Kissat ovat sittenkin olemassa – so what?

Kissa ajattelee: 'Minä en ole sinun silmissäsi vaan sinun silmiesi tajunnassa, joka - tässä ja nyt - olen tämä aistein havaittava kissa.'

. 

Pärekommentti Butterbeanin kommenttiin päreessäni ‘You, who like myself are many and no one’ sekä Ironmistressin kommenttiin päreessäni Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa – [?]. Päre on myös jatkoa päreeseeni Luolassa. - - Tekstiä on täydennetty useassa osassa eikä osien järjestys välttämättä ole kaikkein johdonmukaisin, mutta itse asia käynee kärsivälliselle ja filosofiaa ymmärtävälle lukijalle selväksi.

.

1 

Butterbean kirjoitti: ‘Saanen kysyä, miksi ajattelet "äärettömyyden sinänsä" olevan tyhjää triviaa ja mieletön maailmankaikkeus? Eikö tämä "perimmäinen todellisuus", joka ei ole oikeastaan muuta kuin se olemassaolo, joka on kaiken tietoisuuden ja havaitsemisen ulkopuolella, voisi yhtä hyvin olla kupliva mysteeri, suorastaan merkitys ja Jumala itse?’

. 

Palataan tähän asiaan uudestaan sen jälkeen, kun olemme kuolleet. Silloin näemme asiat ja olemisen luultavasti [hehheh] paljon selvemmin kuin nyt kognitiivisesti ja kontekstuaalisesti ‘ehdollistuneen’ tietoisuutemme läpi.

. 

Tässä elämässä kaikki, mitä näemme, on joka tapauksessa, ei ainoastaan tietoisuutemme prosessoimaa dataa vaan tietoisuutemme eräs ulottuvuus, kuten me itse tietoisuudessamme olemme havainnoimamme maailman eräs, ehkä kaikkein omalaatuisin [ei-ulottuvainen] ulottuvuus.

. 

Tästä antirealistis-tyyppisestä [mutta ei solipsistisesta] lähtökohdasta ei kuitenkaan/siis seuraa sitä Ironmistressin esittämää idioottimaista seurausväittämää, että esim. näkemäni kissa olisi olemassa vain ‘silmissäni’ [ks. myös luku 5]. Sen sijaan voimme kysyä, onko se maailma, jonka havainnoimme todella olemassa – kokonaisuudessaan – muuten kuin representaationa eli joko ‘jäljitelmänä’ [miten tarkkana tahansa] tai ‘unena’?

.

Filosofi-matemaatikko Descartes esitti itse asiassa tämän kysymyksen eikä niinkään epäillyt yksittäisten olioiden de facto olemassaoloa, mikä olisi johtanut skitsofreeniseen solipsismiin. Edes subjektiivisen idealismin [‘oleminen on havaituksi tulemista’] pappi, piispa Berkeley ei ollut solipsisti, koska maailma oli hänellekin, edelleen, havainnon tulkintaa eikä mielikuvituksen keksintöä [Ironmistressin ‘subjektivismia’], joka on aivan oma tietoisuuden lajinsa [ks. luku 5].

. 

2

Onko maailma siis olemassa vain ‘meille’ [ilmiönä], muttei koskaan ‘itsessään’ [olemisessaan]? Jääkö olio/oleminen sinänsä aina tuntemattomaksi, kuten Kant ajatteli. Entä miksi ja miten tämä erottelu ilmiön ja olemisen välillä ylipäätään on mahdollista tehdä, jos havainnoimme vain ilmiöitä? Eikö olio sinänsä ole tällaisessa erottelussa pelkkä spekulatiivinen ‘residuaali’, jonka olettaminen on vain eräänlainen jäänne substanssi-metafyysisestä filosofiasta? Eivätkö kaikki ilmiöt ‘tarpeeksi?’ eksaktisti havaittuna ja määriteltynä olekin lopulta yhtä aikaa sekä ‘ilmiötä että itsessään’? 

.

Eivät ole, koska ihminen ei ole jumalallinen kaikki-tiedostavuus vaan aistiensa ja ymmärryksensä perustoihin sidottu perspektiivis-representatiivinen havainnoitsija, jolle ei ole annettu aktuaalista kaikki-tiedostavuuden mahdollisuutta kuin representaation kautta – symbolien välityksellä, mikä tietysti rajoittaa hänen ontologista ‘kaikkivaltiuttaan’ ratkaisevasti, koska se, mikä mahdollistaa ‘olemisen itsessään’ mallintamisen [tajuamisen mallina, symbolien kautta], samalla myös estää sen kokemisen aktuaalisesti [performaationa, meditatiivisesti]. .

*

Buddhalaisuus on oikeilla jäljillä pitäessään ego-cogiton mahdollistamaa tietoa ontologisesti vääristyneenä, mutta olettaa naivisti egon paradoksin olevan ylitettävissä ja ratkaistavissa ‘nihiloimalla’ vääristynyt ego ja/eli löytämällä ‘uuden tiedon’ kautta vapautumisen vanhasta egosta, mitä ikinä tämä käytännössä tarkoittaakin.

.

Egoa ei kuitenkaan voi nihiloida ajautumatta hulluuteen, teeskentelyyn ja/tai tekopyhyyteen. Ego [imaginaarinen, symbolinen] on psyyken defenssi reaalisen uhkaa vastaan. Kauhistuttava reaalinen [Jaques Lacan; vrt. esim. ‘buddhisti’ David Lynchin nerokkaiden elokuvien shokeeraavat lähikuvaotokset] on maailma ja oleminen itsessään; arkaaistakin todellisuutta syvempi ameeboiden, solujen ja mikrobien – viimein täydellisen kaaoksen ja/eli tyhjyyden ‘maailma’. - - Me olemme syntyneet siitä maailmasta ja siihen me palaamme eli hajoamme takaisin, mutta emme tässä ja tämän egon elämässä tulematta hulluiksi. Niinpä järjissään oleva buddhalainen, joka on kohdannut reaalisen, on eräänlainen kontradiktio, yhtä aikaa hullu ja valaistunut. Mutta näinhän voimme sanoa myös eräistä taiteilijoista - - .

.

3

Olemisen ja ilmiön välisen erottelun ongelma ei ratkea esimerkiksi jollain utilitaristis-pragmaattisella hyötykertoimella [metodilla], joka sisältyy siihen ‘systeemiin’, joka on tietoisuutemme ‘sisällä’. Kumma, ettei Ironmistress ymmärrä tätä kysymyksenasettelua, vaikka väittää olevansa buddhalainen, sillä buddhalaisuushan perustuu ontologisesti hyvin samantyyppiseen lähtökohtaan kuin Descartes’n epäily. Ilmeisesti siksi, että IM ei yksinkertaisesti ymmärrä, mistä nyt puhutaan.

. 

Mutta olisiko Aristoteleskaan ‘ymmärtänyt’? Empiristinä, jonka mukaan tietoa saadaan ensisijaisesti aistein havaittavissa olevista yksilöolioista universaalin järjen metodisesti tuota havaittua materiaa järjestäessä ja luokitellessa, Aristoteles ei pitänyt Platonin luolavertausta kovinkaan olennaisena filosofisena ongelmana tai metaforana. Empiristille [joka ei edes ‘tiedä’ olevansa luolassa eli vain ilmiöiden maailmassa] pätevä tieto on aina avoinna havainnossa; tarvitsemme vain tutkittavasta kohteesta riippuen havaintokohteisiimme sopivan metodin. Mutta miten? Onko metodi aina jo valmiiksi annettu kuin teologinen dogmi tai tieteellisesti legitimoitu käytäntö vai konstruoidaanko se viime kädessä ad hoc, kohteen mukaisesti [kuten Aristoteles sanoo], jolloin tieto muuttuu väistämättä enemmän tai vähemmän fiktiiviseksi?

.

Olipa nyt kummin päin tahansa, empiristit lankeavat aina periaatteessa samantyyppiseen ‘metodiharhaan tai –metodiuskovaisuuteen’ kuin Aristoteleskin, ikään kuin kulloisiinkin tutkimuskohteisiin sopivat relevantit metodit olisi annettu meidän järjellemme itsestään selvän [universaalin] tiedon tavoin, jonka ainut tae on kuitenkin ‘vain’ tiedon tilastollinen todennäköisyys ja tekninen toimivuus, jotka kumpikin metodisina puitteina ovat aina muutoksen/kehityksen tilassa. Tästä seuraten myös tieto on muuttuvaista.

.

Näin siis se, mihin me tieteessä lopulta uskomme, on pelkkä kulloisenkin ajan eksakteinta metodia edustava tieteellinen auktoriteetti eikä mitään muuta sen ihmeellisempää ja korkeampaa. On jo aika pudottaa tiedemiehet alas asiantuntija-jumaluuden jalustaltaan!

.

4 

Hylättyään Aristoteleen teleologis-metafyysisen biologian eli ajatuksen todellisuudesta materian päämäärähakuisena liikkeenä, biologi-empiristit arvioivat ja tulkitsevat evoluutiota matemaattisella funktionaalisuudella. Tuloksena on sekä piilevää antropomorfismia [‘väärän’ metafysiikan tärkein lähtökohta] että silkkaa triviaa, joka ei voi periaatteessa kertoa mitään siitä, mistä sen piti kertoa eli kehityksestä. - - Tämä asiaintila johtuu kahdesta ‘loogis-empiirisestä’ syystä: 1] kun päämäärä [telos] menetetään, menetetään myös varmuus kausaliteetista, 2] kaikki ne ilmiöt, joiden muutos päätellään/todistetaan muodollis-teknisesti matemaattisena funktiona on triviaa, josta ei voi tehdä funktionaalisia johtopäätöksiä näihin ilmiöihin mahdollisesti sisältyvän päämäärän suhteen, joka on aina enemmän tai vähemmän antropomorfistinen hypoteesi. - - Tietysti voidaan kehitellä ‘muutoskertoimia’ ja derivoida mielin määrin, mutta tällaiset ‘kikat’ ovat aina jo ‘metafyysis-antropomorfisten valintojen pohjalta tehtyjä ja laskettuja hypoteettisia tulkintoja. - - Hyöty, jota ‘todellinen’ kehitys muka aina toteuttaa, on siis lopultakin pelkkä myytti samassa mielessä kuin Aristoteles ajatteli kaiken tässä maailmassa kehittyvän tiettyjen potentioiden [forma, substanssi] päämäärähakuisina aktualisoitumis-prosesseina.

. 

