Onko kanttia, Kantia vai molempia?

Kirjoitettu kommentiksi Kemppisen päreeseen "Tlön, Uqbar, Orbis Tertius". Epilogin julkaisen vain tässä blogissa.
(Lisäys Epilogiin 3.1)
*
at (savoa) homo garrulus

Kirjoitin sinulle vastinetta, mutta se meni mielestäni mambojambon puolelle, joten tyydyin tallentamaan tekstin vain omiin tiedostoihini.

Tajusin nimittäin hämärästi mutta tuskallisen vakuuttuneesti, että kirjoituksestasi putkahti irvikuvana esiin oma peilikuvani.
Säikähdin aika lailla, joskin puolustauduin heti mielessäni: Ei helvetti! En minä todellisuudesta sentään ihan näin pahasti reifikaatioon asti vieraantuneita meta- ja formaalitason analogioita käytä - enhän?

Tekstisi oli siis tietyistä osuvista tiivistyksistä huolimatta asiaa jossain määrin tuntevallekin lähinnä tyhjää käsiterunoutta ja itsetarkoituksellisen abstraktia sanahelinää, jolla ei ole mitään tekemistä esimerkiksi Borgesin ovelan ja harkitun labyrinttimaisuuden kanssa, joka kertoo sekä oivallisesta filosofisten argumenttien että intertekstuaalisten sisältöjen tajusta.

Egon Friedell totesi Kantin filosofiasta, että se on esimerkki siitä harvinaisesta tosiasiasta, että hämäryydessäkin voi (joskus) olla järkeä.
Samaan tapaan voisimme sanoa Borgesista, että 'mambojambostakin' voi joskus löytää Ariadnen langan.
Sinulta minä en sitä valitettavasti löytänyt.

Ymppäsit niin suruttomasti toisiinsa (ilman minkäänlaisia vaihtoehtoisia selvennyksiä, jotka ovat aina olennaisia filosofisessa argumentaatiossa) 'täyden kädellisen' verran eräitä kaikkein abstrakteimpia käsitteitä, joita filosofia tuntee, niin että itse Platoninkin päätä olisi hetken aikaa särkenyt noin voimakas metafyysinen 'matalapaine'.

PS. Mitä niihin mainitsemiisi uusiin silmälaseihin tulee, niin kerro ihmeessä, mistä niitä saa. Tilaan heti pari kappaletta.
Näillä vanhoilla olen nähnyt oikein hyvin jo kymmenen vuotta, mutta nyt törmäsin tekstiin, jota ne eivät enää ymmärrä..;)
*
Epilogi

Edellä ei kuitenkaan irvailtu Kantille, koska hänen 'Puhtaan järjen kritiikkinsä' ydinajatuksen ilmaiseminen esimerkillä värillisiä silmälaseja käyttävästä ihmisestä lienee väärä - (Lisäys alkaa) tai ainakin se on hieman harhaanjohtava kielikuva.

Toki linssien kautta voimme nähdä maailman joko suurempana tai pienempänä, värillisenä tai jopa 'värittömänä', mutta itse kausaliteetin luonteeseen linssin ominaisuudet eivät vaikuta.

Kun Kant itse käyttää silmälasi-metaforaa, hän puhuu mielestäni silmälaseista nimenomaan ensin mainitussa merkityksessä eikä tee niistä suinkaan kausaliteettia määräävää havainnon muotoa, sillä jos kausaalisuus (syy-seuraus-jatkumo) muuttuisi/vaihtelisi havainnon välineestä (joka siis tässä merkitsee myös havainnon muotoa) riippuen, maailmamme ei olisi hahmotettavissa järjellisesti (transsendentaalisesti).

Tiedän kyllä, että kvanttifyysikot protestoivat tässä kohdassa voimallisesti, koska modernin fysiikan mittausten mukaan näyttäisi siltä, että jopa kausaliteetin olemus on epämääräinen, koska aineen/energian 'käyttäytyminen'/'ilmeneminen' ei noudata klassisen syy-seuraussuhteen lakia.
Mitä tästä seuraa, on arvoitus - tai ehkä jopa mysteeri. On selvää, että se rajoittaa Kantin filosofian ulottuvuuksia, mutta luultavasti vain kosmologian suhteen (Lisäys päättyy).

*
Kant halusi I kritiikin toisesta painoksesta lähtien vetää selvemmän eron nimenomaan subjektiivisen idealismin ('punaisten silmälasien') ja oman transsendentaalisen idealisminsa välille, jossa kausaliteetti ei ole pelkkä subjektin konstruktio eikä myöskään mikään 'out there' vaikuttava 'mystinen' realiteetti vaan kaksi ontologista tasoa yhdistävä episteme (ei kuitenkaan foucault'laisen tieto=valta=ideologia=relativisuus-ketjutuksen merkityksessä), joka kuuluu havainnossa samanaikaisesti sekä noumenaaliseen eli ajattelun transsendentaalisten ehtojen piiriin että fenomenaalis-empiiriseen eli ilmiömaailmaan.

Jos näin ei olisi, eli jos subjektiivinen idealismi tai metafyysinen realismi (johon tieteellinen empirismi väistämättä johtaa) olisivat tosia, meillä ei milloinkaan voisi olla todellista, 'oikeaa' tietoa maailmasta.

Tieteelliset empiristit, lähinnä reduktionistit tietenkin mieluusti hylkäävät Kantin yrityksen tehdä kausaliteetista edes osaksi transsendentaalinen eli ymmärryksen universaali muoto.
Heidän tiensä päässä kuitenkin odottaa paradoksaalisesti joko häpeämätön idealismi (induktiiviset yleistykset) ja jopa metafyysiset oletukset - tai kaiken 'nielevä' ja tyhjäksi tekevä skeptisismi.

Tällä tavoin naturalismi (tieteellinen empirismi) ja postmoderni konstruktivismi (subjektiivinen idealismi) ovat erottamattomasti kietoutuneet toisiinsa, sillä kumpikin joutuu lopulta olettamaan vastustamansa 'vastakohtaiset' olettamukset tiedon luonteesta - tämän kuitenkin julkisesti kieltäen.

Kantilla on siis 'kanttia' yhä tänäkin päivänä.