Huonosti käyttäytyvät filosofit

Kirjoitettu kommentiksi Petri Järveläisen päreeseen "Filosofien huono käytös", joka käsittelee kirjaa Huonosti käyttäytyvät filosofit (HKF).
(Lisäys 26.1)
*
Kirjailija D. H Lawrence näki Bertrand Russellin läpi nietzscheläisen tarkasti.

Tämän kommentin loppupuolelta löytyy ote hänen ilmeisesti viimeisestä entiselle ystävälleen lähettämästään kirjeestä, jossa Lawrence sanoo säälimättömästi ja suoraan, mitä on oivaltanut Russellin luonteen ja mielipiteitten jakautumisesta sekä uskottavuudesta.

Maailman ehkä tunnetuimmasta pasifistista paljastuu näin syvästi ristiriitainen, ehkä jopa halveksuttavan tekopyhä ydin, joskin juuri tämäntyyppisiä persoonallisuuden/luonteen ja kirjallisen 'sanoman' tai julkituodun vakaumuksen välisiä ristiriitoja käsiteltävänä oleva kirja kaikkien valittujen filosofien suhteen nimenomaan esittelee, joskaan ei niitä syvällisemmin pohdi.

Nuo ristiriidat: minän kätkemiset ja harkitut paljastamiset ikäänkuin roolinottona (vääristävänä fasadina) tai käsittämättömän ristiriitaiset ja paradoksaaliset 'asennedissosiaatiot', joista kultakin filosofilta löytyy oma 'oireyhtymänsä', ovat tämän kirjan paras anti.

Tekijät ovat rutinoituneita historian, uskonnon ja filosofian tutkimisen ammattilaisia - myös journalisteina - eivätkä suinkaan mitään skandaalisenttareita, joten filosofien suppeat elämäkerrat pitävät yleisesti ottaen täysin kutinsa jokaisen kohdalla.

Kirjoittajat ovat kuitenkin valinneet linjansa etukäteen. He tekevät esim. aikakauden (1800-luvun alku ja puoliväli) nuorten taiteilijoiden ja intellektuellien syfilistartuntojen yleisyyden perusteella todennäköisyypäätelmän, jonka mukaan myös Nietzsche olisi hankkinut itselleen kupan, koska eivät halua uskoa, että 20-21-vuotias vapaa yliopisto-opiskelija olisi mennyt bordelliin muka vahingossa ja muka sitten paennut sieltä.
Ainakin hänen oletetaan palanneen kohtalokkain seurauksin, kuten Thomas Mann olettaa.

Nietzsche tosin itse kertoo kirjeessään ystävälleen Paul Deussenille katselleensa Kölnin nähtävyyksiä ja pyytäneensä ajuria viemään hänet ravintolaan, mutta huomasikin joutuneensa hevoskuskin 'oikusta' vastoin tahtoaan ja tarkoitustaan bordelliin.

Oli miten oli. Lopullisesti varmaa faktaa meillä ei ole siitä, mitä todella tapahtui. Itse asiassa Nietzschellä saattoi olla jopa perinnöllinen syfilis isän puolelta. Isä kuoli aivojen pehmennykseen 36-vuotiaana.

Nietzschen omissa muistiinpanoissa ja kirjeissä kuppatartuntaa käsitellään kovin vähän ja ristiriitaisesti, eikä asiaan siis löydy historialliset metodikriteerit täyttävää todistusta.

Tällainen tulkintavalinta kirjoittajilta ei kuitenkaan ole väärä vaan siis tiettyihin aihetodisteisiin perustuvaa päättelyä.
Lukijaa tässä toki hieman johdatellaan, koska kaikkea aineistoa puolesta ja vastaan ei käsitellä, vaan valinta on jo alunperin tehty tietyyn suuntaan, ja lähdeaineistoa käytetään valikoidusti tuota valintaa tukemaan.

Kyseisen asian perusteellinen setviminen olisi tietysti jo aivan oman tutkimuksen aihe.

