January 13, 2008

Blogikommentteja taiteesta, totuudesta ja elämästä

Kirjoitettu kommentiksi A-K.H:n päreeseen "Valtakunnan salaisuus II".
(Lisäys 01:45)

ripsalle

Minä en sattuneesta syystä liiku keskikaupungilla, en myöskään divareissa - en oikeastaan paljon missään. Kirjastossa harvakseltaan.
Omat kirjahyllyt on täynnä lukemattomia kirjoja, mikä tarkoittaa osaltaan, että pankkitili näyttää kroonisesti ja lopullisesti(?) punaista!
*
Mitä seppä Ilmariseen tulee, niin minun mielestäni 'todella suuri taide' todellakin on kuollut - siten myös häikäisevän suuria taiteilijoita putkahtaa maailmaan yhä harvemmin, mikä on paradoksi, koska informaatioteknologia mahdollistaa nykyään melkein minkälaisen kommunikaation ja ilmaisun tahansa.

Mutta ehkä juuri tämä uusien ilmaisumuotojen (hologrammit, animaatio jne.) ja kommunikaation näennäinen helppous osaltaan banalisoi ja tylsistyttää meidän mielemme antaessaan samalla ikäänkuin automaattisesti illuusion muka jostain uudesta ja ennenkokemattomasta.

Minun mielestäni pelkästään yksi Ingmar Bergmanin elokuva vastaa silti ainakin tuhatta miltei kokonaan tietokonepöydällä kasattua amerikkalaista liukuhihnatuotosta, jos nyt pitää antaa tähtiä ja pisteitä (eli kvantifioida oma arvionsa) kuten nykyään on tapana ;).
*
Suhtaudunkin ivallisen kyynisesti myös innovaatioyliopistohankkeisiin, joiden taustalta löytyy täysin yliopistojen perusintention vastainen ajattelutapa: hyöty.
Tällä tavoin yliopistoista tulee ammattikorkeakouluja, joiden opintosuunnitelmat tähtäävät aina hyödylliseen indoktrinaatioon (mikä sinänsä on tarkoituksenmukaista ammattikoulutuksen kannalta) - ei vapaaseen totuuden etsintään.

Yliopistot nimittäin ovat alunperin olleet totuuden tyyssijoja tai ainakin paikkoja, jossa pyritään totuuteen, ja jos sieltä sitten kumpuaa jotain muuta, niin se on sivutuotetta.
*
Elämme performanssin (minulle täysin käsittämätön taiteen? laji - pikemminkin eräänlainen tosi-tv?), pastissin, kitschin ja retronaivismin sekä tietenkin (edelleen) 'sekopäisen' abstraktivismin aikaa.

Ehkä kitsch, pastissi ja etenkin retroilu kuitenkin ovat tietyssä mielessä osoitus siitä, että taide kiertää kehää siinä missä ajattelukin. Päädymme aina lopulta siihen, mistä aloimme. Elämme syklistä todellisuutta. 'Kaikki' (hankalaa tietysti määritellä mitä on kaikki) palaa uudestaan samanlaisena (vrt. Nietzschen ikuinen paluu).

Nietzsche osui kyllä oikeaan suuntaan kirjoittaessaan, että 'viimeiset ihmiset' elävät pelkästään omassa mukavuudessaan ja kaupallisessa kilpailu- sekä viihdekulttuurissaan. Tämän hän sai tuta ensimmäisten Bayreuth-juhlien aikaan karvaasti 1876.

Mutta pace Nietzsche: viimeiset ihmisethän ovat löytäneet elämän tarkoituksen: onnen!
Älkäämme siis häiritkö heidän pientä onneaan ikuisilla kriittisen ironian ja satiirin piikeillämme...(levätkööt rauhassa - nuo elävältä kuolleet...)
*
(Toisaalta - pitää yrittää olla myös sovitteleva, ettei luulla omahyväiseksi ja ylimieliseksi...)

Uusi Tuntemattoman sotilaan teatteriversio saattaisi tietysti olla se varsinainen odotettu superklassikko ja Smeds uusi seppä Ilmarinen ;) - tuo Nietzschen 'esteetikko-yli-ihminen'.
(Itse en ole esitystä nähnyt.)

