January 8, 2008

Onnen harha - Happiness Delusion

Kirjoitettu kommentiksi edellisen päreeni "Ostetaan vähän käytetty maailmankatsomus" kommenttiin.
*
anonymous kirjoitti
Päivitä Rauno ittes tietokoneaikaan, niin kyllähän näitä löytyy:http://www.rudyrucker.com/lifebox/
*
Hehheh. Onhan näitä onnellisuusoppeja sekä vastaavia utopioita esitetty kautta historian. Minä en edes usko, että onni, eudaimonismi ja sitä kautta utilitarismi ovat ihmisen elämän perimmäinen tarkoitus.

Maallinen onni on aivan liian banaalia ja useimmiten perustaltaan pahasti vääristynyttä ollakseen moraalisesti ja henkisesti arvostettavaa ja siten elämämme päämäärä.

Pikemminkin mielen 'tyhjeneminen' (en sano nihiloituminen vaan pikemminkin mielen 'kenosis') kaikista onnen tavoittelemisen haluista ja keinoista saattaa tuoda rauhan sieluun ja mieleen.

Edellistä pyrkimystä ei siis pidä sekoittaa maalliseen, nautinnoilla 'aikaansaatuun' hetkelliseen mielihyvään, joksi onni yleensä banaalisti on käsitetty ja vääristetty.

Mielihyvä ei ole vielä onnea lainkaan. Onni liittyy ihmisen persoonallisuuden integriteettiin ja tasapainoon, jolloin vain mielen kannalta 'olennainen' on perimmäisen tärkeää.

Mainitsemani 'olennaisen' vääristyneisyys liittyy ihmisen mielen kahtalaiseen kieroutuneisuuteen/langenneisuuteen: egoistiseen hybrikseen eli väärään ylpeyteen (röyhkeys) ja ressentimenttiin eli väärään nöyryyteen (kauna).

Ylpeys ja nöyryys sinänsä eivät ole lainkaan pahasta, mutta kun niistä tulee edellä mainiten mielihyvään tähtäävien halujen 'tahtovia, itsetarkoituksellisia välineitä', ihminen kadottaa suuntansa ja muuttuu itseään ja muita kalvavaksi paholaiseksi, jolla ei ole muuta päämäärää kuin oman pienen mukavuutensa edistäminen toisten maallisen ja henkisen hyvinvoinnin kustannuksella.

Sellaista käsitystä onnesta - olipa se miten tietokoneperusteltua tahansa - voi oikein hyvällä syyllä kutsua saatanalliseksi.
*
On tietysti olemassa ylpeyden ja nöyryyden sekamuoto - hybridi - jota voisi kutsua Nietzschen stolaisuudesta modifioimissa sloganeissa: Ole kova! Rakasta kohtaloasi! (amor fati), jotka Nietzsche liittää äärimmillään 'Ikuisen paluun'-ajatuksen kestämiseen - ei pelkästään intellektin väkinäisenä yrityksenä ikäänkuin nihiloida tahto (mitä Nietzsche ei hyväksy) vaan positiivisena pyrkimyksenä rakastaa elämäänsä 'come what may'.

Mutta voiko kohtalon kolhima (jota toki Nietzschekin sairaalloisuudessaan oli) todeta ikäänkuin Jeanne D'Arcin tai Che Guevaran hengessä: 'Se, mikä ei tapa minua, vahvistaa minua!'(?)
Eikö väistämättä ole niin, että liian suuri trauma pikemminkin lamauttaa kuin vahvistaa ihmistä?

Jos minulta kysytään, olen epäileväinen Nietzschen iskulauseen suhteen.

Sillä miten 18-vuotiaana poikaystävänsä järjettömän riskinoton ja varomattomuuden vuoksi autokolarissa loppuiäkseen kasvoiltaan ruhjoutunut ja neliraajahalvautunut tyttö tai pörssiromahduksessa kaiken omaisuutensa menettänyt ja vieläpä loppuiäkseen velkavankeuteen ajautunut yrittäjä voisi ylistää elämää tuolla Nietzschen vaatimalla tavalla.

Siksipä elämässä pitää näköjään olla myös jonkun verran tuuria (myös moraalisesti - moral luck), ennenkuin vaikuttaa järkevältä viritellä noita Nietzschen iskulauseita.

Huomatkaa, että tämä kritiikki pätee soveltuvin osin myös ja juuri uskonnolliseen lohdutukseen. Miten rakastaa Jumalaa, joka sallii minun (tai ylipäätään kenen tahansa) kärsiä ilman mitään ilmeistä syytä näin kauhistuttavalla tavalla?
Jos Jumalan rakastaminen merkitsee epävarmuutta masokismiin asti, niin miten minä voisin uskoa?
(Tuomas Nevanlinna ymmärtääkseni virittelee nykyään 'uutta'(?) filosofista vastausta myös tähän teodikean ongelmaan - Kantin ja protestantismin lähtökohdista.)

Nietzsche ei tietenkään pane toivoaan tuonpuoleiseen tuomioon ja pelastukseen jossain hamassa tulevaisuudessa vaan tässä ja nyt tapahtuvaan 'sisäiseen oikeudenkäyntiin' elämän kanssa.
Siten hän on (jälleen) omalla tavallaan Kantin (moraali-)filosofian perillinen - tahtoi sitä tai ei. (ks. Nietzsche's Existential Imperative: Bernd Magnus, Studies in Phenomenology and Existential Philosophy, 1978)

Jos vaikuttaa Nietzschen eksistentiaalinen suhde elämään lähestulkoon mahdottoman vaikealta esimerkiltä sisäistää ja toteuttaa, on uskonnollinen maailmankatsomus sitten ehkä liian 'helppo' ratkaisu, ainakin jos ymmärtää tuonpuoleisen tuomion kirjaimellisesti empiirisellä tasolla.

Tätä helppoutta ja sen perustana olevia motiiveja (kritiikitön auktoriteettiusko, pelko, kauna, kateus, kosto, lattea mukavuudenhalu jne.) eli mielen inhimillistä 'itsepetosta' Nietzsche juuri halusi kritisoida, ja tässä mielessä Nietzsche on kuin onkin selvästi eräänlainen uskonpuhdistaja, koska hänen tarkoituksenaan ja päämääränään on eräänlainen 'kvasimetafyysisen' tai 'korkeamman' elämänuskon säilyttäminen mutta nyt ilman banaalia uskoa kristinuskon, ideologioitten (esim. nationalismi, sosialismi tai utilitarismi), tieteen tai ylipäätään Totuuden muka onnea tuottavaan kaikkivoipuuteen.

On painotettava jyrkästi, että toisin kuin ideologian, ateismin ja (muka itsestään selvän havaintoempiirisen) tieteen keskenään argumentatiivisesti sotkeneet uskonnottomuuden monomaanikot: Richard Dawkins, Daniel Dennett ja Christopher Hitchens, Nietzschelle myös liberaalin demokratian ja tieteen 'takaama onni' on vain intellektin luomaa harhaa, joka kumpuaa metafyysisestä lähteestä, jonka vaikutusvaltaisimpana ja alkuperäisimpänä edustajana voi pitää paradoksaalista kyllä Nietzschen sukulaissielua filosofisen ilmaisun (ei metafysiikan) tasolla: Platon korkeimpine Ideoineen (Totuus, Hyvyys, Kauneus).

2 comments:

murrrr said...

on kysymys väreistä niin kuin rudyn tauluissa
ja suukoista
-ei kai se niin helppoa voi olla
-kyllä se on

Anonymous said...

mutta tämä on kyllä täysin ennaltamäärätty juttu ei kaikille