Arkipäivän suurkapitalismia. Jos et voi 'patentoida voittojasi' loputtomiin, voit lahjoa tai kiristää kilpailijoitasi - viis siitä, mitä se maksaa tuotteesta riippuvaiselle kuluttajalle [suurkapitalistille jopa ihmishenki on halpa ellei mitätön hinta patenttioikeuden suomien voittojen varmistamiseksi].

Mahdollisimman suureen liikevoittoon tähtäävä mahdollisimman vapaa markkinatalous on väistämättä, oman sisäisen logiikkansa pakosta, ahneuden ja sosiaalisen välinpitämättömyyden taloutta, jossa pätevät mafian lait: lahjonta, kiristys ja petos; lopputulos voidaan havaita etenkin lääketeollisuuden toiminnassa, jossa kaupallisen liikevoiton ja terveydenhuollon intressit ajautuvat kerta toisensa jälkeen paitsi eettisesti lopulta myös kansantaloudellisesti kestämättömään ristiriitaan [vrt. USAn yhtä aikaa kallis, tehoton ja epäoikeudenmukainen tervedenhuoltojärjestelmä]. 
*

Köyhien lääkkeet päätyivät roskakoriin
.
HS.fi. pääkirjoitus, 21.7 
.
Eurooppa on yhä rikas muttei niin rikas, että täälläkään olisi varaa heittää roskakoriin lääkkeitä. Näin kuitenkin tapahtuu.
Isot lääkeyhtiöt tuhoavat täysin käyttökelpoisia lääke-eriä, jotta markkinahinnat eivät laskisi. Samalla lääkeyhtiöt maksavat toisille yhtiöille, etteivät nämä toisi markkinoille kilpailevia tuotteita. Ketkä kärsivät? Kuluttajat ja veronmaksajat – ja etenkin sairaat ja köyhät.
Juhannuksen alla EU-komissio määräsi tanskalaiselle Lundbeck-lääkeyhtiölle 94 miljoonan euron sakot. Lundbeck oli sopinut kymmenisen vuotta sitten useiden rinnakkaislääkeyhtiöiden kanssa siitä, että nämä lykkäävät omien tuotteidensa tuomista markkinoille.
Kyse oli sitalopraamista eli aivojen serotoniinitasoa nostavasta masennuslääkkeestä. Lundbeckin menestyslääkkeen patenttisuoja oli ajan mittaan heikentynyt. Tuotepatentti oli ehtinyt jo raueta, ja suojaa antoivat enää vain sitä heikommat valmistusmenetelmäpatentit. Muut yhtiöt haistoivat markkinaraon ja olivat jo aloittaneet halpojen rinnakkaislääkkeiden tuotannon.
Komission mukaan Lundbeck otti silloin yhteyttä rinnakkaislääkeyhtiöihin ja maksoi niille lääkkeiden myynnin lykkäämisestä tai lopettamisesta. Valmiit rinnakkaislääke-erät Lundbeck osti ja tuhosi.
Komissio päätti kesäkuussa sakottaa myös rinnakkaislääkkeiden valmistajia. Ne saivat yhteensä runsaan 52 miljoonan euron sakot. EU:n kilpailukomissaarin Joaquín Almunian mukaan sopimukset olivat EU:n kilpailusääntöjen vastaisia sekä vahingoittivat potilaita ja rahaongelmien kanssa painiskelevia kansallisia sosiaalijärjestelmiä.
Lääkefirmojen voitot perustuvat pitkälti patenteilla suojattuihin menestystuotteisiin. Kun patentin suoja-aika kuluu umpeen, markkinoille alkaa tulla rinnakkaislääkkeitä, joiden laatu ja teho ovat samat kuin alkuperäislääkkeen.
Uuden menestyslääkkeen kehittäminen on kallista ja hidasta. Eurooppalaiset lääkeyhtiöt käyttävät tuotekehitykseen lähes 30 miljardia euroa vuodessa. Menestystuotteita ei synny aina edes suurella rahalla, ja riskit hukkainvestoinneista kantaa yhtiö.
Yhtiöt suojelevat menestyslääkkeitään kaikin keinoin. EU-komissio alkoi ihmetellä viitisen vuotta sitten, miksi patenttien raukeaminen ei aina johtanut rinnakkaislääkkeiden nopeaan vyöryyn markkinoille. Virkamiehet rupesivat selvittämään asiaa, ja syy selvisi: isot lääkeyhtiöt lahjovat kilpailijat ulos markkinoilta.
Lundbeck-tapauksen lisäksi komissio on tutkinut kahta vastaavaa vyyhtiä. Toisessa ranskalaisyhtiön uskotaan estäneen perindopriilin eli verenpainelääkkeensä halpaversioiden pääsyn markkinoille. Toinen keskittyy Hollantiin ja koskee fentanyyliä, opioidiryhmään kuuluvaa kipulääkettä. Muitakin tapauksia voi löytyä.
Lundbeck-yhtiö kiisti kesäkuussa komission syytteet ja ilmoitti valittavansa sakoista. Lundbeckin mukaan sopimusten laillisuus on varmistettu kansallisilta ja EU:n asiantuntijoilta. EU-maiden kirjava patenttilainsäädäntö onkin antanut mahdollisuuden tulkita sääntöjä eri tavoin eri maissa.
Kilpailukomissaarin päätös sakottaa Lundbeckiä ja rinnakkaislääkeyhtiöitä on kuitenkin päänavaus, joka ei jää tähän. Lääkeyhtiöitä huolestuttaa nyt, miten EU-virkamiesten päätökset syövät kalliin tuotekehitystyön voittoja.
Tavallisille EU-kansalaisille ja alijäämäongelmista kärsiville kansantalouksille komission tiukka linja on sen sijaan tervetullut. Myös Yhdysvalloissa korkein oikeus otti kesäkuussa kielteisen kannan vastaaviin lääkeyhtiöiden sopimuksiin.
Rinnakkaislääkkeet ovat keskimäärin 40 prosenttia halvempia kuin merkkilääkkeet. Kun Lundbeckin masennuslääkkeen korvanneet rinnakkaislääkkeet pääsivät Britanniassa viimein markkinoille, lääkkeen hinnat laskivat jopa 90 prosenttia.
*
http://www.hs.fi/paakirjoitukset/K%C3%B6yhien+l%C3%A4%C3%A4kkeet+p%C3%A4%C3%A4tyiv%C3%A4t+roskakoriin/a1374292951812?ref=hs-hitaat-e-2#

