Kirjoitettu kommentiksi A-K.H:n päreeseen"Valtakunnan salaisuus II".
(Muutoksia ja lisäyksiä klo: 20:30)
*
Arvoisat kolleegat
Jos suuria linjoja vedetään, niin eikö taide taiteen itsensä vuoksi ole vielä suurempi harha kuin taiteen pakkositominen johonkin instituutioon?
Minä pidän taidetta totuuksien (huom. monikko) peilinä ja äänitorvena - en 'itse itseään tyydyttävänä' sekoiluna.
Jopa dadaismilla on 'tehtävä' - ainakin siinä mielessä, että välttyäkseen roskaa ja mielettömyyttä-tuomiolta, meidän on 'löydettävä/annettava' sille - esim. Leevi Lehdon 'runoudelle' ja performansseille - joku merkitys - olipa niillä sitä 'oikeasti' (taiteilijan semanttisena intentiona) tai ei.
Olemme väistämättä aina jonkinasteisen mimesiksen 'vankeja' - sekä taiteilijoina että tulkitsijoina, vaikka kuinka yrittäisimme murtaa ihmiselle ominaisen (antrooppisen) kognitiivisen väistämättömyyden.
*
Esimerkki (jossa on kai 'aineksia' hahmopsykologiaan):
Katselen huoneeni verhojen hieman abstrakteja kuva- ja värisommitelmia. Ihan ensi alkuun ne näyttävät kaoottiselta massalta, mutta melko nopeasti assosioin niihin tuttuja kohteita kuten kukkia - etenkin ruusuja.
Koska tekijä on ilmeisesti tarkoittanutkin kuvata jotain sellaista, esimerkkini ei toimi, ellen vähitellen alkaisi nähdä verhojen muodostelmissa ihmisen päitä, hirviömäisiä olioita, sieniä, koukkuja, naisen sukupuolielimiä, ristikkoikkunoita - ties mitä.
Näin olenkin 'luonut' taideteoksen ihan itse näkemällä siinä jotain, mitä siinä ei ehkä koskaan edes ollut.
Siis: ei ole olemassa taidetta taiteen itsensä vuoksi siinä merkityksessä että taide voisi ikäänkuin itse (toiseutena) antaa itselleen merkityksen.
'Muinoin' - realistisen, naturalistisen ja varhaismyyttisen (erotuksena moderneihin myytteihin) taiteen aikaan - taiteella oli juuri tuo 'konkreettisen' merkityksenannon tehtävä, koska taide oli täysin erottamattomasti (eroa uskonnon, politiikan ja taiteen välillä ei tunnettu) sidottu instituutioon eli lähinnä kulttiin/kirkkoon, eivätkä sen teknisen tekemisen konventiotkaan (tässä lähinnä kuvataiteissa) mahdollistaneet abstaktia ilmaisua.
Jos/kun me nykyään koemme esimerkiksi Egyptin hieroglyfit, sumerilaiset piirtokirjoitukset tai antiikin Kreikan ruukkumaalaukset abstrakteiksi tai naiveiksi, niin tulkintamme perustuu anakronistisiin oletuksiin.
Noitten kuvien muka naivisti piirretyt hahmot eivät ole dadaismia vaan sen ajan aidointa realismia, jossa myyttinen (jumalallinen), oikeudellinen ja arkipäiväinen maailma eivät vielä olleet erkaantuneet omiksi 'diskursseikseen' vaan kuvat ilmaisivat ihmisten/ihmisille yhtä ja samaa kokemus- ja merkityshorisonttia.
Vasta paljon myöhemmin ymmärryksen ja itseymmäryksen peruselementit alkoivat kohtalokkaasti erkaantua toisistaan.
Siteeraan 1900-luvun Heideggeria: 'Kauhea on jo tapahtunut: sisäinen ja ulkoinen ovat eronneet tosistaan'.
*
'Taidetuotos' ymmärrettiin keskiajalla 'helposti' tai ainakin sille oli heti olemassa ilmeinen tulkintakoodi kristinuskon vaikutuksesta eli kirkon antaman viitekehyksen kautta.
Kontekstisidonnaisuus sisältää tietysti aina jonkinasteisen 'ideologisen' indoktrinaation, mutta uskonto ja politiikka eivät edusta samaa 'henkistä' ulottuvuutta taiteen tekemisessä.
Koska (ja tämä on tärkeää!) kirkko edusti yhtä aikaa sekä näkyvää että näkymätöntä maailmaa, se saattoi tarjota taiteilijalle erinomaisen innoituksen ja pohjattoman luovuuden lähteen toisin kuin stalinismi tai natsit, joiden ideologia oli naivin romanttista ja täysin immanenttia realismia, jolta puuttui se 'syyvyys- ja korkeusulottuvuus', minkä transsendenssi mahdollisti taiteelle kirkon palveluksessa.
Kun transsendenssi tai pikemminkin konteksti (eihän transsendenssi mihinkään 'katoa'), jossa se ilmaistiin, lähestulkoon menetti/'kadotti' metafyysisen merkityksensä eli itseisarvonsa, minkä eräänä seurauksena tai ilmauksena estetiikka yleensä tahtoi itsenäistyä valistuksen ja romantiikan (joka oli vitalistinen vastreaktio valistuksen mekanistiselle ajattelulle) invaasion myötä, taiteelle tapahtui jotain hyvin merkillistä: samalla kun taide vapautui, se viimein banalisoitui täysin 1900-luvulla eli menetti sekä tarpeensa että kykynsä(?) ilmaista ylevää ja kaunista..
Sosialistinen tai natsistinen realismi esimerkiksi kuvasivat kyllä ylevää eetosta, mutta on selvää, että taiteelliselta arvoltaan suurin osa tuosta ylevyydestä ja kauneudesta oli sarjakuviin verrattavaa ja nimenomaan tarkoitukselliseen aivopesuun tähtäävää.