Tarkennettuina ja määrätyin varauksin Aristoteleen periaatteet pätevät toki yhä edelleen sekä muodollisesti että osittain sisällöllisestikin ‘arkifysiikassa’, mutta niiden substanssi-metafyysinen ‘totuusarvo’ on osoitettu vääräksi. Ei ole olemassa ‘luonnollista’ liikettä, joka ‘pyrkii’ kohti päämääräänsä. Mutta aivan samantyyppiseen argumentaatio- eli/tai metodiharhaan falsifioituu myös evoluutio-biologinen tai mikä tahansa muu hyöty-oletus. Hyödyssä on perimmältään aina kyse aristoteelis-tyyppisestä, ‘piilo-teleologisesta’ myytistä.

. 

Hyöty ei siis verifioi maailmaa ‘todelliseksi’ vaan osoittautuu pikemminkin erääksi ihmisen rationaalisen päättelykykynsä seurausvaikutuksille antamaksi yleisnimitykseksi. Varmaa hyötyä [tietämällä tiedetystä hyödystä nyt puhumattakaan] tai etua ole ole olemassa in the long run, mikä merkitsee, että lyhyen tähtäimen hyöty tai etu saattaa osoittautua pitkän tähtäimen ‘tappioksi’. Hyöty on hypoteettiseen uskomukseen [‘sijoitukseen’] sisältyvä [epä]todennäköisyys [‘riski’] eli pikemmin uhkapeliä [‘hasardia’] kuin evoluution ‘positiivinen, sisäinen liike/voima [Aristoteleen dynamis].

. 

Näin ollen Aristoteles ja empiristit jäävät selityksen velkaa platonistiselle filosofian perinteelle, Descartes mukaan lukien. - - Jos hyöty olisi ihmisen maailman ‘todellinen’ ominaisuus, niin miksi me sitä enää pohtisimme, jos tietäisimme, mistä siinä todella on kysymys? - - Päädymme samaan kehään, kuin mistä aloitimme. Ongelma piilee jossain niin syvällä, että se on joko helppo ohittaa näennäisongelmana tai jaaritteluna tai sitten päädytään/ajaudutaan jonnekin wittgensteinilaisen filosofian sfääreihin, jossa tietoisuutta ajatteluna ei voi paikallistaa mihinkään – ei aivoihin, ei kieleen eikä tekstiin. Olemme silloin tekemisissä aidon eli ‘itsestään selvän’ mysteerin [dilemman] kanssa, ja mysteerit, toisin kuin arvoitukset, eivät voi koskaan ratketa. Paitsi ehkä ne kehittäneen tietoisuuden kuolemassa  - - ei kuitenkaan tässä elämässä, mikä merkitsee, että myös buddhalainen, ‘pakotetun spontaani’ yritys kuolettaa [‘väärä’] ego on samanlaista itsesuggestiota kuin mikä tahansa muu yritys keskittyä äärimmäisellä tavalla johonkin ‘suoritukseen’ tai ‘tilaan’. - - Keskittyminen saattaa toki useinkin muuttaa meitä ‘paremmiksi’ suhteessa ‘asiaan’, johon pyrimme, mutta itse filosofista kysymyksenasettelua, jota esim. buddhalainen lähtee ratkaisemaan tai josta hän yrittää vapautua meditaatiolla, se ei ratkaise millään tavalla – ei ainakaan niin kauan kuin hän kommunikoi toisten kanssa vähänkin ymmärrettävällä tavalla. Voi tietysti olla, ettemme ymmärrä häntä, mutta varmaa myös on, ettei meidän edes tarvitse häntä ymmärtää – ainakaan niin kauan, kunnes itse ‘valaistumme’ – ja sen jälkeenhän on aivan sama ymmärtääkö häntä/meitä kukaan, sillä kukaan ei voi käydä samaa tietä pelastukseen kuin joku toinen – ja jos voi, hän ei ole enää ihminen vaan eläin, robotti tai ‘jumala’ eikä itse asiassa ole [enää/vielä] pelastuksen tarpeessa. - - Tällä tavoin perustellen voidaan tietysti väittää, että myös buddhalaisuus on pelkkää tyhjää, sisällyksetöntä jaarittelua siinä missä Platonin luolavertaus, negatiivinen [apofatinen] teologia, Descartes’n uniargumentti tai Wittgensteinin ihmiskärpänen lasipullossa [päivitetty allegoria/metafora Platonin luolasta]. - - Joka näin väittää, sen täytyy kuitenkin väistämättä unohtaa paljon muutakin: lähes koko inhimillinen ajattelu. Mutta onko inhimillisille ajattelulle vaihtoehtoa tai mikä olisi inhimillisen ajattelun vastakohta? Tähän kysymykseen vastaaminen vaatii nimenomaan inhimillistä ajattelua, joten ainoa vaihtoehto sen ratkaisemiseksi on – ei edes vaikeneminen, koska vaikenijakin [jos kuka niin hän!] ajattelee vaan [kuten sanottu] hulluus tai teeskentely ja tekopyhyys, mikäli jätämme  pois laskuista sen äärimmäisen naiiviuden, jota etenkin eräät tekno-empiristit filosofisesti edustavat.

* 

Yhtä kaikki – elämme ‘harhassa’, jota ei voi samanaikaisesti ajallistaa eikä paikantaa – näinhän toki ovat myös fyysikot meille todistaneet – sekä kokeellisesti että teoreettisesti [Heisenberg, Schrödinger, Gödel]. - - Kummallisen elävä harha ja uni tämä silti on: kissatkin naukuvat siinä ihan oikeasti [eikä suinkaan kuulijan korva] ja tuntuvat pehmeiltä [eikä suinkaan sormiemme iho] ja ovat teräväkyntisiä [mitä ihomme ei myöskään ole].

. 

5

Ironmistress sekoittaa toisiinsa luovan mielikuvituksen ja havaintokokemuksen. Niinpä subjektiivinen idealismi [Berkeley, josta Kant halusi irtisanoutua] ei sekään ole pelkkää mielikuvitusta, koska mielikuvitus ei välttämättä tarvitse havaintokohteita vaan luo niitä itse; sen sijaan havaintokokemus on aina havainto jostain aistein koetusta. Mielikuvituksen ‘havainnot’ eivät ‘enää/vielä’ ole empiirisiä, mutta kokemusperäiset ‘havainnot’ ovat aina aistiperustaisia [*].

. 

On sitten kokonaan eri asia, mikä ontologinen status havaintokokemukselle annetaan. Havainnon kohdetta havainnon lähteenä ei kuitenkaan kielletä ei-solipsistisessa antirealismissa. Vain solipsismi on ainoa teoreettinen malli, jossa havaittu kissa voisi ‘empiirisesti’ olla havaitseva silmä. Solipsismia voinee kuitenkin täydellä syyllä pitää pikemminkin psykoottisena tietoisuutena kuin filosofisesti mielekkäänä ajatteluna ja ajattelun argumenttina.

. 

Tosin minun näkemykseni mukaan deterministinen reduktionismi on melkein yhtä mieletön kanta kuin solipsismi, koska sitä tukevassa/perustelevassa argumentaatiossa joudutaan a] joko kieltämään tietoisuus kokonaan tai b] pitämään tietoisuutta deterministisen kausaaliketjun mitättömänä anomaliana, mikä myönnytys itsessään kuitenkin vaatii lisäselitystä, koska muussa tapauksessa siitä tulee koko reduktionismi-paradigman kaatava poikkeus; eikä ainoastaan tule vaan on tullut aina jo siitä lähtien, kun ihminen ryhtyi teoretisoimaan havaintojaan ilmiöistä.

. 

[*] Näin ajatteli nimenomaan luonnontieteeseen nuorempana teoreettisen fyysikon pätevyydellä erikoistunut Kant, jolle kaikki ‘oikea eli tieteellinen’ tieto voi olla vain havaintotietoa. Itse asiassa Kant on liian jyrkkä tässä lähtökohdassaan, sillä vaikka hän pitää esim. lakeja ja oikeudellista päättelyä kontekstissaan objektiivisesti pätevänä tietona, hän ei pidä oikeustiedettä tieteellisenä tietona lainkaan, koska se ei perustu luonnon lainalaisuuksiin. Tieteestä tuli kuitenkin paljon laajempi kategoria, kuin mitä 1700-luvun lopulla Kritiikkinsä kirjoittanut Kant ajatteli.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/07/you-who-like-myself-are-many-and-no-one.html

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/07/luolassa.html

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/07/elama-on-ihanaa-kun-sen-oikein-oivaltaa.html

http://animals.nationalgeographic.com/animals/mammals/domestic-cat/

https://fi.wikipedia.org/wiki/Dynamis

Idean mukainen elämä

 

Set Theory and the Foundations of Mathematics

*

Idean mukainen elämä

.

“Kutsun ‘ideaksi’ sitä, minkä nojalla yksilö luo käsityksen maailmasta, hänet itsensä mukaan lukien, heti kun hän on totuusprosessiin liityttyään tullut osaksi uskollista subjektia. Vain idea saa yksilön, ihmiseläimen,elämän ottamaan suuntansa totuudesta. Tai toisin sanoen, idea toimii välittäjänä yksilön ja totuuden subjektin välillä – ‘subjekti’ viittaa tässä siihen, mikä maailmassa antaa suunnan tapahtuman jälkeiselle ruumiille.

.

Tämä sanan idea’ merkitys on oma tulkintani platonilaisesta ideasta, ja aivan erityisesti ‘hyvän ideasta’, jolle seuraava Valtion yhtä kuuluisa kuin arvoituksellinen katkelma on omistettu. Jos korvaamme sanan ‘hyvä’ – jonka loputtomat moralisoivat teologiat aina antiikin uusplatonismista lähtien ovat turmelleet – sanalla ‘tosi’ tai ‘totuus’, voimme kääntää Platonin sanat seuraavalla tavalla:

.

Ainoastaan sikäli kuin se, mikä voidaan tietää on totuudessa, voidaan sanoa, että se tiedetään olemisessaan. Se ei kuitenkaan ole velkaa toden idealle tai totuudelle vain sitä, että se voidaan tietää [olemisessaan], vaan myös tiedettynä-olemisensa, nimittäin sen mikä sen olemisessa ‘on’ vain siinä määrin kuin sitä ajatellaan. Tästä huolimatta totuus itse ei kuulu sen järjestykseen, mikä on ajattelun saavutettavissa, sillä vasta se tuo tämän järjestyksen esiin ja siten sillä on oma erityinen tehtävänsä ja se edeltää kaikkea ja on myös kaikkea voimakkaampi [*].

.

