Perusteeton paha

Kirjoitettu kommentiksi Järveläisen päreeseen "Pahojen asioiden tahtomisesta".
*
Augustinuksen päärynävarkaus pelkän varastamisen - ei edes hyödyn takia - ei siis aiheuttanut hänelle minkäänlaisia omantunnontuskia ainakaan tekohetkellä eikä heti sen jälkeen vaan joskus paljon myöhemmin.

Perusteetonta (gratuitous) pahaa on käsitellyt osaltaan myös Nietzsche, jonka mukaan paatuneimmat rikolliset (joita hän vertaa suurimpiin diktaattoreihin ja ylipäätään provosoivasti moniin hallitsijoihin) eivät koe kiinni jäädessään minkäänlaista omantunnon kolkutusta vaan yksinkertaisesti kohauttavat olkapäätään harmistuneesti: asiat eivät menneet niinkuin piti.

Mutta tällaiset tyypit eivät ole mitään yli-ihmisiä vaan pahimmillaan psyko- ja sosiopaatteja, vaikka heillä onkin ikäänkuin suvereenia tahtoa toteuttaa päämääriään - ominaisuus, joka liittyy vahvoihin hallitsijoihin - ja luonnehäiriöisiin (asia, jota Nietzsche ei huomioi - tahallaan vai ei?)

Nietzsche haluaa silti muistuttaa, että juuri tällaiset tyypit ovat monesti niitä vallanhaluisimpia opportunisteja, jotka pyrkivät vain oman asemansa pönkittämiseen, ja joita suurin osa ihmisistä sitten sekä halveksuu että palvoo heidän häikäilemättömän vallatahtoisen johtajuuden kykynsä vuoksi.

Silti heidän pahuutensa ei välttämättä ole perusteetonta vaan hyvinkin perusteltua, jolloin se pelkästään muuttaa arvohierarkian toiseksi kuin aiemmin - kts. PS.

Pakko myöntää, että Nietzschen tietty ihailu tällaisia historian henkilöitä kohtaan tekee oloni epämukavaksi - olkoonkin, että Walter Kaufmannin mukaan Nietzschen yli-ihmis-ideaali (mielestäni aivan oikein) kiteytyy 'Tahto valtaan' kokoelman eräässä aforismissa, jonka mukaan pitäisi 'muovata' ja kasvattaa kaikkein hienoin taideteos: 'Roomalainen keisari, jolla on Kristuksen sielu!

(Stoalainen keisari Marcus Aurelius saattaisi päästä lähelle Nietzschen ideaalia - ainakin minun arvioissani.)
*
Kantin radikaali paha on kiinnostava mutta käsitteellis-argumentatiivisesti hankala yritys ratkoa se ongelma, miksi vapaus, moraalilaki ja syyllisyys ovat toinen toisensa edellyttävä ja synnyttävä sekä toisiinsa kietoutunut transsendentaalinen käsite-argumentti-kombinaatio.

(Pitää lukea toiseen kertaan ja vielä intensiivisemmällä ajatuksella Tuomas Nevanlinnan artikkeli 'Radikaali ja diabolinen paha' kirjasta 'Radikaali paha'. Sitäpaitsi kirja on minulla vielä muutenkin pahasti kesken.)

Näyttäisi nimittäin siltä, että diabolinen paha voidaan ymmärtää kuninkaan laillisen teloituksen (ei siis lynkkauksen) tapauksessa moraalilain kannalta yhtä päteväksi perusteeksi kuin kategorisen imperatiivin perusteella tehty epäitsekäs, oikeudenmukainen teko, koska siinä toteutuvat kaikki ne muotoseikat, joita Kant moraalilta vaatii.

Kantille kuninkaan teloituksen tekee karmeaksi (ehkä jopa hänen oman moraalijärjestelmänsä kumoavaksi!) juuri se, että siinä missä moraalilakia noudattaen voi tehdä ehdottoman oikeita ja hyviä tekoja, siinä samaan proseduuriin vedoten voidaan murhata itse lain perimmäinen lähtökohta ja takaaja eli hallitsija, jolla ja vain hänellä on 'kyky' ja valta armahtaa, koska hän on lain alku ja loppu - ikäänkuin kategorisen imperatiivin 'inkarnaatio'.

Tällä tavoin diabolista pahaa ja kategorista imperatiivia ei kyettäisi muodollisesti erottamaan toisistaan, koska Kant ei koskaan perustele moraalia sisällöllisillä vaan muodollisilla, käsitteitten suhteisiin liittyvillä seikoilla.
*
Mutta geneettisen perisynnin ajatusta Kant pitää kaikkein heikoimpana selityksenä pahalle.

