Onko mollisävellaji aidosti surullinen?

Kirjoitettu kommentiksi Petri Järveläisen päreeseen "Musiikillisista tunteista".
*
Petri kirjoitti mm.

'Kantani on tietysti aika raju (mikäli rajuutta mitataan donquijotemaisuutena) ja luultavasti sopimaton, koska se näyttää viittaavan metafyysiseen oletukseen, jonka mukaan on struktuureita, jotka ovat esimerkiksi ilahduttavia tai surua tuottavia.'

Mielestäni kantasi on metafyysinen merkityksissä 1) mystinen, 2) solipsistinen tai 3) konventionaalinen(!). Sillä mitenkä nuo nyt lopulta toisistaan empiirisesti erottaisi ;) Käsitteellisesti kaikki on tietysti mahdollista...

Ajatellaan asiaa konventionaalisesti, koska se on 'helpointa' ja joskus jopa selkeintä - ainakin tutuinta:
Eikö sinun kantasi sittenkin ole perimmältään sama kuin oletus, jonka olemme jo kansa- tai peruskoulussa oppineet, eli että on olemassa surullinen molli ja iloinen duuri - ihan oikeasti?
Ymmärtääkseni kyseessä on sovinnainen ja tuttu käsitys kaikille ihmisille.

Toisin sanoen: intervallien keskinäisiin suhteisiin sisältyy aidosti emotionaalinen aines, joka on ikäänkuin isomorfista 'henkisen arvostelman kanssa'.

Wittgenstein (ymmärtääkseni) halusi Russellin loogista atomismia kriittisesti pohdiskellessaan ajatella, että elementaarilauseet ovat jollain tapaa isomorfisessa suhteessa todellisuuteen eli todellisuudella on ikäänkuin sama 'muoto' kuin elementaarilauseilla.

Minä sijoitan elementaarilauseitten paikalle partituurin ja todellisuuden paikalle 'äänimaiseman', joka jollain merkillisellä tavalla sisältää jo itsessään surullisia ('molli-intervalli') ja/tai iloisia ('duuri-intervalli') elementtejä.

Ei kai tätä mitenkään voi todistaa - ei loogisesti eikä empiirisesti, mutta kyllähän me useimmiten miellämme mollin surulliseksi ja duurin iloiseksi - sanokoot modernin klassisen ja - modernin jazzin säveltäjät mitä tahansa
(En asetu heitä vastaan vaan pitäydyn asetelmassani esimerkin johdonmukaisuuden vuoksi.)

Mistä moinen tunnevaste tietynlaisiin sävellajeihin eli intervallien suhteisiin johtuu?

Ajattelen, että elementaarilause/partituuri ei vielä ole 'henkinen arvostelma', mutta emootio assentoituna uskomuksena/henkisenä arvostelmana edellyttää sitä.

Tarkoittaa sitä, että tunnevaste musiikkiin konstituoituu elementaarilauseina/partituurina, mutta tavallinen kuulija sisäistää tuon 'tunnetiedostamisen' ketjun seuraavasti:

1) äänien 'rypäs', 2) musiikiksi (tässä: intervallien määrätyiksi suhteiksi) mielletty äänimaisema, jonka voi esittää symbolisesti partituurina, 3) tunnevaste: mollisävellajista surumielinen - duurisävellajista iloinen, 4) ketjun päässä on assentoitu uskomus - henkinen arvostelma, jota voi kutsua tiedoksi tietynlaisen emootion olemassaolosta ja sen aiheuttajasta.

Meneekö paljonkin metsään sinun mielestäsi?
*
PS. Wittgenstein käyttää Tractatuksessa eksplisiittisesti musiikkiin liittyviä esimerkkejä koskien 'näennäisesti täysin erilaisten rakenteiden yhtäläisyyttä'.

4.014 Äänilevy, musiikillinen ajatus, nuottikirjoitus ja ääniaallot – kaikki nämä ovat toisiinsa siinä kuvaavassa, sisäisessä suhteessa, joka vallitsee kielen ja maailman välillä.Niillä kaikilla on yhteinen looginen rakenne.

4.0141 On olemassa yleinen sääntö, jolla muusikko voi käsittää sinfonian suoraan partituurista, sääntö, jolla sinfonia voidaan johtaa äänilevyn urasta ja – ensimmäisen säännön mukaan – johtaa siitä jälleen partituuri. Juuri tässä säännössä on näiden näennäisesti täysin erilaisten rakenteiden sisäinen yhtäläisyys. Tämä sääntö on projektion laki, joka projisoi sinfonian nuottikieleen. Se on sääntö, jonka mukaan nuottikieli käännetään äänilevyn kieleksi. [painotus minun - http://asiaasinansa.blogspot.com/]

PPS. Minulla ei ole kuin yksi erityisesti musiikin filosofiaa käsittelevä kirja, jota sitäkään en ole juuri lukenut vielä. Ostin sen aika lailla noppaa heittäen, koska en tunne alueen tutkimusta.

Davies, Stephen (University of Auckland, New Zealand) Themes in the Philosophy of Music