Ari Ojapelto: mies, jonka kanssa taloustieteilijät eivät halua eivätkä uskalla keskustella osa 1

Kansan Uutisten Viikkolehti haastatteli Ari Ojapeltoa 29.9. 2006. - Toimittaja Kai Hirvasnoro
*
Ahneuden ajan siemenet kylvi Harri Holkerin hallitus. Ari Ojapelto antaa sen verran armoa, että uskoo ministereiden päästäneen markkinat valloilleen silkkaa ymmärtämättömyyttään eikä ilkeyttään. Seurauksena ollut hyvinvointivaltion alasajo tulee edelleen kiihtymään, inhottavan hyviin ennustuksiin kykenevä Ojapelto uskoo (ks. linkki alla).

Kansan Uutisten lukijoille tuttu yhteiskuntakeskustelija Ari Ojapelto tykittää nykyajan ruumiinavausta yli 650 sivua keskiviikkona julkaistussa kirjassaan, joka jo nimellään tiivistää, missä mennään: Ahneuden aika.

Kirjassa Ojapelto toteaa, että nyky-Suomessa lasten mielenterveys oireilee, työelämä jyrää perhe-elämän, työttömyyden todellinen taso on häivytetty tilastokikkailulla, investoinnit eivät luo työpaikkoja ja niin edelleen ja noin alkajaisiksi. Lisäksi kansa on jaettu kahtia, pääoma ottanut ylivallan ja demokratiakin on enää pitkälti vain näennäistä.

Taas yksi maailmanlopun ennustaja? Ei välttämättä.