***
meri kirjoitti

'olisi hienoa kuulla teidän itkuista jotakin. mikä taideteos on piilo- tai julki-itkettänyt juuri teitä?'

Niitä on paljon. Mutta annetaan esimerkki: van Goghin Kengät, Vehnäpelto ja variksia sekä paljon muuta hänen tuotannostaan.

Olen kerran nähnyt aidon van Goghin - Ateneumissa yli 30 vuotta sitten - ja se kolahti. Maalauksen nimeä en enää muista.
Ymmärrän oikein hyvin, miksi Heidegger filosofoi juuri noista van Goghin Kengistä kirjassa 'Taideteoksen alkuperä'.
http://www.netn.fi/198/netn_198_kakko.html

Itse asiassa Goghin taide on jopa hieman pelottavaa - ikäänkuin hulluus tunkisi läpi noista maalauksista, jotka ovat - lähes kirjaimellisesti - van Goghin oman 'sielun katseita' nähtyyn todellisuuteen.
Näin ollen kuvassa 'näkyy' myös paitsi kuvattu kohde (ilmenevä) myös katse, joka sen hahmottaa (ilmeneminen). Sen vuoksi maalauksen todellisuus ei (ehkä koskaan) ole pelkkä valokuva, joka vain kopioi kohteen.

Realismi on siten perin ongelmallinen asia kaikessa taiteessa, vaikka rajoittaisimmekin sen määrittelyn vain muotoseikkoihin.
*
Myös eräs Rembrandtin omakuva on aika hurja. Ei se itketä mutta pistää kylmät väreet menemään pitkin selkää.
Maalauksesta (maalari katsoo itseään varsin säälimättömästi) tuijottaa kasvot hieman kääntyneinä elämänsä loppuvaiheessa oleva vanha irstailija ja peluri ilkeän kyyninen ja dekadentti virne naamallaan jotakuinkin paljastavasti: tällainen minä sisimmältäni olen ja ilmeestäni näette, miten minä elin!

Eikä Rembrandt tarvinnut tällaiseen 'röntgenluotaukseen' mitään 1900-luvun 'uusia' - joko abstraktin formalistisia tai 'psyykeltään räjähtäneitä' - tekniikoita; - kuvaus on tyyliltään 'sovinnaista' realismia jos mikä.

***
leonoora kirjoitti

'Miron ja Kleen abstraktiset piiperrykset kiehtovat ja huvittavat.'

Kun nyt olen nyrpistellyt nenääni abstraktille taiteelle, niin kerrottakoon 'vastapainoksi', että katsoin joku aika sitten Teemalta tulleen mainon dokumentin Paul Kleestä - hänen elämästään, teorioistaan, taiteestaan.

Pakko tunnustaa, että jotain liikahti vanhan anarkisti-konservatiivin päässä, kun hän alkoi tajuta Kleen teoreettisia ja didaktisia periaatteita.
Olin jopa ohjelman loppuvaiheessa ymmärtävinäni, että kerrassaan hienoja sommitelmiahan nämä ovat - suurta taidetta...;)

1 comment:

mikis said...

Joulunaikana kävin ortodoksikirkossa, en ollut ennen käynyt. Se oli nättiä kun nämä kynttilät (tuohukset?) paloivat, ja ihmisiä tuli ja meni, oli harrasta. Siinähän ajatteli että tämä… on… olisi… Yksi pappi pölisi monotonisesti, en tiedä mitä, toinen tuli alttaritaulun ovesta upea puku (kasukka?) päällä ja sanoi pari baritonivirkettä… ja meni sitten alttaritaulun toisesta ovesta pois. (Kuin käkikellon käki). Minua alkoi itkettää… ei, herranjumala, tämä ei ole mistään kotoisin. (Tai on tietysti. Mummot siellä alttarilla, jossa papit pomppivat, minua säälittivät.)
Lähdin pois. (Anteeksi vaan herra Jeesus.)

Tällain Tallinnassa.

Viimeksi itkin, tai siis en nähnyt kaikkea, kun katsoin Tarkovskin "Solarista". Ja Bach soi.