Platonin ongelma – joka edelleen askarruttaa myös meitä – on saada selville, kuinka kokemuksemme vain jostain tietystä maailmasta [se mikä voidaan tietää, ‘tiedettävissä oleva’] voi antaa meille pääsyn ikuisiin, universaaleihin ja tässä mielessä maailmojen rajat ylittäviin totuuksiin. Jotta tämä ilmiö olisi mahdollista, täytyy Platonin mukaan myös tämän kokemuksen itsensä olla jollain tavalla ‘totuudessa’, ja tämä immanenssi '- totuudessa oleminen - on ymmärrettävä täysin kirjaimellisesti: ainoastaan sikäli kuin kaikki meidän kokemusmaailmamme objektit sijaitsevat myös samassa ulottuvuudessa totuuden kanssa, ne voidaan tietää, ei ainoastaan erityisyydessään, vaan myös itse olemisessaan. Ja Platon lisää, että jos maailmassa oleva objekti kyetään näin käsittämään olemisessaan, tämä johtuu siitä, että se osa objektia, joka on vain sikäli kuin sitä ajatellaan, on ‘totuudessa’. Olemme näin saavuttaneet pisteen, jossa objektin olemista ei voi erottaa siitä, mikä tästä olemisesta on ajateltavissa. Tämä piste, jossa objektin erityisyyttä ja objektin ajattelemisen universaalisuutta ei voida enää erottaa toisistaan, on juuri se, minkä Platon nimeää ideaksi. Ja mitä lopulta tulee ideaan itseensä, kun se kerran on olemassa ainoastaan kyvyssään tuoda objekti esiin ‘totuudessa’ ja siis kyvyssään todistaa jonkin universaalin olemassaolosta – idea itse ei ole esitettävissä, sillä se itse on toden esitys. Sanalla sanoen, ei ole olemassa idean ideaa. Tämä puute voidaan sitä paitsi nimetä ‘totuudeksi’. Näin idea on tosi, koska se paljastaa olion totuudessa, ja siinä on siis aina kyse toden ideasta, mutta toisaalta se mikä on totta ei koskaan voi olla pelkkä idea. [....]”

.

[*] Käännös seuraa Badioun omaa käännöstä kreikan kielestä.Vrt. Platon, Valtio (Teokset IV), suom. Marja Itkonen-Kaila, Otava, Helsinki, 1999 [1981], 508e-509b [s.243]: ‘Sitä, mikä antaa tiedon kohteille totuuden ja tietoon pyrkivälle tietämisen kyvyn, voi siis nimittää hyvän ideaksi, ja sinun tulee ajatella, että se on ymmärrettävä tiedon ja totuuden alkusyyksi. [....] - Ja ettei hyvällä ole tiedon kohteisiin vain sitä vaikutusta, että ne voidaan tietää, vaan että hyvä antaa niille myös olemassaolon ja olevaisuuden, vaikka hyvä ei itse olekaan olevaista vaan kohoaa arvoltaan ja voimaltaan olevaisen yläpuolelle’ (Suom. huom.)

.

Alain Badiou: Filosofian puolesta, Kaksi manifestia [s.178-180]

.

PS.

Pidettiinpä Alain Badioun 'matemaattista' filosofiaa sitten intellektuaalisena metafysiikkana [Scruton] tai ei, niin tässä siteerattu Badioun Platon-tekstin tulkinta natsaa silti erittäin lähelle sen kanssa, miten minä olen ymmärtänyt representaation perimmäisen mielen tai ontologian. Tosin Platonille ja Badioulle idea vaikuttaa olevan jotain sisällöllisesti enemmän [eli 'totuus'] kuin pelkkä ajattelevan [reflektoivan] ymmärtämisen ‘akti’. Minulla sellaisesta ei ole tietoa [toistaiseksi].

*

http://www.tutkijaliitto.fi/index.php?page=shop.product_details&flypage=shop.flypage&product_id=164&option=com_virtuemart&Itemid=26

http://en.wikipedia.org/wiki/Alain_Badiou

http://fi.wikipedia.org/wiki/Alain_Badiou

http://www.settheory.net/

Kuoleman harjoitteleminen

Yläkuva: The Site of Plato's Academy is situated just outside the central Athens. Alakuva: Archaeological site of Plato's academy.
*
Teksti on sitaatti Pierre Hadot'n kirjasta Mitä on antiikin filosofia?

[....]
Epikurolainen kuoleman pohdiskelu pyrkii yhtä aikaa nostamaan tietoisuuteen olemassaolon ehdottoman arvon ja tukahduttamaan kuolemanpelon: hyvän elämän opettelu on jo sinänsä hyvään kuolemaan valmistautumista. Oikein kuoleminen on sen ymmärtämistä, että ei-olemisena kuolema ei ole meille mitään, mutta oikein kuoleminen on myös jokahetkistä iloa siitä, että on saavuttanut olemassaolon ja tiedon siitä, ettei kuolema voi mitenkään vähentää olemassaolon mielihyvää.

Kuten Carlo Diano on osuvasti havainnut, ajatusta, jonka mukaan kuolema ei ole meille mitään, tukee syvällinen ontologinen oivallus: oleminen ei ole ei-olemista, olemisesta ei voi siirtyä ei-mihinkään. Ajatteliko Wittgenstein Epikurosta, kun hän kirjoitti:

Kuolema ei ole elämäntapahtuma. Kuolemaa ei koeta. Jos äärettömän ajan keston sijasta ymmärrämmekin ikuisuudella ajattomuutta, silloin se, joka elää nykyhetkessä, elää ikuisesti.

Nähdään, että Spinoza oli määrämielessä väärässä tehdessään kuoleman pohdiskelemisesta elämän pohdiskelemisen vastakohdan. Nämä asiat ovat itse asiassa erottamattomia, ne ovat väistämättä identtisiä. Kumpikin niistä on itsen tiedostamisen välttämätön ehto. Tästäkin näkökulmasta olisi virhe asettaa Platonin esittämä ajatus kuoleman harjoittelemisesta jyrkästi vastakkain stoalaisen ja epikurolaisen ajatuksen kanssa.

Kummassakin leirissä harjoituksen tarkoituksena on viime kädessä se, että kuoleman ajatus auttaa itsetietoisuuden saavuttamisessa: minuus, joka ajattelee kuolemaansa, ajattelee tavalla tai toisella itseään hengen tai olemisen epäajallisuudessa. Voidaan sanoa, että määrämielessä yksi kaikkein perustavimmista filosofisista harjoituksista on kuoleman harjoitteleminen.
*
Pierre Hadot: Mitä on antiikin filosofia [s. 204-205].
*
http://www.netn.fi/kirjat/pierre-hadot-mita-antiikin-filosofia
http://www.uta.fi/jarjestot/aatos/paatos/arkisto/310/paatos31013.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Pierre_Hadot
http://en.wikipedia.org/wiki/Platonic_Academy
http://www.mesogeia.net/athens/places/platonacademy/platonacademy_en.html

Politiikkaa ja antipolitiikkaa

Vastaus. Osa hipeistä kuoli huumeisin, osasta tuli narkkari-kurjalistoa, mutta hyvin moni hippiliikkeen anarko-egoistisen hedonismin oikein oivaltanut käänsi näennäisen opportunistisesti takkinsa ja ryhtyi kapitalistiksi.
*
Kirjoitettu kommentiksi Sammalkielen kommenttiin päreessäni Vale-siittiö Finnsanity fantasia-matkalla myyttiseen matriarkaattiin.

I
Huolimatta tietoisen provokatiivisesta ja sovinistisesta näkökulmastani, en luovu väitteestä, jonka mukaan Finnsanity näkee Kalevala-matriarkaatti-hössötyksessään hyvin regressiivistä unta. Kyseessä on ideologinen fantasia esimerkillisimmillään.

Kalevalako täysin verrannollinen nykyajan maailmaan? Kalevalako matriarkaalisen 'tasa-arvon ja rauhan' ihmemaa? Metsästys- ja kalastuskulttuuriko poliittisesti realistinen malli nykyvasemmistolaiselle liikkeelle?

Sanoudun irti tällaisesta hippi-hörhöilystä ja pidän sitä yhtenä perussyynä vasemmistolaisen politiikan surkeaan epäonnistumiseen postmodernissa maailmassa.

Lapsellisen idealisminsa sokaisema hippiliike oli kapitalismia vastaan syntynyt, mutta kapitalismin sopeutuvuutta ja voimaa väärin tulkinnut ja väärin arvioinut kommunitarististen anarko-sekoilijoiden kaikista mahdollisista huumeista ja täysin vapaasta [matriarkaalisesta?] seksistä ideologista voimaa ammentanut libertaristi-utopia [eräänlaista uusliberalismia siis].

Niin sanottua stalinistis-taistolaista [vähemmistö]kommunismia puolestaan pidän kommunistis['libertaristisen'] liikkeen toisena ääripäänä - ääridogmaattisena ja spartalaisena versiona hippiliikkeestä. Sitäpaitsi monista umpikujansa tajunneista hipeistä ja stalinisteista tuli myöhemmin uusliberalistisen kapitalismin tiukimpia menestyjiä [he toteuttivat perimmältään egoistisen (sic) utopiansa raaan rahan voimalla].

Kun 'kommunitaarista laissez faire-libertarismia' [äärimmäistä summerhill-pedagogiaa] sovellettiin käytäntöön tajuamatta juuri mitään kapitalismin realiteeteista, saatiin tulokseksi hedonistinen hippiliike.

Kun taistolaista stalinismia [fanaattista sotakommunismia] sovellettiin käytäntöön saatiin lopputulokseksi niin dogmaattinen, paranoidinen ja todellisuudelle vieras järjestelmä, ettei se voinut oman logiikkansa puitteissa lopulta muuta kuin tukehtua omaan mahdottomuuteensa ['autoimmuunireaktio'].

Entä keskitien vasemmisto? Kärjistetysti kuittaan vain sen verran, että demokraattinen päätöksenteko-proseduuri [eli kapitalistisen 'lisäarvottamisen' legitimointi-koneisto] lopulta vesittää tai jopa korruptoi sekä kaikki ideologiat että myös kaikki sopimuskäytännöt, jotka eivät kiltisti ja omasta tahdostaan sopeudu rahan darwinistiseen järjestykseen.

Näin on käynyt myös Suomen Vasemmistoliitolle, jonka julkista asemaa voi pitää hiukan samankaltaisena kuin Suomen luterilaisen arkkipiispan tehtävänkuvaa. Niin arkkipiispa Kari Mäkinen kuin Vasemmistoliiton puheenjohtaja Paavo Arhinmäki ovat enää pelkkiä puolue-sloganiensa lausunto-automaatteja - eivät ideologisesti vahvan ja äärimmäisiä kompromisseja kaihtavan uskon edustajia. Perus-jytky-suomalaiset sen sijaan ovat liberalistiseen Jesse-loves-you-kirkkoon ja hienoperse-humanistiseen hytky-räp-vasemmistoon verrattuna poliittiselta mielenlaadultaan kuin toiselta planeetalta - ärhäköitä kuin ilkeät paarmat!