*
Kuitenkin se, joka haluaa lukea eräistä todella tunnetuista filosofeista nopeasti hieman erilaisemman ja ehkä viihtellisemmän mutta silti historiallisesti ja filosofisestikin totuudenmukaisen katsauksen, hankkikoot tämän kirjan, joka lienee kyllä jo mennyt alennusmyynneissä kuin kuumille kiville.

*
Mutta tässä siis ote D. H Lawrencen aika raadollisesta joskin psykologisesti suorastaan 'läpivalaisevasta' katsauksesta Russellin luonteen 'irvokkuuteen'.

'Olet yksinkertaisesti täynnä tukahdutettuja haluja, joista on tullut villejä ja yhteiskunnan vastaisia. Ne esiintyvät puettuina sodanvastaisen propagandan valeasuun.
Kuten eräs nainen, joka oli osallistunut tapaamiseesi, sanoi minulle: "Se vaikutti niin merkilliseltä, puhua niin ilkeiltä näyttävin kasvoin rauhasta ja rakkaudesta. Hän ei ole voinut tarkoittaa, mitä hän puhui."
(...) Olet liian täynnä paholaismaista tukahtuneisuutta ollaksesi muuta kuin himokas ja raaka.'
(HKF, s. 145)
*
Russell muutti filosofisia kantojaan jatkuvasti ja vetosi tieteen ehdottomaaan auktoriteettiin.
Filosofia oli hänelle kielen ja tieteellisten käsitteiden sekä argumentaation selventäjä, mutta tieteen siunauksellisuudesta hän oli ehdottomasti vakuuttunut, vaikka joutuikin totemaan Einsteinin tavoin, että tiede kehitti tuhoaseen, joka uhkasi tuhota koko maapallon.

Russell ei uskonut Kantin 'tieteellisen' tietoteorian foundationalistiseen projektiin, jonka perustana olivat autonomisen järjen mahdollistamat ajattelemisen edellytykset, ymmärryksen muodot, jotka myös osoittivat ajattelut perimmäiset ehdot ja rajat (näkemys, joka voidaan hyvin yksinkertaistetusti tiivistää myös transsendentaalirgumentiksi).

Russellille tiede siis hoiti tehtävänsä itsenäisesti tietoteoriaa juurikaan tarvitsematta. Filosofia vain tarkensi tieteen käsitteellis-loogista syntaksia (vrt. Carnap).

Mutta Russellin perimmäinen luonteen sadismi ja kieroutuneisuus henkilökohtaisissa suhteissa ei ollut mikään matemaattisesti ratkaistava yhtälö.
Matematiikan auktoriteettina vielä jopa Hilbertiin ja Gödeliin saakka, hän kuitenkin pystyi myös esittämään mielipiteitä, jotka olivat täysin ristiriidassa hänen henkilökohtaisen elämänsä sadististen taipumusten kanssa.

Matematiikasta ei ollut näiden ongelmien suhteen kuin suoranaista haittaa - ainakin ne sekoittivat Russellin itseymmärrystä itsestään entistä syvemmin: ihminen matemaattisena kalkyylinä - se ihanne oli täydellisessä ristiriidassa Russellin poliittis-teatraalisen populismin kanssa.

Eivätkä nyt auta analogiat persoonallisuuden ratkeamattomien ongelmien ja Russelin kehittämien määrättyjen kuvausten teorian tiettyjen heikkouksien (Iltatähti-Aamutähti-erottelun soveltumattomuus em. teoriaan) ja etenkin tyyppiteoriaan sisältyvä sisäinen paradoksi, jonka ratkaisuksi pekkä metatason olettaminen ei riitä, koska se johtaa regressioon, joka on pakko pysäyttää joko 'auktoriteetilla' tai hyväksymällä kehä ilman metatason postulointeja.

Russell oli ikäänkuin produktiivinen ja nerokas jakomielitautinen, ja mielisairautta hän elämänsä aikana myös pelkäsi, koska sitä oli hänen sisäsiittoisessa aatelissuvussaan esiintynyt lähisuvussakin.