Innoitus tosin on aina niin suuri tekijä taiteessa, että vaikka sen tekemisen perusteet olisivat pelkkää poliittista vouhotusta, niin aina jossain putkahtaa esiin todellisia helmiä (Suomessa KOM-teatteri ja kommunistinen laululiike vai mikä se nyt oli).
Merkittävin tapahtuma taiteen itsenäistymisen prosessissa sen irtautuessa realismista ja uskonnon edustamasta transsendenssista olivat tietenkin modernistiset kokeilut: abstrakti ilmaisu eri tyylimuotoineen: kubismi, formalismi, figuratiivisuus, dada (jos se on mikään itsenäinen tyyli?), surrealismi jne.
Uudet uskonnon korvikkeet eli poliittiset totalitarismit asettuivat juuri näitä 'rappiosuuntauksiksi' leimattuja kokeiluja vastaan vastaan.
Poliittisesta estetiikasta vielä vähemmän kuin modernista taiteesta ei kuitenkaan ollut estämään taiteen autonomiakehityksen jälkeistä syöksykierrettä banaaliin ja reifikaatioon, jonka tunnusmerkkejä ovat naivi, kitch ja etenkin pastissi (ks. kuitenkin PS.).
Entä jos ajatellaan, että taide heijastelee (jälleen kerran: imitoi) todellisuutta, niin mitä se voi kertoa ihmisen psykologisesta ja tiedollisesta tilasta nykyään?
Veikkaanpa, että tuo kertomus on vähintänkin korutonta - ellei peräti tyhjää, jota täytetään vimmaisesti kuin Sodomassa ja Gomorrassa aikoinaan - ikäänkuin lopullista tuhoa odottaessa - tuotannon ja kulutuksen, jatkuvan kasvun, onnen ja teknologian 'pakanallisilla' myyteillä.
Kirjoitti profeetta Räsänen
PS.
Pidän silti vallan kovasti Martti Innasen naivismista. Se ei ole kaunista tai ylevää, se on 'vain' naivia ja pastissoivaa, mikä erottaa Innasen oleellisesti pelkästä kitchistä.
Mutta ehkä postmodernissa maailmassa vain pastissi on todellista ja 'henkevintä'.
Sanottakoon vielä kerran toisin sanoin, että siellä missä eklektismi ja/eli pastissi on vallitseva taiteellisen ilmauksen tapa, taiteilijan/tekijän voi todellakin väittää 'kuolleen', sillä hänen 'teoksillaan' ei silloin ole minkäänlaista itseisarvoa tai merkitystä ilman tulkitsevaa katsetta, korvaa tai tuntoa.
Kun eksplisiittinen (instituutio) ja implisiittinen (transsendenssi eli 'ikuisuutta silmälläpitävä'/RR) konteksti puuttuvat, jää tekijä pelkästään yleisönsä armoille.
Mutta jos näin on, niin silloinhan mikä tahansa kivenmurikka, väriläiskä tai meteli on taideteos.
Ja koska taide ei enää 'halua' sanoa mitään, voidaan taiteilijaa että taiteen harrastajaa syystäkin pitää ikäänkuin samana ihmisenä.
Ja lopuksi: eikö tämä alunperin renessanssista ja uskonpuhdistuksesta liikkeelle lähtenyt, lopulta tieteen suorastaan 'mytologisen' edistymisen aikaansaama, modernille ja jälkimodernille ominainen uskonnon, tieteen, moraalin ja estetiikan pirstoutumisprosessi merkitse myös samaa kuin taiteen kuolema?
*
Lisäys
Olen näköjään ristiriidassa itseni kanssa, kun ymmärrän taiteen samanaikaisesti paitsi imitaatioksi (mimesis) eli todellisuuden heijastajaksi sekä näkijän ja kokijan omaksi hahmotusprosessiksi, jossa taideteoksen merkitykset eivät sisälly siihen itseensä vaan ovat pikemminkin tulkitsijan 'päässä'.
Keikun siis realismin ja kantilaisuuden (sekä äärikonstruktivismin) välillä kuin mikäkin heiluri.
Hohhoijaa. Eikö nää philosophiset pulmat ikinä ratkea? Tai sitten on vain hyväksyttävä, että looginen ristiriita/paradoksi on syvällisin 'totuus' ainakin jos ajattelee propositionaalisesti - mikä ei tietenkään ole ainut ajattelemisen tapa/muoto...
*
Eräs parhaimpia esimerkkejä intuitiivisen itseymmärryksen ja propositionaalis-loogisen järjen törmäyskurssista on areiolaiskiista ja siitä seuranneet riitaisat kirkolliskokoukset, joissa kolminaisuuspppi ja oppi Kristuksen kahdesta luonnosta määriteltiin kristillisiin teksteihin sisältyvän itseymmärryksen ja sanoman pohjalta.
Siinä sai Platonin logiikka lopulta väistyä paradoksin tunnustamisen tieltä.
Tavallaan Areios ei kuitenkaan ollut hereetikko; - hän vain järkeili vallalla olleen platonismin periaatteilla, äärimmäiseen johtopäätökseen, jonka mukaan Poika (Jeesus) oli luotu ja siten alempi kuin luomaton Isä (Jumala), mikä ei kyllä natsannut alkuunkaan Uuden Testamentin sanoman kanssa.
Suorastaan hullu tilanne: kaikki osapuolet olivat lukenet samat tekstit ja päättelivät saman platonistisen logiikan puitteissa, mutta päätyivät erilaisiin ratkaisuihin.
Veikkaanpa kuitenkin, että paras ja kaiken lisäksi oikea ratkaisu voitti...
No comments:
Post a Comment