Rahan, liberalismin ja demokraattisen proseduralismin keskinäinen ja 'keskihakuinen' riippuvuussuhde on tehnyt kapitalismista jos ei sentään haavoittumattoman niin ainakin systeemin vailla todellista vaihtoehtoa [vrt. Fukuyama: 'Historian loppu ja viimeinen ihminen']. Sen vuoksi tehokkain tapa vastustaa vapaata markkitaloutta [olipa se autoritaarista tai demokratialla mystifioitua] on irtautua siitä kokonaan joko kriittisellä downgshifting-elämäntavalla tai valitsemalla terrorismin tie eli pitää jatkuvasti yllä eräänlaista yhteiskunnallisen maanjäristyksen uhkaa.

Toki pitää samalla myöntää, että terrorismi on aina eräänlainen Pyrrhoksen vaihtoehto, joka tuhotessaan kapitalismin 'linnakkeita' tekee myös oman toteutumisensa [mitä se sitten lieneekään] hyvin epätodennäköiseksi. Terrorismi panee nihilistisen toivonsa eräänlaiseen 'jumalallisen väkivallan' [ Walter Benjamin] eli viimeisen tuomion toteutumiseen [jota terroriteoilla hieman nopeutetaan ilmaistakseni asian mustan huumorin valossa].

Tässä kohtaa voisin lähettää terveiset Miltton Friidmanille.

Siinä missä Milttonin ultra-liberaalit tuholaiset tekevät maailmasta uuden orjayhteiskunnan talouspolitiikalla, jonka etenemisen voi sekä sosiaalisilta sivuvaikutuksiltaan että plutokraattiselta lopputulokseltaan [mutta ei keinoiltaan] rinnastaa häikäilemättömään väkivaltaan, siinä terroristinen vasemmistolaisuusuus toimii käyttäen suoraa väkivaltaa - ilman mitään uusliberalismin ideologisia mantroja, jotka legitimoivat [lue: mystifioivat] rikollisen toimintansa täydellisen vapaan markkinatalouden [orja]huutokauppa-demokratialla.
*
Viimeinen vaihtoehto [joka sopii yhteen downshifting-elämäntavan kanssa] on valita eristäytyneen ja omassa rauhassaan elävän kriitikon rooli syistä, jotka ovat ehkä osittain itsestä riippumattomia, mutta jotka saattavat kyllä jossain määrin heijastella myös sitä syvää pessimismiä, jota tuon valinnan tehnyt kokee modernia maailmaa [etenkin siinä kouhottavien ihmisten typeryyttä, ahneutta, kateutta ja turhamaisuutta] ja joskus jopa itse elämää kohtaan.

Pitänee siteerata Platonia, joka Valtio-dialogissaan kuvaa tätä tunnetta hienosti ja selvästikin kokemuksen tummentamalla rintaäänellä.

II
[....]
Vaikka yhtäältä pitää paikkansa, että Platonilla ja Aristoteleella on kummallakin omanlaisiaan poliittisen kiinnostuksen kohteita, on siitä huolimatta myös niin, että filosofinen elämä on heille keino vapautua poliittisesta korruptiosta. Järjen mukainen elämä, aristoteelisen koulun elämäntapa, välttää valtiollisen elämän kompromissit. Platon puolestaan muotoili eräässä mielessä lopullisesti kaikkien filosofien puolesta, miten filosofien tulee asennoitua kaupunkivaltion korruptioon:

Jäljelle jää siis, Adeimantos, vain pienen pieni joukko niitä, jotka ovat arvollisia seurustelemaan filosofian kanssa [....]. Ne, jotka kuuluvat tähän harvalukuiseen joukkoon, saavat siis maistaa, kuinka sellainen onnekas asia heillä on hallussaan, ja toisaalta he näkevät selvästi ihmisten yleisen hulluuden. He näkevät, ettei kukaan saa valtion asioissa kerta kaikkiaan mitään järkevää aikaan ja ettei ole sellaista liittolaista, jonka kanssa voisi tuhoon joutumatta rientää oikeudenmukaisuuden avuksi.

Joka sitä yrittää, on kuin villipetojen keskelle joutunut ihminen: hän ei halua olla mukana tekemässä vääryyttä muttei myöskään pysty yksin pitämään puoliaan kaikkia petoja vastaan, vaan tuhoutuu ennenkuin ehtii olla avuksi valtiolleen tai ystävilleen ja näin hänestä ei ole hyötyä itselleen eikä muille.

Tätä kaikkea harkittuaan hän vetäytyy omaan rauhaansa ja hoitaa vain omat asiansa niinkuin myrskyn yllättämä kulkija, joka tuulen nostattaessa tomupilviä ja sateen piestessä vetäytyy muurin suojaan. Nähdessään toisten täyden laittomuuden hän kiittää onneaan, jos voi itse elää täällä elämäänsä puhtaana vääryydestä ja jumalattomuudesta ja sitten poistua täältä hyvin toivein, tyynenä ja iloisin mielin.
*
Platon: Valtio, 496 c5; sitaatti löytyy myös kirjasta Pierre Hadot: Mitä on antiikin filosofia [s.105-6].
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2011/11/vale-siittio-finnsanity-fantasia.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Francis_Fukuyama
http://en.wikipedia.org/wiki/Francis_Fukuyama
http://fi.wikipedia.org/wiki/Downshifting
http://en.wikipedia.org/wiki/Downshifting
http://www.netn.fi/kirjat/pierre-hadot-mita-antiikin-filosofia
http://hiphappy.wordpress.com/2011/11/09/hippies-better-world/

A decisionist's dilemma: 'Is the sovereign’s decision right because he commands it, or does he command it because it is right?' [Socrates, Plato's Republic]?

I command you to obey my decision [puhuiko Platon joskus oppilailleen tällä tavoin Akademeiassa; entä komensiko Jeesus kaupustelijoita temppelissä juuri näillä sanoilla?]

1
If you obey my commands, you will remain in my love, just as I have obeyed my Father's commands and remain in his love [John 15:10].
*
The essence of ultimate decision remains impenetrable to the observer - often, indeed, to the decider himself [John F. Kennedy].

2
Decisionist Philosophy of Law

Decisionists contend that certain problems (religious, moral, political, or legal) must be settled by virtue of an agent’s capacity to render a decision during exceptional circumstances. The exception occurs when no objectively valid norms exist to guide action. At this point, therefore, they assume that only the capacity and willingness of the agent to act justifies the decision. Consequently, since the agent’s decision is self-justified, it occurs in a normative vacuum. Decisionism is mainly associated with Carl Schmitt (1888–1985), who coined the term to describe his theory of sovereignty. Other decisionists are, for example, Jean Bodin (1530–1596), Thomas Hobbes (1588–1679), Juan Donoso Cortés (1809–1853), and Friedrich Nietzsche (1844–1900).

Nihilism

Because decisionism attempts to establish the validity of religious, moral, political, or legal norms upon an agent’s decision, it is frequently characterized as a species of nihilism. However, if nihilism is defined as the rejection of all transcendent values, decisionism need not be nihilistic in this sense. For example, the “divine command” theory holds that the justification of moral rules depends on whether they conform to the will of God: the rightness or wrongness of an action is determined by God’s decision. Accordingly, God’s commands are universally valid for all people. On the contrary, by rejecting the validity of any transcendent value, someone such as Nietzsche embraces radical nihilism. For him, all values are perspectival: they are the result of people’s will to power. Someone such as Thomas Hobbes, however, is not a nihilist in Friedrich Nietzsche’s sense. He grounds the validity of moral, legal, and even religious values on the sovereign’s power to enforce commands (decisions) on subjects. Thus Hobbes’ decisionism avoids radical nihilism by postulating an all-powerful sovereign as the last court of appeal to settle value disputes among conflicting parties in society.

Law and Decision

While virtually absent from Anglo-American legal and political theories, the term “decisionism” is well known in the European continent. It is in continental jurisprudence and politics that decisionist theories have flourished. Decisionists maintain that a legal or political deci-sion need not always be justified according to norms of adjudication within a given constitutional system. They contend that not all juridical and political problems can be effectively solved by appealing to legal or political principles or to free public discussion. For them, there are crucial moments in the life of a legal and political community when its representative(s) must act (contrary to the law if necessary) to salvage it. This is the so-called rule of exception or state of emergency. For example, when there is a real threat of either civil unrest (civil war) or foreign aggression, the sovereign may decide to suspend the constitution to restore order. From which it follows, according to Carl Schmitt, that “a sovereign is he who decides on the exception.” During exceptional (abnormal) circumstances, a sovereign cannot appeal to valid norms to render a decision. This is because the validity of norms depends upon normal circumstances. For Schmitt, therefore, a sovereign’s decision to declare a state of emergency is beyond normative justification. Consequently, his decision appears to be justified ex nihilo based just on the sovereign’s power to impose his will on others.

Historical Background

The exception can be traced back to Jean Bodin, who recognized that one of the necessary conditions of sovereignty is the prerogative to decide in the last instance. The decisionist component is also present in the Hobbes’ sovereign who has not only a monopoly to coerce, but, more important, a monopoly to decide the content of the law—including the content of canon law. In Donoso Cortés one finds an example of political decisionism: the sovereign decides to act against the anarchical forces of evil (those fomenting civil unrest) to preserve the stability and harmony of a given political community. For him, the choice is not between liberty and dictatorship, but rather between anarchy and order. He chooses dictatorship as the only way to contain civil unrest and therefore preserve order. For Schmitt, however, the role of the exception in law and politics is like the role of a miracle in traditional Catholic theology. A miracle is God’s decision to suspend the laws of nature to intervene in world affairs and thereby reestablish Divine order. Likewise, when faced with civil unrest or foreign aggression, a sovereign decides to suspend the constitution and thereby re-establish public order.

Objections

Decisionists face a serious dilemma: Either they D maintain that any decision is as good as any other (radical nihilism), or they postulate the existence of a sovereign who, by virtue of having a monopoly of power, imposes his decisions on others (authoritarianism). If one decides to accept the first horn of this dilemma, then one’s decision is arbitrary. Why accept the first horn rather than the second one? On the other hand, if the second horn is accepted, then, according to Plato, the old Socratic question emerges: Is the sovereign’s decision right because he commands it, or does he command it because it is right? Since some decisionists (for example, Hobbes and Schmitt) maintain that a sovereign’s decision may be self-justified, they have no choice but to accept that a decision is right because it is commanded by one who has the power to enforce it. If this is so, they embrace the old dictum that might makes right (Republic, 338c). Others (for example, Bodin and Donoso Cortés) maintain that a decision is justified based on reason of state. That is, the sovereign’s decision is justified as necessary to preserve a political community. Who, however, is to determine that a given political community should be preserved? The sovereign is to do so.