Mutta ironian ja itseironian tajua Russellilla kyllä riitti - mikä itsereflektion tyyppi psykoottisilta skitsofreeneilta puuttuu lähes kokonaan - ainakin niin, että heidän huumorinsa voisi sanoa olevan kommunikoivaa.

(Omille ajatus-assosiaatioilleen voi toki kuka tahansa nauraa ääneen. Mutta koska psykoottinen, toisin kuin yhteisen assosiaatiomaailman muiden kanssa jakava, ei osaa niitä muille selventää, naurun syy jää tuntemattomaksi ja siten hieman epämiellyttäviksi etenkin, jos naurun syyn selvennys on täysin outo ja irrationaalinen tavalla, josta puuttuu kielellisen paradoksi taju.)

Russell totesi jo varsin iäkkäänä, että kun hänen älynsä oli parhaimmillaan, hän perehtyi matematiikkaan, sittemmin laiskistuttuaan hän ryhtyi harrastamaan filosofiaa, ja viimeisessä vaiheessa elämäänsä hänestä tuli sitten poliittinen.

Osuvaa itsekriittistä itseironiaa maailmanlaajuisesti arvostetulta ja palkitulta pasifistilta, jota ainakin lähisukulaiset, tuttavat ja ystävät pitivät ihmissuhteissaan lähes moraalittomana kiristäjänä ja uhkailijana, joka pystyi ajoittain manipuloimaan lähimpiensä emootioita aivan mielensä mukaan.

***
Lisäys

Petri

Tää mun juttuni ei ole kaksinen. Samaa vanhaa huttua kertaalleen. Aihe on mitä herkullisin, mutta mä eksyin toistamaan itseäni.

Tekstistä puuttui - ainakin lopusta - kokoava teesi - synteesistä nyt puhumattakaan. Kirjoitus oli siis pelkkää antiteesissa rypemistä, vaikka pyrinkin lopussa 'myönnytyksiin' kehumalla Russellin ironiaa/itseironiaa.

Oleellista on havaita, miten käsittämättömän ristiriitaisia filosofit(kin) ovat itsensä kanssa - siis suhteessa omiin teksteihinsä.
En tarkoita nyt tekstien sisäisiä ristiriitoja (jotka kyllä usein heijastelevat kirjoittajan mielen epäkoherenssia) kuin toissijaisessa mielessä, vaan kyse on tietynlaisesta persoonallisuuden jakautumisesta.

Kirjoittaja ikäänkuin 'kavaltaa' omat ideaalinsa ja oman tekstinsä 'sanoman' mielensä tietyllä tasolla, mutta tämä 'dissosiaatio' pysyy usein täysin tiedostamattomana.
Näin kävi ilman muuta myös Nietzschelle, vaikka Freud nimittikin häntä ihmiseksi, jolla on ollut filosofeista ehkä kaikkein syvällisin itsetuntemuksen taju (tai joitain sinne päin - en muista sanatarkasti).

(Nietzsche aloitti kerran erään tekstinsä kirjoittamalla, että 'Me emme tunne itseämme me tietävät, mutta meillä on siihen pätevä syy.';)

Miten mahdotonta näyttää olevan elää niinkuin opettaa - jo senkään takia, että vakaumusten ja väitteitten siirtäminen elämäksi tai päinvastoin on enemmän mielikuvituksessa kuin reaalisessa käytännössä (mitä se on?) toteutuva projekti.
Eihän Pentti Linkolakaan tapa yritysjohtajia vaan on elämässään mitä lempein ihminen. Kunhan puhuu ja kirjoittaa 'lämpimikseen' kuin natsi;)

Enhän minäkään julistaudu Tapanilan diktattoriksi, vaikka mieli tekisi...(!?)

Huh. Pannaan tästä poikki, niin ei tarvi hävetä sanomisiaan ihan korvat punaisina.