Kommentti Ripsan kommenttiin A-K.H:n päreessä "Valtakunnan salaisuus II".
*
'Rauno, nyt sinä kyllä ymmärsit minut totaalisesti väärin. Vaikka eka kommentissa käsitit aivan oikein.'
Antaa olla. Jälkimmäinen tulkintani oli varsin 'omavaltainen', mutta se nyt palveli mun näkemyksiäni...
*
'Niin ja Rauno, Bergmanin "Kuin kuvastimessa" oli varmaan suhteellisen täydellinen elokuva. Siinä oli kaikki. Kuin kamariteos, mutta se laajeni kuin ameeba kaikkiin suuntiin.'
Kuin kuvastimessa' oli/on hieno elokuva ja Harriet Andersson teki loistavan roolityön, vaikka mielisairaanhoitajana minua hiukan hymyillytti tietyt ylidramatisoinnit, mitä tuli Karinin ääniin ja hänen rauhoittamiseensa.
Ei se nyt ihan noin mene tosielämässä, joskin filmin itsensä kannalta homma toimi erinomaisesti - eli ei siinä periaatteessa psykoosiin menemistä pieleen kuvattu.
Mutta lisätään nyt kuitenkin: se on selvää asiaa tuntevalle, että Karinin realiteettitaju pelasi aivan liian hyvin, vaikka hän samanaikaisesti oli ajautumassa täydelliseen sekavuuden tilaan.
Eikä Karinin tavoin sätkivää potilasta pystytä noin vain piikittämään intravenöösisti (suoneen), ja vaikka se onnistuisikin, niin sittenkään lääke ei ala vaikuttaa salamannopeasti alle kymmenessä sekunnissa ;).
Mikäli kyseessä oli lihakseen pistäminen, niin vaikutusta olisi pitänyt odottaa ainakin puoli tuntia.
Ja miten yllättävän järkeväksi ja rauhalliseksi Karin tulikaan injektion jälkeen. On ollut Bergmanilla käytössään todellista ihmeainetta...
Sitäpaitsi ei Karinia minun mielestäni olisi enää mihinkään mielisairaalaan tarvinnut viedä, koska hän oli jo täysin rauhoittunut, ja jos kerran Karinin aviomiehellä, psykiatri Martinilla tosiaan oli hallussaan ja käytössään moinen psykoosilääke..;)
Mutta elokuvahan on tehty 1961 ja siihen aikaan vielä Ruotsissakin laitoshoitoa pidettiin ainoana vaihtoehtona psykoottisissa tapauksissa.
Tietysti on myös niin, että vakavaa akuuttia psykoosia ei kyllä välttämättä pystytä jo potilaan oman turvallisuudenkaan vuoksi 'hoitamaan' (tai pikemminkin 'rauhoittamaan') muualla kuin suljetulla osastolla.
Nyt pitää tietenkin ajatella elokuvan juonen mukaisesti, että Karin taisteli jatkuvasti oman ('parantumattoman?') 'hulluutensa' kanssa, joka sitten elokuvan lopussa 'otti hänestä lopullisen yliotteen'.
Viimeiseksi arvoitukseksi ilmeisesti jäi se, onko Jumala-kokemus 'demoninen' mielenhäiriö vai kaikkivaltiasta rakkautta?
Bergmanin antama vastaus ei vaikuttanut kovin optimistiselta - tässäkään elokuvassa.
2 comments:
Epätarkkuudet koskien Karinin sairautta, hoitoa ja reaktioita lukisin tyylittelyksi (mihin tässä kuului mm. liioittelu) ja siten ne olivat taideteoksessa o.k., ja mielekkäitä, koska ne toivat draamallista tehoa. Ajattelen myös, että Bergman tulkitsi skitsofreniaa psykoottisen ja terveen mielentilan vaihteluksi, ja sikäli psykoosiin meneminen ei ollut jatkumo, vaikka psykoottinen aines tiheni loppua kohden. Rauhallisena hoitoon lähtö lie oli kuva myös siitä puolisosta pois päin kääntymisestä, jonka Karin oli tunnustanut Minukselle.
Mielsin Bergmanin uskon- tai toivon tunnustukseksi pikemminkin elokuvan lopussa olleen Karinin isän ajatuksen "rakkaus on Jumala" kuin Karinin psykoottisen jumalakokemuksen. Isän jakaminen tuosta omasta jumlala-ajatuksestaan ja -kokemuksestaan tervehdytti Minuksen.
Kuten haluat. Elokuva elokuvana ja todellisuus todellisuutena.
Bergmanillehan elokuva on 'unta'.
Post a Comment