Therefore, decisionists escape radical nihilism by embracing authoritarianism.
*
http://www.bookrags.com/tandf/decisionist-philosophy-of-law-tf/
http://en.wikipedia.org/wiki/Carl_Schmitt
http://en.wikipedia.org/wiki/Essence_of_Decision
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Republic_(Plato)
http://fi.wikipedia.org/wiki/Platonin_Akatemia
http://www.flickr.com/photos/gerebakanis/3771668578/
http://en.wikipedia.org/wiki/File:Sanzio_01.jpg
http://en.wikipedia.org/wiki/The_School_of_Athens
http://spiritsinharmony.blogspot.com/2008_04_01_archive.html
http://vrtnice.net/2010/05/28/hisa-molitve-za-vse-narode-2/

Actus Purusella on asiaa

Kuvassa kaksi valmista ruumista Totuuden Tapahtumisen Tilassa.
*
Kommentti Mikiksen kommenttiin päreessäni Rintojen välistä ja maailman keskeltä.

1
Liioittelu ja härskiys ovat satiirikon 'kaksiteräisiä' miekkoja, jotka uhkaavat aina viiltää myös häntä itseään, sillä todellinen humoristi ei ole mikään Takkiraudan kaltainen, yhden perspektiivin ja yhden aina jo 'valmiin' totuuden ihminen - niin sinnikkäästi kuin satiirikko saattaakin riepotella jotain asiaa, jonka on valinnut [tai pikemminkin kokee] kritiikkinsä kohteeksi.

Itse asiassa juuri satiiri riisuu meidät kaikki alastomiksi eli kertoo totuuden siinä määrin kuin mitään totuutta ylipäätään voidaan ilmaista - sikäli kuin puhe totuudesta ei ole pelkkä puolueellinen fiktio.

Satiiri on eräänlaista armotonta armoa. Se tekee meistä kaikista tasavertaisia - päinvastoin kuin joidenkin penseiden populistien omahyväiset totuuspuheet.

Mutta ilman hyberbolaa satiiria ei edes voi olla olemassa. Itse asiassa suurin osa huumorista näivettyisi täysin liioittelun ja härskiyden kieltämisen myötä.

Tämän vuoksi kaikki takkirautamainen, muka triviaaleihin tosiasioihin retorisesti vetoava monotoninen totuuspuhe on aina myös puhetta sensuurin äänellä, sillä sensurointi on suora seuraus totuudesta, joka tahtoo vallita ja hallita.

2
Tässä kohtaa pitäisi pistää poikki. Aloin nimittäin pohtia Platonin vihamielistä asennetta nauruun ja [skeptisismiin asti] ehdotonta käsitystä totuudesta [ikuiset ideat].

Silti [tai juuri tämän vuoksi] Platon on filosofian historian suurin ironikko. Totuus on pysyvästi ikäänkuin ironian päässä meistä.

On kuitenkin kaksi ihan eri asiaa keskustella sensuurista [ja siten totuudesta] Platonin tai Timo Soinin kanssa.

Platon tietää varsin tarkkaan, mitä hän Valtiolta haluaa. Soini tietää vain, miten pitää puhua, jotta saisi pelkkää valtaa.

Platonille sen sijaan valta on aina Valtion järjestyksen, toimivuuden ja turvallisuuden ylläpitämistä - siis Valtiota varten - ei jotain itsessään 'käyttökelpoista' tai ihmistä 'käyttävää', kuten valta-esteetikko Nietzsche ja myöhemmin mielestäni varsin taantumuksellis-kapitalistiseen ratkaisuun [valta esim. identiteettejä tuottavana ja normalisoivana diskurssina] päätynyt Foucault ajattelevat.

Soinin kaltaisille nykypolitiikan pintavaahdossa kroolaaville sofisti-pelureille valta itsessään korvaa valtion. Ja tätä minä vastustan, vaikka ajaudun samalla vastustamaan myös nomadi-Nietzscheä ja asetan jopa oman satiirikon vapauteni vaakalaudalle Valtion edun takia.

Mutta tällainen on satiirikon luonne: se kumoaa jopa itsensä Totuuden takia ;\?.

PS.
Mikä meitä eurooppalaisia vasemmisto-intellektuelleja [oikeita vasemmistolaisia eikä mitään demareita] oikein riivaa, kun niin herkästi haikailemme vahvan valtion perään? - Vastausta voi etsiä jo Platonilta.

Joka tapauksessa siinä vastauksessa on kysymys Totuuden Tapahtumasta tapahtumisessaan [actus purus] - kuten juuri nyt esim. Englannin opiskelijamellakoissa. Yliopistoista ei koskaan pidä antaa tulla [oikeistolaisten] humpuuki-lääkemarkkinoitten lobbauskeskuksia!

[Kumartaa hän ja poistuu hetkeksi näyttämöltä].
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Actus_purus
http://actuspurunen.blogspot.com/2010/11/rintojen-valista-ja-maailman-keskelta.html#comments
http://takkirauta.blogspot.com/
http://danielmaidman.blogspot.com/2010/07/nerdrum-affair.html

Talttakyrpiäinen ja muita huonoja vitsejä

Kuvassa evoluution ihme-ihanne: Talttakyrpiäinen.

Ironmistress said:
'Armeija erottelee miehet pojista, sanotaan toisinaan. - Sanomatta jää, että se myös ilmeisesti erottelee elinkelpoiset elinkelvottomista.'
 *
RR: Kommenttisi ei ollut pelkästään teennäistä sarkasmia vaan suorastaan tökerön mautonta populismi-darwinismia!

Sinulta vain yksinkertaisesti puuttuu huumoristasi tyylitaju samaan tapaan kuin ajattelustasi puuttuu luova vapaus, joka mahdollistaisi eri katsantokantoihin ja perusteluihin sisältyvien todellisten erojen sekä aitojen yhtäläisyyksien ymmärtämisen.

Kuvittele Stalin tai Hitler kertomassa etnologisia [esim. juutalais-] vitsejä. Kuvittele sitten itsesi kertomassa vitsejä mamuista tai joitain kyseisen 'sarkasmin' kaltaisia möläyksiä. Teitä on siinä kolme melko samanlaisen huumorintajun omaavaa xenofoobikkoa.

Itse naureskelin rasistivitseille viimeksi eilen, mutta ne eivät olleet sinun eivätkä Stalinin tai Hitlerin kertomia. Muun muassa sen vuoksi pystyin nauramaan niille [itse asiassa vitsirakenteen yksi peruslähtökohta on rasismi - esim. basisti- sekä blondivitsit].

Vitsi syntyy erittäin yleisesti määritellen neljästä tekijästä: a) mitä kerrotaan, b) miten kerrotaan, c) missä kerrotaan ja d) kuka kertoo.

Mikäli yksikin näistä neljästä mättää pahasti, vitsi on pielessä - kuten nyt sinun sarkasmisi tapauksessa, jossa menivät pieleen oikeastaan kaikki neljä kohtaa: a) itsemurhaajan pilkkaaminen b) tarkoituksena vitsailla opettavaisen purevasti - c) julkisessa blogissa mainostaen d) oman rasistisen maailmankatsomuksensa periaatteellisia lähtökohtia.

Jos olisin tuomari, vaatisin sinusta tutkintaa perusteena ihmisten mauton, tökerö ja jopa törkeän omahyväinen pilkkaaminen - kaiken lisäksi buddhalais-kalvinistisen oikeamielisyyden nimissä.

Olisi mielenkiintoista saada kuulla, miten buddhalainen voi yhdistää keskenään valikoidun ihmishalveksunnan ja loputtoman altruistisen itsehillinnän.

Itse asiassa saimme vastauksen jo tässä sarkasmissasi. Ei se pystykään. Se rakentaa vain kulisseja, joiden taakse voi kätkeä brutaalin psykologisen egoismin.

Tällaisen maailmankuvan sisälle mahtuu vain sellaisia ihmisiä, jotka yrittävät identifioida itselleen konkreettisen, tarkoin määritellyn yhteisen vihollisen toisissa ihmisissä.

Nämä populisti-konservatiiviset 'oikeamieliset' ovat nimittäin korottaneet itsensä moraalisesti ja poliittisesti noitten 'toisiksi' luokiteltujen yläpuolelle ja tehneet heistä vihollisryhmän itselleen.

Oikeamielisten' pitäisi kuitenkin etsiä identifioimaansa vihollista omasta itsestään [kuten olisi pitänyt Hitlerin, Stalinin ja heidän kannattajiensakin.

Mitään 'toisia' ei ole olemassakaan, sillä ihmiset ovat perimmältään tasavertaisia ihmislajin edustajina. - On sitten kokonaan eri asia, mitä esim. minä heistä yksilöinä ajattelen.

PS. /Takkirauta-rc-favorite]: Poistettu syistä, jotka eivät liity tähän blogiin
*
http://takkirauta.blogspot.com/2010/11/ampumajuoksun-tulos.html
http://www.pofusers.com/debate-forum-f21/glenn-beck-slanders-charles-darwin-t2187-10.html
http://betterbooktitles.com/post/790512409/blink

Psykoanalyytikkoja, wiccoja, natseja, mummoja

Reichilais-freudilaisen KKPP:n osanottajia kirmaamassa wicca-piirin pyöriessä kohti ekstaasia.

(Mummo-kannanoton sanamuotoja viilailtu hiukan tarkemmaksi - klo: 13.15)
*
Kommentti etenkin Finnsanityn kommenttiin Sediksen päreessä Saksalaisten kärsimyshistoria sekä suomalaisen politiikan (tai sen puutteen) todellisen luonteen paljastavaan 'Mummojen karkoitus'-operaatioon.

1
Psykoanalyysiko pelastaa meidät pahasta? Haha. - Sorry Finnsanity, mutta minä olen toista mieltä. - Pidän sinua tätä nykyä johonkin mystiseen emansipaatio-fiksaatioon hurahtaneena fanaatikkona (lähes reichilaisena wicca-anarkistina), jonka rinnalla jopa minun met/g/afyysinen super-individualismini vaikuttaa 'vain normaalilta natsimeiningiltä'.