Me emme peri pahaa geenien vaan valinnan vapautemme aiheuttaman väistämättömän pahuuden ja syyllisyyden kautta, joka on transsendentaalinen eli ei-ajallinen tapahtuma. Siten moraalilaki tuomitsee meidät joka hetki. 'Viimeinen tuomio' tapahtuu tässä ja nyt eikä jossain tulevaisuuden tuomioistuimessa.

Vapaudesta 'syntynyt' moraalilaki, joka on syyllisyydentunteen aiheuttaja, muistuttaa merkillisesti freudilaista yliminää. Moraalilaki on kuin 'transsendentaalinen syyllisyysaggregaatti/RR', mutta ei siis mikään empiirinen ominaisuus.

Vapaus on Kantilla lankeemuksen seuraus mutta samalla ihmiseksi tulemista. Lankeemuksesta ei kuitenkaan seuraa oletus perisynnistä lankeemuksena syynä, vaikka valinnan vapaus aiheuttaakin/mahdollistaakin ihmisen 'kyvyn' ja taipumuksen pahaan.

Yhtä lailla se mahdollistaa myös hyvän, sillä ehdoton moraalilaki asettuu pahan totaaliksi vastapainoksi vapaudesta aiheutuvan syyllisyyden ollessa tästä likipitäen ('spontaani') kausaalinen seuraus.
*
Nietzscheä ei tällainen käsite- ja argumentaatioviidakko vakuuttanut, ei myöskään säälimoraalia (mitä taas Nietzsche ja Kant eivät kannattaneet, joskin eri syistä) edustanutta Schopenhaueria.

Molempien mukaan ehdoton moraalilaki olisi vaatinut jumalallista auktoriteettia ollakseen käytännössä vakuuttava, vaikuttava ja sanktion uhassaan uskottava. Kantille Jumala oli kuitenkin pelkästään moraalin 'takuumies' - ei sen lähtökohta.

Kumpikaan - Nietzsche ja Schopenhauer - eivät olleet teistejä, joten heille - etenkin Nietzschelle- Kantin deontologinen moraalijärjestelmä oli lähinnä I Kritiikin skeptisimin mentävän 'reiän' paikkailua.

Kant olisi muka säikähtänyt radikaalisuuttaan metafysiikan/tiedon kritiikissään ja halusi 'korjata ja korvata' ylilyöntinsä moraalifilosofiassaan ja käytännöllisen järjen kritiikissään.

(Arvostelukyvyn kritiikissä Kant pyrkii sitten uudestaan palaamaan varovasti takaisin kohti subjektia käsitellessään maun paradoksia: miten maku voi olla subjektiivisuudessaan samalla objektiivista.)
*
Kantin spekuloinnit ovat kuitenkin syvällisempiä - tai ainakin hämärämpiä ;) - kuin edellä mainittu kritiikki. Kantin päättelyjen ymmärtäminen tosin vaatii huomattavan syvällistä älyllistä uppoutumista asiaan.
Tuomas Nevanlinnalta saamme siinä asiassa erinomaista oppia ja ohjausta.
*
PS.

Perusteeton paha ei pyri muuhun kuin itseensä pahaan eli siis rikkomaan johdonmukaisesti jokaista sääntöä ja arvohierarkiaa loputtomiin muodostamatta tilalle ainuttakaan uutta arvojärjestelmää.

Tässä mielessä ihmisen on ehkä mahdotonta olla johdonmukaisesti ja siten 'puhtaasti' paha, joskin vaikuttaisi tosin siltä, että esim. Hitlerin ja Stalinin (vrt. sarjamurhaajat) toiminta ei äärimmillään tähdännyt mihinkään muuhun kuin äärimmäiseen tyranniaan eli tiettyjen ihmisten ja rotujen tappamiseen, mikä käytännössä ajaa diktaattorin aina tuhoon/ itsetuhoon.

Paranoidihan (jota jokainen tyranni sisimmältään on) joutuu joka tapauksessa lopulta eliminoimaan itsensä - ensimmäisen ja viimeisen vainoojansa.

Itsetuhon voisi väittää olevan perusteettoman pahan väistämätön 'seuralainen' ja päätepiste.
Kun aiheuttaa perusteetonta pahaa muille, ajaa itsensä viimein umpikujaan, joka ratkeaa 'loogisesti' että psykologisesti tappamalla itsensä - elleivät muut ehdi ensin.