Ari Ojapelto julkaisi ensimmäisen kirjansa Lisääkö automaatio kilpailukykyä vai työttömyyttä? Harri Holkerin hallituksen hallitun rakennemuutoksen aikana vuonna 1989. Siinä Ojapelto osoitti, että rakennemuutos oli kaikkea muuta kuin hallittua. Myöhempi historia osoitti hänen näkemyksensä oikeaksi.

Vuonna 1989 Ari Ojapelto myös ennakoi internetin - sitä sanaa kuitenkaan käyttämättä - mukanaan tuoman sähköisen palvelukaupan, joka tulee hävittämään tuhansittain niitä palveluiden työpaikkoja, joiden piti korvata teollisuuden työntekijöiden väheneminen.

Markkinat valtaan hyvässä uskossa

Ja mitä 1980-luvun lopulta lähtien kylvettiin, sitä nyt niitetään ja sadon nimi on ahneus. Ilahduttavan suorapuheinen Ari Ojapelto sanoo silloisten poliitikkojen päästäneen ahneuden valloilleen lähinnä ymmärtämättömyyttään.
- 1980- ja 1990-luvun vaihteessa Harri Holkeri, Erkki Liikanen, Ilkka Suominen, Mauno Koivisto ja kumppanit päättivät vapauttaa pääomamarkkinat. Ei heillä ilmeisestikään ollut pienintäkään hajua, mitä siitä seuraa.

- Sen jälkeen, kun päästettiin markkinavoimat vapaiksi, on tapahtunut hyvinvointivaltion alasajo ja se tulee tässä vaan kiihtymään globalisaation melskeissä, aiemmissa ennusteissaan turhan hyvin onnistunut Ojapelto sanoo.

Ahneuden aika on pääoma-sijoittajien laatuaikaa

- Jos ajatellaan kansantulon kakun kasvua, niin pääasiassa siitä on hyötynyt yksi prosentti Suomen kansalaisista ja siellä eniten yksi promille.

Surkeimpana Ojapelto pitää sitä, että suomalaisten yhtiöiden kansainvälistymisen seurauksena niiden pörssiarvosta 70 prosenttia on ulkomaisilla sijoittajilla. Osingot ovat siirtyneet kansakunnasta ulos. Suomi rikastuttaa amerikkalaisia eläkesäätiöitä ja amerikkalaisia rikkaita.

Palkansaajansiivu kutistuu

Palkansaajien reaaliansiot ovat kahtena vuotena 2000-luvulla kasvaneet yli kolmella prosentilla. Tilastokeskuksen ennakkotietojen mukaan viime vuonna ansiot kasvoivat 2,7 prosenttia.

1990-luvulla palkansaajien reaaliansiot kasvoivat puoli prosenttia per vuosi, Ojapelto sanoo.

- Mutta kansantulosta palkansaajien osuus on automaation ja teknologian ansiota koko ajan pienentynyt. Vielä 1990-luvun alussa se oli 55 prosentin luokkaa. Nyt se on vähän päälle 40. Pääoma- ja yrittäjävoitot ovat vastaavasti kaksin- ja kolminkertaistuneet, ja joissakin tapauksissa jopa kymmenkertaistuneet. Siitä hyvästä hyötyy entistä pienempi porukka.

Ari Ojapelto laskee, että 1-5 prosentilla suomalaisista menee erittäin hyvin. Keskituloisilla sinnittelijöillä, jotka vielä ovat työelämässä, menee kohtuullisen hyvin. Mutta pois pudonneiden kelkka on se, mikä suurenee ja suurenee koko ajan.

- Mutta media ja päättäjät pimittävät sitä koko ajan ja luovat väärää mielikuvaa, hän syyttää.

Työllisyys paranee, paraneeko oikeasti?

Median pimitystä on Ari Ojapellon mukaan esimerkiksi väärän kuvan luominen Suomen työllisyyskehityksestä.