Uskotko ihan oikeasti ihmis-psyyken transparenssiin/läpinäkyvyyteen psykoanalyyttisen prosessin kautta? - Minä en (eikä myöskään Zizek). Ihminen on ontologisesti jo alunperinkin rikki, eikä mikään menetelmä voi paljastaa tai ikäänkuin läpivalaista minä-identiteettiä, jonka kehitys on lähtenyt liikkeelle ja siten myös perustuu itsensä väärintunnistamiseen (Lacanin peilivaihe).
*
Olen hevosmiesten tietotoimistolta saanut ilmoituksen, että reichilais-freudilaisen orto-ressentimenttis-psykoanalyyttisen koulukunnan edustajat (esim. Nicolaus Sombart-vainaa) eli Kaunaisen Kuukautisveren Pyhät Pneumaatikot (KKPP) kokoontuivat äskettäin yhteisellä leirillä newageläisten wicca-obskurantistien kanssa Lesbos-saarella (ks. kuva). Mukaan oli kutsuttu myös Wilhelm Reichin haamu eli hänen orgoni-energeettinen ektoplasmansa (ei näy kuvassa).

Minä puolestani taidan lähteä Carl Schmittin haudalle Plettenbergiin mutta pyyhin sitä ennen ahterini Nicolaus Sombartin 'maan, veren ja ruumiin' mytologiaa vulgaari-freudilaisesti (vaihtoehto Blut und Boden'ille) tulkitsevalla Schmitt-motiivi-analyysilla (Juha Siltalan Sombart-referaatti: Carl Schmittin teoriat wilhelmiinisen miehisyyden ilmentäjinä - ks. linkki).

 (Pyydän syvästi anteeksi piileviä joskin tahallisia homoseksuaalisuuteen vihjaavia pylly-analogioitani ja muita harhautuneen seksielämäni tekstin muodossa ilmeneviä karkeuksia, jotka jokainen orto-psykoanalyytikko toki heti sellaisiksi tunnistaa.)

2
Mitä natsi-Saksaan tulee, niin turha urputtaa enää. Tehty mikä tehty. Maailmanhistorian ehkä karmein virhe. Mutta se 'kokeilu' on nyt ohi ja opittu (?), eikä asiaa ole järkevää vatvoa loputtomiin. Unohdus on lopulta ainoa autuas olotila, koska loputon syyllisyydessä rypeminen lamauttaa elämänhalun ja tekee ihmisestä kaunaisen hylkiön, joka ryhtyy lopulta vihaamaan itseään muissa eli toistaa uudessa muodossa sen, mihin syyllistyi aiemmassa rasismissaan/natsismissaan, josta yrittää katumalla parantua (tätä psyykkistä 'luuppia' ei Habermas ihanteellista puhe-aktia konstruoidessaan ottanut huomioon/ymmärtänyt).

Sitäpaitsi parempia ja todellisempia vihollisia löytyy (kuten Carl Schmitt'ille) edelleenkin Wall Street'iltä.

Miten olisi pikakurssi poliittista platonistia, Leo Straussia? Hänessä kohtaamme aidon juutalaisen konservatiivi-elitistin, jota on syytetty jopa fasismista. Strauss oli G. W. Bushin ajan poliittisen johdon suuri idoli. On liioiteltua muttei sentään aivan väärin sanoa, että Leo Strauss oli Amerikan Carl Schmitt.

Schmitt ei kuitenkaan minun ymmärtääkseni ollut moraali-nihilisti kuten Strauss, ja hänen käsityksensä demokratiasta perustui suvereenin (Johtajan) ja kansan aitoon representatiiviseen ykseyteen (niin metafyysiselta kuin tämä kuulostaakin), kun taas Strauss piti Platonin tavoin johtavaa luokkaa (jolta Platon vaati erittäin korkeaa moraalia vallan houkutusten vastustamiseksi: johtajat esim. eivät saaneet omistaa mitään) eräänlaisena kulissin ja kabinetin ykseytenä, joka tekee/päättää kabinetissaan (yksityisesti) lopulta niin kuin eettisesti/poliittisesti parhaaksi näkee (vaikkei Straussin mukaan mitään moraalia ole sille oikeasti olemassakaan), mutta kertoo (valehtelee) ja perustelee kansalle kulisseissa (julkisesti) hieman toisenlaisen tarinan yksityisistä kabinettipäätöksistään ja niitä seuraavista toimista.

Kuulostaako tutulta? Vai löytyikö Irakista sittenkin kemiallisia ja biologisia aseita..? - No - olisi toki voinut löytyä. Siis - -

3
By the way - tapaus 'Mummojen karkoitus' on erinomainen käytännön esimerkki siitä, mitä Carl Schmitt tarkoittaa liberaalisen parlamentarismin kyvyttömyydellä päättää asioista poliittisesti. Päättäjistä löytyy vain kyynisiä ja munattomia, loputtomasti jaarittelevia, varovaisia ja laskelmoivia populisteja, joilla ei ole mitään omaa tahtoa tai kykyä tehdä oman linjan (koska sitä ei ole) mukaisia päätöksiä johtuen (konformistisesta ja korruptoivasta) pelosta, että joutuvat yleisen mielipiteen/kansan epäsuosioon.

Mutta laki ja oikeudenmukaisuus eivät ole aina sama asia, ja se, mikä ratkaisu tapaus mummoissa tehdään, täytyy tulla poliittisten päättäjien, ei anonyymien virkamiesten  eli päätöksen (tässä tapauksessa siis epäoikeudenmukaisen lain) toiimeenpanijoitten, taholta. Kyse on viime kädessä, kuten akatemia- ja HY:n kansainvälisen oikeuden professori Martti Koskenniemi terävästi sanoo, siitä, kuka tätä maata lopulta todella johtaa (poliitikot vai virkamiehet, populistit, media jne.)

Saman kysymyksen poliittisesta esitti omassa ajassaan, maassaan ja megakontekstissaan Carl Schmitt. - Vaikka Schmitt olikin vihainen natsien saatua vaalivoiton maaliskussaa 1933, niin kuitenkin hän samalla tunsi helpottuneisuutta, koska päätös/ratkaisu Weimarin tasavallan kaaokseen oli viimein tehty - olkoonkin että, Schmittin mukaan, sinä päivänä, kun Hitler valittiin, 'Hegel kuoli'.

4
Mitä sitten tutkija Sediksen ammattitaidolla rakennettuun kirja-esittelyyn tulee, niin tiukka, tiivis ja kuiva pakettihan se on, kuten historioitsijalta odottaa sopiikin. Mutta mikä olikaan referoidun kirjan varsinainen pointti? Taisin lukea jutun huonosti, koska en löytänyt pointtia, mutta ehkä määrittelin sen jo itse tämän päreeni toisen luvun ensimmäisessä kappaleessa. - - Vai odotetaanko lähteistä vielä lisää evidenssiä asiaan, kuten empiirisessä tutkimuksessa säntillisenä tapana on? - - (hohhoijaa - haukotuttaa).
*
http://www.helsinki.fi/hum/hist/yhd/julk/mask01/jsiltala.pdf
http://sedis.blogspot.com/2010/05/saksalaisten-karsimyshistoria.html
http://finnsanity.blogspot.com/
http://en.wikipedia.org/wiki/Mirror_stage
http://en.wikipedia.org/wiki/Ressentiment
http://en.wikipedia.org/wiki/Blood_and_soil
http://en.wikipedia.org/wiki/Nicolaus_Sombart
http://en.wikipedia.org/wiki/Wilhelm_Reich
http://fi.wikipedia.org/wiki/Ektoplasma_(parapsykologia)
http://fi.wikipedia.org/wiki/Leo_Strauss
http://fi.wikipedia.org/wiki/Martti_Koskenniemi
http://www.hs.fi/politiikka/artikkeli/Koskenniemi+syytti+taas+poliitikkoja+mummo-ongelman+v%C3%A4lttelyst%C3%A4/1135257152062
http://fi.wikipedia.org/wiki/Pneuma
http://fi.wikipedia.org/wiki/Wicca
http://writing-the-wrongs.blogspot.com/2009_12_01_archive.html

Giorgio Agamben ja ajattelemisen ajatteleminen kielen itsensä tapahtumisena

Kuvissa ylhäältä alas: Giorgio Agamben, Agamben 22-vuotiaana Pasolinin Matteuksen evankeliumin opetuslapsi Filippona, Platon, Wittgenstein, Heidegger, Aristoteles, alakuvassa jälleen Agamben.
*
Tämä päre sisältää Markku Koivusalon referaatin Giorgio Agambenin kielifilosofiaan koskien lähinnä esseetä Homonyymit Agambenin kirjassa Tuleva yhteisö.

Jos joku yhä (aiheellisesti) kysyy, mitä filosofiaa minä lopulta oikein edustan, niin olkoon tämä teksti vakavasti otettava viite ja vihjaus sellaisen filosofian mahdollisuuteen ja tehtävään. Sen verran hyvin tämä Koivusalon tiivistelmä ilmaisee omaa (itse-)ymmärrystäni ajattelemisen, olemisen ja kielen suhteesta.
*
'Modernissa filosofiassa ollaan lähes yksimielisiä siitä, että maailma avautuu ihmiselle kielen välityksellä ja että ihminen on kuin Wittgensteinin kärpänen lasipurkissa. Nykyään se kuitenkin sivuuttaa mielikuvaan liittyneen ajatuksen kärpäsen mahdollisuudesta päästä pois lasista.

Filosofian, joka ei tyydy vain toteamaan, että ihmisen kohtalona, edellytyksenä, on asua kielessä, tehtävä on alkaa nähdä tämä lasi, ei kuolleena merkkinä, sanoina, jotka aina jo edeltävät ihmistä, jonakin aina jo olleena, vaan puhtaana välityksenä. Sen pitäisi kysyä, mitä tämän edellytyksen, lasin näkeminen voisi merkitä. Mitä merkitsee kielen rajojen näkeminen? Onko mahdollista esittää kieli itsessään ja kielen rajat sortumatta metakieleen tai putoamatta hiljaisuuteen?

Tässä tehtävässä Agamben ottaa avuksi ideaopin, joka hänelle ei ole metakieli, uusi sana tai kielen ulkoinen objekti, vaan yritys esittää juuri kielen itsensä tapahtuminen.

Platonin ideaoppia ei tule sotke teoriaan yleiskäsitteistä tai tyyppihierarkioista, vaan se tulisi nähdä vastauksena kielellisen aporian ongelmaan, jota tuollaiset teoriat ovat kykenemättömiä käsittelemään.

Ideat pyrkivät vastaamaan ongelmaan, jonka Liisa ihmemaassa-kirjan valkoinen ritari esittää sanomalla, että nimen nimellä ei ole nimeä, ja jota filosofian ruhtinaat ovat toistelleet.

Heidegger totesi, ettei sanalle ole sanaa; Wittgenstein lausui, ettemme voi ilmaista kielen kautta sitä, mikä ilmaisee itsensä kielessä; kielitieteilijä Jean-Claude Millner ilmoittaa, ettei lingvistisellä termillä ole erisnimeä; Derrida kirjoittaa, ettei jäljen käsite ole käsite.

