä lukijalle.
Mutta kuten tiedetään, tämä strategia on aiheuttanut kaikkein eniten väärinkäsityksiä ja ylilyöntejä hänen lukijoidensa/tulkitsijoidensa keskuudessa.

Toki vielä sitkeämpiä väärinkäsityksiä Nietzschestä sikiää siellä, missä häntä ei ole luettu lainkaan, ja missä ollaan siten pelkän yksipuolisen 'juorukeskustelun' tasolla (mitä Huonosti käyttäytyvät filosofit ei ole!)

Nietzsche itse kyllä varoitti useaankin otteeseen tekstiensä tulkintojen - ehkei niinkään väärintulkinnan kuin yksipuolisen lukemisen - mahdollisuudesta.

Mutta ilmeisesti N. ei sitä varoitusta kuitenkaan kyllin selvästi julkituonut, mistä 'laiminlyönnistä' häntä on sittemmin katkerasti ja halveksuvasti syytetty mm. liberaalidemokraattisten, itsensä 'tekopyhäköiksi' korottaneitten 'pintaliitäjämoralistien' (esim. B. Russell) piirissä.

Oikeampaa lienee kuitenkin sanoa, että johdonmukaisuuden nimissä Nietzsche ei oikeastaan edes voinut kirjoittaa: 'tulkitkaa minua 'näin ja näin', koska silloin hän olisi tullut samalla väittäneeksi, että esimerkiksi Zarathustra sisältää jonkin nimenomaisen ja eksplisiittisen käytännön ohjeistuksen - ikäänkuin 'Kymmenen käskyä', joita ihmisen pitää noudattaa.
(Toki Zarathustra antaa 'ohjeita', mutta eivät ne mitään konkreettisia käskyjä ole.)

Kyseisestä dilemmasta löydämmekin Nietzschen sielun varsinaisen paradoksin: ah miten mieluusti hän olisi ne Kymmenen uutta käskyä kirjoittanutkaan!, sillä totisesti hänessä kyti se sama radikaalipietistinen, individualistisen askeesin, uudestisyntymisen ja jopa itsepyhityksen (kyseenalainen?) tuli kuin esi-isissään.

Nietzsche oli kuitenkin aika 'huono' pietistis-dionyysiseksi yli-ihmiseksi - liian sairas ja sisäisten - sekä psykologisten että ajatuksellisten - ristiriitojen riivaama.
On silti melkoista kohtalon ivaa, että jopa tästäkin asiaintilasta hän voisi perustellusti syyttää omaa geneettistä ja kasvatuksellista perimäänsä, jolla on niin vahvasti kristinuskon hahmo.

Mutta yhtä selvää minun mielestäni on, että jonkinlainen täydellisen ihmisyyden (jumaluuden) tavoittelu kumpuaa Nietzschellä pikemminkin antiikin myyttien, uskontojen (etenkin mysteeriuskontojen) ja filosofioiden maailmasta, jotka etenkin saksalainen romantiikka ja vitalismi uudestaan 'löysi' ja glorifioi - ei niinkään modernismin perustan eli valistusaatteen sekulaarista kehitysoptimismista ja mekanistisesta maailmakuvasta - olkoonkin, että Nietzsche yhtä kaikki oli valistuksen kasvatti.

Pidetäänhän etenkin 1870-1880-lukuja ehkä kaikkein latteimman positivismin kukoistuskautena, eikä Nietzsche 15 vuotta (1864-1879) tiedeyhteisössä opiskelleena ja työskennelleenä voinut olla vaikuttumatta uusista aatteista.

Kristinusko ja uskonto yleensä oli olennainen osa Nietzschen 'ensimmäistä luontoa', josta puoliväkisin (tahtoen ja tahtomattaan) irtaantuessaan hän osoitti ajattelussaan ja lopulta (ainakin analogisesti, metaforan tasolla) myös elämässään, mihin saattaa ajautua ihminen, jolle Jumala (ja siten myös moraalin aksiomaattinen perusta) on kuollut - tai kirjaimellisemmin Nietzschen kuuluisiin sanoihin viitaten: 'joka on hänet tappanut!'

Lopuksi voimme vain kysyä: onko Nietzschen kohtalo myös meidän kohtalomme?