Kirjoitettu kommentiksi Aika ja minä-blogin päreeseen Raakakypsytys (20.1). Ei suositella humanisteille. Timo kirjoitti
Mutta entä jos romanttisen viihteen kuluttajat näkevät rakkauden jotenkin samalla tavoin kuin väkivaltaviihteen kuluttajat sodan?
*
Näinhän tavallaan onkin. Sotaa voinee pitää ihmisen myyttisen tietoisuuden kannalta vähintäin yhtä romanttisena ilmiönä kuin rakkautta.
Rakkaus 'vain' synnyttää sen tykinruuan, minkä sota, väkivalta, sairaudet, nälkä ja ylipäätään kuolema poistavat maailmasta.
Rakkaus 'vain' synnyttää sen tykinruuan, minkä sota, väkivalta, sairaudet, nälkä ja ylipäätään kuolema poistavat maailmasta.
Perimmäisiä erojakin tietysti löytyy.
Rakkaus on suuri illuusio, mutta vaikka myös sodassa/lla pyritään toteuttamaan joitain illuusioita (vapaus, isänmaa, demokratia, sananvapaus, tasa-arvo jne.), sota- ja väkivaltaviihteen katsojalle se merkitsee perimmältään illuusion dekonstruointia - 'hirvittävän kaunista' tuhoa.
Ja silti! - juuri tuo nihilistisen stimulanssin ja illuusion dekonstruoinnin hurma edustaa 'kuolemaviihteen' kuluttajalle romanttista elementtiä.
Inhorealismi eli maailman raadollisuus on muuttunut tällä tavoin romanttiseksi kiihokkeeksi, joka nihilismissään liki perverssillä tavalla (vrt. liikenneonnettomuus-uhrien tuijottelijat) ikäänkuin 'kohottaa' katsojan sielua.
Kuolevan eversti Kurzin (Conrad/Pimeyden sydän, Coppola/Ilmestyskirja.Nyt) viimeiset kuiskaukset: 'The Horror...the horror' kuvaavat oivallisesti tätä esteettisen kokemuksen ja vallantunteen sekoittumisen - toisin sanoin: elämän ja kuoleman yhteenkietoutumisen - 'hirvittävää ylevyyttä'.
Myös Nietzscheltä löytyy aiheeseen psykologisesti osuvia esimerkkejä.
Myös Nietzscheltä löytyy aiheeseen psykologisesti osuvia esimerkkejä.
Katsojalle kyseessä lienee katharsiksen primitiivisin muoto - tappamisesta ja kuolemasta saatu mielihyvä oman eloonjäämisen tunteena.
Mutta tästä ei olekaan enää pitkä matka rakkauden kiihkeän romanttiseen ylevyyteen, joka sekin perustuu vallantahdon purkamiseen - tosin paljon komplisoidummin kuin tappaminen.
Samaa asiaa rakkaus ja sota kuitenkin ajavat: syntymisen ja kuolemisen väliin jäävän itsesäilytys- ja eloonjäämistavoitteen toteuttamista.
3 comments:
Tämä on niin totta.
Väkivalta on viihteessä äärimmilleen romantisoitu, ja sikäli liki yhtä "vaarallista" (lue vieraannuttavaa, todellisuuspakoista, outoja asenteita ruokkivaa) kuin rakkausromantiikka.
Sankarimiehen myytti yhtäaikaa ylläpitää ja uusintaa rakenteita, jotka vangitsevat miehet hyvin ahtaisiin rooleihin. Huumorikin on karskia, "sopivaa". Sotaleffat ovat naisten elokuvien peili tai kontrapunkti. Teema on käännetty nurin, mutta sen harmonia on sama.
Hektorin biisi Sota on kaunis alkoi välittömästi soida päässä kuin luin päreesi. Jokin käsittämätön tarve ihmisellä on kurkistella kuiluun, kokeilla ajatuksellisesti kerta toisensa jälkeen visioita apokalypsiksestä. Puuttuu vain risiinipuu, joka ironisoisi asetelman sisäiselle joonallemme ja palauttaisi suhteellisuudentajun.
Kuinka paljon nämä myytit ja sankaritarut tekevät puolestamme typeriä päätöksiä? Kuinka vahvasti ne ovat arkkityyppistä tajuntaamme, josta emme pääse kuin kuolemassa?
Kiitos tästä kommentista. Se antoi paljon ajattelemisen aihetta.
Nyt vähän freudilaisena humanistina eksyin tästä ideasta, että miten romantiikka voi olla "vallantahdon purkamista"? Auts, tökkii.