Valkoisen ritarin lausuma on myös Fregen formaalin logiikan perusteita tärisyttäneen paradoksin - hevosen 'käsite' ei ole käsite - ytimessä.

Jos yritämme ymmärtää käsitteen sellaisenaan, se muodostuu objektiksi, emmekä onnistu enää erottamaan sitä käsitetystä asiasta. Jos haluamme nimetä nimeämisen tai osoittaa osoittamisen, emme pysty enää erottamaan sanaa ja asiaa, käsitettä ja objektia, termiä ja sen viitettä.

Agambenin mukaan ideaoppi pystyy lähestymään kielen aporiaa paremmin kuin yritykset rakentaa jokin uusi metakieli tuon aporian ratkaisemiseksi. Aristoteles korostaa, että ideaopissa osallisuutensa mukaan synonyymien moneus on homonyymi (samanniminen) suhteessa ideoihin. Aristoteleelle synonyymit ovat olevia, joilla on sama nimi ja määritelmä ja jotka näin ollen kuuluvat samaan luokkaan. Ne muuttuvat kuitenkin homonyymeiksi (sama nimi, mutta eri määritelmä), jos niitä ajatellaan suhteessa ideaan.

Idea ei ole luokka vaan vastaus itseensä kuulumattomien luokkien luokan paradokseihin ja yritys käsitellä sellaisia kokonaisuuksia kuin 'mikä tahansa', jotka tekevät mahdottomiksi ajatella puhtaasti luokkatermeillä. 'Mikä tahansa' on singulaarisuus, joka ei ole suhteessa ainoastaan käsitteeseen vaan myös ideaan. Se, minkä suhteen synonyymit ovat homonyymeja, ei ole käsite tai objekti vaan asian kielessä oleminen, Sitä ei voi nimetä eikä näyttää, vaan ainoastaan toistaa itseensä viittaavan liikkeen avulla. Asian idea on siis asia itse, auto. Kielen nimettömyyden (anonyymi) samannimisyys (homonyymi) on idea.

Idea on näin näky kielestä itsestään. Ideaoppi hyväksyy kielen nimettömyyden ja samannimisyyden ja löytää sijansa niiden välisestä leikistä. Merkityksiltään täysin yksiselitteinen kieli ilman homonyymisyyttä olisi kieli täysin vailla ideoita ja ajatuksia.

Idea ei ole nimi eikä sillä ole nimeä, mutta se ei ole myöskään olematon ilman nimeä. Idea ei ole sanomaton tai sanottu, vaan pikemminkin asia itsessään puhtaassa sanottuna olemisessaan, asia puhtaassa ilmaantumisessaan kielessä kaikkine mahdollisuuksineen.

Näin ideaoppi ei pyri rakentamaan modernin logiikan tavoin suojamuureja itsereferentiaalisuuden paradokseja vastaan, vaan pyrkii kääntämään itsereferentiaalisuuden uudeksi kielellisen kokeilun sijaksi, jossa itse kieli tulee kieleen.'

(Giorgio Agamben: Keinot vailla päämäärää, s. 90-92, Markku Koivusalon jälkisanat. - Koivusalo referoi tässä tässä etenkin Tulevan yhteisön esseetä: Homonyymit).

PS.
Homonyymi sana, joka ääntyy (ja mahd. kirjoitetaankin) samoin kuin toinen sana. Esim. Suomessa puulajia tarkoittava 'kuusi' ja lukusana 'kuusi' ovat homonyymeja.

PPS.
Aristoteles aivan oikein ymmärsi metafysiikan perimmäisen perustan ajattelemisen ajattelemiseksi ja oivalsi myös idean ja homonyymisyyden välisen kytkennän, mutta loi kuitenkin itse ontologisen luokitus- ja tyyppihierarkian, joka rajaa ajattelemisen ajattelemisen (heideggerilainen olemisen ajattelu) pelkästään ontiseksi eli olevien typologisointiprojektiksi kadottaen näin alkuperäisen oivalluksensa/mahdollisuutensa ajattelun, idean ja kielen välisen suhteen välillisen välittömyyden säilyttämiseksi.
*
http://www.valt.helsinki.fi/vol/staff/koivusalo/index.htm
http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&aq=0h&oq=gior&ie=UTF-8&rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=giorgio+agamben

http://fi.wikipedia.org/wiki/Homonymia
http://www.pasolini.net/saggistica_agamben_Matteo-Vangelo.htm
http://bibliobs.nouvelobs.com/20090527/12772/mehdi-belhaj-kacem-defend-coupat2
http://www.ejumpcut.org/currentissue/darkKnightKant/index.html

http://www.netn.fi/396/netn_396_kirja4.html
http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Rappeutunut+politiikka+tarvitsee+uuden+sanaston/HS20020111SI1KU02nz4
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/index.php?id=470

http://www.kolumbus.fi/juha.seppanen/opinnot/fi/fi1.html
http://shandresen.typepad.com/touchy_subjects/2008/10/the-task-of-21st-century-philosophy-is-to-1-connect-the-dots-and-2-resolve-the-main-conflict-between-the-sons-of-light-and.html
http://people.bu.edu/wwildman/WeirdWildWeb/courses/wphil/lectures/wphil_theme19.htm

Vasemman käden jaarituksia Zizekistä, Platonista ja kommunismista

Huomatkaa, miten yhdennäköisiä kreikkalainen Platon ja sloveeni Zizek ovat: samanmuotoinen, sopusuhtainen, suuri pyöreähkö pää, ja jopa kasvoista löytyy kaltaisuutta (vai kuvittelenko vain ;\?).
*
(K-mafian tarkennuksia mm. historiallisesti edelleenkin epätarkkaan PS-osaan - viimeksi 12.4)

Kommentistani edelliseen päreeseen tuli liian laaja, joten on pakko pärettää se, vaikka melko luonnosmaiseksi tämä silti jäi.
*
Kirjoitin Zizekin (talk-)show'sta, mutta samalla pitää heti muistuttaa, että hän esittelee tässä(kin) show'ssaan nopeasti ja tiivistetysti muutamia aivan oleellisia näkemyksiään politiikasta.

Zizekin esimerkit ja sloganit kertovat siis paljon enemmän kuin, miltä aluksi kuulostaa/vaikuttaa, eli puheesta löytyy vahvasti sisältöä/substanssia joskin se kärsii hieman asioiden paljoudesta (tyypillistä Zizekille) ja tietenkin aikarajoituksesta.

Z. yrittää itseironisesti väen vängällä saada lisäaikaa puheenjohtaja Kouvelakis'ilta lupaamalla tehdä kohta yhteenvedon, mutta lopulta 'kreikkalainen diktatuuri' voittaa.

Zizek keikkuu koko ajan ilmeisen tietoisesti lähes anarkistisen yksilöllisen kriittisyyden sekä vahvan kollektiivis-ideologisen (teoreettisesti tiukan) hallinnon välimaastossa.

Tällainen asetelma on jo itsessään varsin rankka dialektinen haaste ja paradoksi.

Yhden ja saman, tiukasti sitoutuneen poliittisen näkemyksen sisällä tapahtuva loputon heiluriliike (kriittinen yksilö-integroitunut kollektiivi/puolue) on kuitenkin luovuttamaton lähtökohta ideologisen teorian kehitykselle.

On sitten asia erikseen, miten paljossa poliittinen järjestelmä voi sallia avointa kritiikkiä ajautumatta hajaannukseen.

Huolimatta harkituista provokaatioistaan, Zizek tuskin haluaisi toimia propagandapäällikkönä, sillä hän tajuaa ideologiaan sisältyvät harhat, voimat ja vaarat aivan liian hyvin - myös käytännön politiikassa, johon itse osallistui nuorempana ennen Jugoslavian hajoamista nationalistisiksi klikeiksi.

Zizekillä ei teorialähtökohtiensa, ideologia-kriittisyytensä ja psykoanalyysin kouliman rehellisyytensä vuoksi ole pokkaa eikä edes perusteita vetää jotain kovin rajattua roolia ja siksi hän 'kirjoittaakin' tuohon rooliin useammpia vaihtoehtoisia repliikkejä (vrt. the parallax view).

Pääsyy Jugoslavian kriisistä menee Serbian nationalistisen uhoilun piikkiin, ja konfliktista jo ennen sen alkamista vetäytynyttä Sloveniaa voisi pitää jopa koko kriisin ainoana voittajana (mikäli voittajista puhuminen ylipäätään on tässä yhteydessä korrektia).

Zizek oli ymmärtääkseni osaltaan vaikuttamassa Slovenian poliittiseen vetäytymiseen (muun Balkanin kiistoista) ja itsenäistymiseen (joka itse asiassa käynnisti vanhan Jugoslavian hajoamisen Serbian protestoidessa jyrkästi) 1980- ja 1990-lukujen taitteessa.

Hänen asenteensa on siis kaukana ekspansiivisesta ja nationalistisesta rasismista - olkoonkin, että siitä aika ajoin huokuu erittäin vahvaa narsistista arroganssia (osittain perustellusti, sillä Z. on äärimmäisen lahjakas; nero sanoisin) - jos kohta Zizek on myös varsin sosiaalinen ja hakeutuu mielellään ainakin läheisimpien ystäviensä seuraan.

Kun Z. sanoo olevansa samaa mieltä Platonin kanssa siitä, että runoilijat pitäisi häätää pois valtiosta, hän tarkoittaa kirjaimellisesti, että lähes kaikkien kaoottisten kansannousujen ja sisällissotien takaa löytyy intomielinen runoilija - tässä tapauksessa tietenkin Radovan Karadzic, joka on paitsi psykiatri myös runoilija.

Väitän silti poleemisesti, että koska serbialainen Karadzic on/oli poliitikko ja (ainakin jossain määrin) psykoanalyytikko kuten Zizek, häntä voi ainakin retorisesti pitää ikäänkuin piikkinä tai jopa koetinkivenä Zizekin politiikan teoriassa ja käytännössä - eräiltä osin jopa ratkaisemattomana testinä.

Tämä on kiinnostava aihe (on ollut Platonista alkaen), johon varmasti palaan, sillä erottelu teoreetikon ja runoilijan välillä on mielestäni vain osittain perusteltu (ne ovat kyllä päteviä perusteluja sekä ideologisesti että teoreettisesti) ja tarkoitushakuisesti väännetty (esim. Platon perusti runouden kritiikkinsä oman poliittinen ideaali-utopia-systeeminsä kontekstiin - ks. hänen kuuluisin dialoginsa Valtio).