Okei, filosofisena käsitteenä siis hiffaan kyllä orgastisen irtipäästämisen ja sulautumisen käsitteet sun muut kristevalaiset erillisyydestä luopumisen uskonnolliset metaeksistenssihaaveet, mutta...
Itse näen romantiikan juuri vallan-/hallinnantunteen ekstaasina. Egorgasmina. Ulkoisen ja sisäisen illusorisena rajojenylittämisenä. Sinä elät minun kauttani ja minä elän sinun kauttani.
Sinä tarvitset minua koska minä tarvitsen sinua.
Every brath you take...
Rakkauden stimulus on kaikenkattava uudelleentulkinnan fantasma: rakastuneen identiteetti on luuppi, kehäsignaali performanssissa, joka itseään ihaillen tekee itsestään ihailtavan, todistaen tunteensa saa ulkopuolisten ihailun ja sen kautta todisteen oman todisteensa voimasta, me-yksiköstä muista riippumattoman all-in-one-paratiisin. Kuitenkin... muiden ihailusta/kateudesta riippuen.
Katharsis on sitten mielenkiintoinen peili.
Prosessi.
Ei kaava.
Nimenomaan siis selityksien kautta katharsista selittävä kertoo itsestään, traumoistaan ja tarpeistaan. Jokaisella on oma katharsiksensa. Karmansa.
Jokainen pyrkii olemaan oma katharsiksensa.
Katharsis ei ole kaava vaan selittäjän/kulttuurivaiheen konstruktio pään sisäisista selitysmalli-paradokseista ja niiden yhteensovittamisen rituaaleista. Itsensä armahtamisen armosta. Rituaali on katharsiksen selitystä. Käsittelemättömän käsitteellistämistä, ahdistuksen sitomista.
Koska ei ole mitään loogis-objektiivista totuutta katharsiksesta tai draamantajusta, sitä jotakin vatikaaniin haudattua, salattua Aristoteleen muinaista käsikirjoitusta, joka voisi antaa vihdoinkin ymmärryksen todellisesta universaalista ideamaailman katharsiksesta.
Katharsis määräytyy subjektin libidoviritysten mukaan.
Aristoteleen ylimielisen varmat, dogmaattisen huojuvat ja raivostuttavan ristiriitaiset viittaukset Katharsiksesta ovat jo todiste katharsiksen luonteesta, se ei ole avain eikä kaava. Aristoteles ei voinut selittää kathrasista, koska oli varma kulttuuristaan eikä nähnyt varjoja tai epäloogisuuksia maailman tärkeimmässä sivistyksessä.
Katahrsis voi olla illuusion purkaja mutta kuluttajamassat karttavat elämyksiä, missä joutuisivat punnitsemaan itseään.
Massat haluavat nyt voittavan sankarin hurmos-karharsista kuin kiipijä kokaviivaansa. 70-luku kyselijänä on enää kalpea varjo. Yhtenäiskulttuurin jälkeisenä korvikkeena ovat viihdekokemuksen brändätyt kokemistavat, jotka vastaavat tuotteena tarpeeseen ja rajoittuvat ajallisesti mahdollisimman lyhyeen hetkeen.
Kuluttamishetkeen sitoutumista ilman reflektiota.
Unohtamisen autuus, suhteettomuuden ihanuus.
Tarve määritelty ja tuote määrätty.
Mikään ei säälitä minua niin kuin angstisen neuroottiset käsikirjoitus-/konsulttigurut, jotka vannovat vihaisesti kaavoihin ja matemaattisiin malleihin "käsikirjoituksen" hahmottamiseen (arsitotelisen) muodon kautta.
Minusta "oikea" humanistinen katharsis on aina purkavaa, ei pönkittävää. Mestari Eckhartin hengessä, ei paniikki-Aristoteleen.
Rakkauden henkisyyden korostaminen viihdeylevyytenä on uskonnon uudelleensyntyminen.
Todellisuuden pakeneminen ihanimman valheen kautta. Sankarinainen, joka murtaa todellisuuden romanssilla, on oman halunsa täyttäjä, autoeroottinen pyhä hermafrodiitti. "Miksi taide ei saisi olla viihdyttävää?" huokaa viihdytetäväksi asettautuva ja hänelle annetaan lupa ihailla itseään ja emootioittensa intensiivisyyttä ennalta-arvatulla tavalla.
Toivon vuoksi, toivottomasti, tavoittamattomasti.
Post a Comment