Runoilijat eivät muka edes yritä ilmentää perimmäisiä (vain? rationaalisesti ymmärrettäviä) ideoita vaan tekevät niistä, kuten taiteilijat aina, vääristyneitä kopioita tai peräti kopioiden kopioita (demiurgin luoma luonto/maailma/ihminen on jo alunperin vääristynyt kopio ikuisista ideoista ja taiteilijahan imitoi maailmaa/luontoa/todellisuutta) - ja mikä pahinta: vaikka taiteilijan tarkoitus ei välttämättä olisikaan suoranaisesti kiihottaa, niin esteettinen elämys joka tapauksessa kiihottaa (sekoittaa pään eli järkevän ajattelun).

Selkokielellä sanottuna: runoilijat ovat Platonin ja Zizekin mielestä teoreettisesti sekavilla ja siten poliittisesti vaarallisilla vesillä eivätkä pysty hillitsemään yhteisön primitiivireaktioita - esim. nationalistis-rasistista kuohuntaa, jonka kuitenkin irrationalistisilla runoillaan itse ovat sytyttäneet palamaan.

Teoreetikot sen sijaan eivät lietso dionyysista ja mainadista verenhimoa vaan pystyvät kontrolloimaan vallankumouksellista liikettä ja myös luomaan yhteikuntarauhan, jossa kulttuuri voi elää ja kukoistaa (ihanko totta?).

Mutta jos vain teoreetikot saavat omia politiikan itselleen, niin mistä siihen saadaan henki, joka inspiroi toimintaan? Ei se ainakaan suoraan teoriasta tule - ellemme sitten ole suorastaan rakastuneita formaaliin logiikkaan tai matematiikkaan (sellaisiakin 'taiteilijoita' toki löytyy ja hyvä niin).

Tarvitaan siis joka tapauksessa retorikkoja tai suoranaisia kansankiihottajia! Mutta onko silloin käytännössä enää kovin suurta väliä sillä, tunnustautuukoko tuo retorikko-kansankiihottaja perimmältään teoreetikoksi vai runoilijaksi?

Minun mielestäni esim. romantiikan ajan loistavasta runoilijasta, satiiristen tarinoiden kirjoittajasta sekä mainiosta journalistista Heinrich Heine'ta olisi tullut hyvä poliitikko (Heine jopa ennusti natsismin synnyn melko pätevästi).

Toisaalta taas kommunismin perinteestä löytyy vahvoja toimijoita, jotka ovat joko jämähtäneet tyhjään teoreettiseen dogmatismiin (mekaanisesti tulkittu heijastusteoreettinen malli siitä, miten yhteiskunnan ylärakenne (aatteet, instituutiot) on johdettavissa kausaalis-dialektisesti(?) alarakenteesta (tuotantosuhteista) tai jotka ovat olleet lähinnä verenhimoisia taistelijoita (esim. Zizekin ihailema Rosa Luxemburg) vailla diplomaattisia kykyjä tai intressejä.

Tiedä tiedän - olen törmännyt tässä ongelmaan, jossa teoria ja käytäntö pitäisi sovittaa yhteen 'oikeaikaisen' vallankumouksellisen intervention/toiminnan edistämiseksi. - Mutta käykö nyt niinkuin useasti aiemmin: yksimielisyyttä toimintalinjoista/-tavoista ei puolueen sisällä synny ja puolue hajaantuu/hajoaa erimielisyyksiinsä? (ks. PS.)

Tämä (ja moni muu tuleva ;\] kysymys menee suoraan Zizekille - tuolle teoreettiselle 'kovanaamalle', joka on 'häpeissään' tunnustanut katselevansa tippa linssissä aina uudestaan esim. jotain 'The Sound of Musicin' kaltaista, sensitiivistä ja romanttista(kin) filmiä.

Kummallista (vai onko sittenkään), miten eräät kaikkein korkeimman tason filosofiset ja kirjalliset miehet (Zizekin lisäksi vaikka Platon ja Nietzsche) ovat olleet melkoisissa vaikeuksissa emotionaalisen puolensa/luovuutensa ja ylipäätään affektiivisen minänsä kanssa.

Mutta ei tätä herkempää ja siten naisellisempaa puolta itsessään voi kukaan todella luova mies päästä karkuun - päinvastoin. Sitä vain on usein kovin vaikea naittaa virallisen itsen eli maskuliinisen teoria-machon kanssa. - Platon, alunperin näytelmäkirjailija, mikä kyllä näkyy hänen kirjoitustyylissään ja jopa -sisällöissään, on ensimmäinen ja edelleen ehkä 'opettavaisin' esimerkki tästä ongelmasta/ristiriidasta filosofien piirissä.
*
Jaaritteluitteni jälkeen jätän aiheen muhimaan toivoen aivokudokseni synapsien flirttailevan vilkkaasti mantelitumakkeeni kanssa, sillä onhan nyt kevät eli luovuuden=rakkauden aika (tämä oli 'false ending').

PS.
(Yleinen ja myös siksi epätarkka tiivistelmä (tsekkaa linkki).- Leevi Lehto sen sijaan muistaa nämä asiat kuin omat taskunsa.)

Suomessa SKDL:n kansanedustajat kuuluivat 1960-luvulla joitain poikkeuksia lukuunottamatta kommunisteihin. Fiksua ja oppinutta vasemmistososialistia, Ele Aleniusta, jopa miltei halveksittiin kommunistien piirissä.

1960-luvun lopulla (epävirallisesti jo aiemmin) SKDL hajosi aluksi enemmistöön (saarislaiset SKDL:n uuden puheenjohtajan Aarne Saarisen mukaan) ja vähemmistöön (taistolaiset Taisto Sinisalon mukaan tai stalinistit neuvostohännystelyn vuoksi) ja lopulta vielä 1980-luvun alussa kolmanteen linjaan sekä kirveslinjalaisiin, jotka halusivat tuhota taistolaiset lopullisesti (esim. enemmistöläisen Arvo Aallon tukilinjalta livenneet Leevi Lehto, Juhani Ruotsalo, Jouko Kajanoja, Pirkko Turpeinen).

Tällä tavoin SKDL tuhosi itse itsensä omaan hajaannuksensa. Hajaannuksen raunioista syntynyt Vasemmistoliitto oli enää 1980-luvun lopulla pelkkä varjo vielä 1950- ja -60-luvuilla niin mahtavasta SKDL:stä.

Globalisaatio ja markkinasubjektiksi mielletty kuluttaja oli alkanut etsiä paikkaansa ('onneaan') myös 'ihmiskasvoisesta' kommunismista.
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Radovan_Karad%C5%BEi%C4%87
http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&ie=UTF-8&rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=slavoj+zizek
http://skdl.punavihrea.info/
http://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_Kansan_Demokraattinen_Liitto
http://fi.wikipedia.org/wiki/Leevi_Lehto
http://fi.wikipedia.org/wiki/Rauno_Set%C3%A4l%C3%A4  (tämä huippulahjakas nuori vasemmistopoliitikko olisi saanut elää pitempään)
http://lutheransurrealism.blogspot.com/2007_12_01_archive.html
http://htmlgiant.com/author-spotlight/giant-guest-post-poetry-as-site-of-resistance-by-jeremy-schmall/

Älä rakasta yhtä - rakasta kaikkia

21.12
Tämä teksti hieman oudoksutti minua, kun kirjoitin sitä. Jälkeenpäin suorastaan kammoksuin vähän aikaa sen perusideaa. Ettäkö mitä tuli väitettyä nyt? Vasta äsken luin jutun uudestaan ja korjasin huolestuneen näköisten kielimafialaisten kanssa erään sijamuotovirheen. Ai miksi he ovat niin huolestuneen näköisiä - jopa päitään pyörittelevät. 'Nyt Rauno - nyt otat rauhallisesti ja yrität ajatella positiivisesti lähimmäisistäsi', sanoo naispuolinen 'sihteerini'. - - - Pikkasen alkaa jo hymyillyttää hänen vakavuutensa. Olkoon - keitän kahvit ja rauhoitutaan pikku hiljaa terveen järjen tasolle...
###
Miehet eivät rakasta naisia vaan toisiaan. Stenka Razinin tarina on tästä vakuuttava esimerkki.

Miehet voivat puolustaa naisten asemaa parhaiten liittoutumalla yhteen, mutta rakastumalla yhteen naiseen erikseen, kukin kerrallaan, tekee heistä heikkoja.

Tämän vuoksi moniavioisuudessa on järkeä - yhtä lailla kuin naisten itsensä vapaaehtoisesti organisoimassa prostituutiossa on järkeä patriarkaalisen yhteisön 'paineitten' purkautumiskanavana. Mustasukkaisuudella ja kateudella ei tässä tilanteessa saa/voi periaatteessa olla mitään tekemistä. Kaikki kuuluvat toisilleen.

Pelisäännöistä ja 'vuorottelusta' sopiminen partnerien kesken on tietysti kaikkein vaikein ongelma, mutta kun ryhmäkoheesio muodostuu tarpeeksi yhtenäiseksi yhteisen ideologian, päämäärän tai vastaavan suhteen, mitään ylipääsemätöntä ongelmaa ei synny.

Kaikki rakastavat toisiaan eikä kukaan rakastu kehenkään yksilöllisesti. Tämä oli Platonin eräs perusidea Valtio-dialogissa - yhteisön toimivan, pysyvän ja tasa-arvoisen perustan luomisessa. Rakastamme toisiamme mutta emme ketään erikseen yksilöllisesti.

Toisin sanoen - rakastan sinua mutta en henkilökohtaisesti vaan saman yhteisön ja saman ideologian jakavana olentona. Olet minulle sukupuoliobjekti, jonka kautta puran sukupuoliviettini. Muuta rakkautta ei ole. Kaikki kiintymys on perustaltaan kiintymystä Valtioon, sen ideologiaan ja hyvinvointiin.

Emme ole seksuaalisuhteissa yksilöitä vaan 'eläimiä', jotka ovat pyhittäneet elämänsä valtion hyvinvoinnin palvelukseen.

Sitten tuli Jeesus ja romutti koko tämän erinomaisen järkevän joskin totalitaristisen ajatusmallin ihmisten välisestä yhteiselämästä lähimmäisenrakkauden ja anteeksiantamuksen opeillaan.

Hyvästi rauha ja järjestys. Tervetuloa vapaus ja riita.

Jumalan armo ei nyt kuitenkaan kovin paljon tässä lohduta, koska se ei riitä rauhoittamaan yksilöllisen vapautemme provosoimaa anarkiaa.

Platon ja Mooses olivat oikeassa yhteiskuntapoliittisesti - Jeesus puolestaan yksilöllisen psykologian tasolla, mutta näitä kahta mallia ei pystytä sovittamaan yhteen lopullisesti millään tavoin.

Kyseessä on kohtalokas halkeama yhteiselämämme jokapäiväisissä käytännöissä...