- 1990-luvulla media toisti kuin papukaijat, että Paavo Lipposen hallitukset loivat 300 000 uutta työpaikkaa. Nyt Matti Vanhanen hehkuttaa 80 000:ta työpaikkaa. Mutta yksikään tutkiva journalisti ei ole kaivanut Tilastokeskuksesta tehtyjen työtuntien määrää. Suomessa tehtyjen työtuntien määrä on nyt pienempi kuin 1990-luvun alussa eli työ on hävinnyt. Siitä huolimatta teollisuustuotanto on yli kaksinkertaistunut ja vienti yli kolminkertaistunut. Mutta valtamediat eivät halua kaivaa tällaista tietoa esiin.

Mutta Viikkolehti haluaa.

Tilastokeskuksen mukaan vuonna 1990 Suomessa tehtiin 4 415 miljoonaa tuntia töitä. Viime vuonna työtuntien määrä oli tasan 4 000 miljoonaa. Työllisiä oli 15 vuotta aikaisemmin 100 000 enemmän, mutta lukujen taustalta löytyy myös se tieto, että kokoaikainen työ on vähentynyt ja osa-aikatyö lisääntynyt dramaattisesti. Vuonna 1990 kokoaikatyössä oli 2 267 000 suomalaista ja viime vuonna 2 071 000. Osa-aikaisten määrä nousi samana aikana 238 000:sta 330000:een.

On totta, että laman jälkeen on luotu lähes 400 000 uutta työpaikkaa. Mutta millaisia työpaikkoja?

- Ne ovat ns. pätkätöitä, epätyypillisiä, tilapäisiä työtunteja, Ari Ojapelto vastaa.

- Hävinneissä teollisuuden työpaikoissa keskituntiansio oli sellaista 24-25 euroa tunti. Näissä uusissa palvelualan työpaikoissa tuntiansiot ovat puolet tai kolmanneksen siitä. Ja kun ne ovat osa-aikaisia, 30 tuntia viikossa esimerkiksi, niin eihän sellaisella päästä kuin 500 euron kuukausiansioihin. Ja sillä ei saa edes yksiötä Helsingistä.

Ei siitä ole kuin vuosi tai pari, kun työttömyyden ratkaisemiseksi esitettiin laajasti ns. matalan tuottavuuden työpaikkojen luomista Suomeen. "Matalan tuottavuuden työpaikat" ovat kuitenkin täyttä todellisuutta jo tänään.

- Jos puolet uusista työpaikoista on jo epätyypillisiä, niin eihän sitä todellisuutta enää voi kukaan paeta.

Täystyöllisyys on utopiaa

Ari Ojapelto on jo pitkään saarnannut, ettei täystyöllisyyteen ole enää paluuta.

- Minä olen kirjoittanut jo kaksikymmentä vuotta siitä, että täystyöllisyys on täyttä utopiaa nykyisellä teknologisella aikakaudella. Ei ikinä, ei koskaan enää päästä täystyöllisyyteen. Ei Suomessa eikä missään muussakaan teollisuusmaassa, koska teknologia on kehittynyt jo sille tasolle, että ihmistyön osuus pienenee koko ajan tuotantoprosessissa ja tuottavuutta tehostetaan.

Palveluyhteiskunnassa tapahtuu ihan sama kehitys kuin teollisuudessa

Pankkialalla ensin automaatit ja sitten internet ovat jo syöneet työpaikat. Pankeissa oli aikoinaan noin 55 000 työntekijää, nyt enää noin 20 000. Sama kehitys odottaa vakuutusalaa, matkatoimistoja, kauppaa...

- Tällaiset valtion osaamiskeskuksen hautomot, kuten Sitra, Tekes ja Suomen Akatemia puhuvat suu vaahdossa, että tuottavuutta ja teknologisia ratkaisuja pitää lisätä ja niillä saadaan kilpailukykyä. Kukaan ei puhu siitä, miten pirun pienen porukan ne työllistävät.

Tuotekehittely työllistää noin 70 000 suomalaista ja informaatioteknologia 80 000.

Tuotekehitys lähtee tuotannon perässä

Suomalaisen duunarin työ on Ari Ojapellon mukaan kahden tulen välissä. Teknologian lisäksi sitä uhkaa tuotannon siirtyminen matalapalkkamaihin.

- Ensin sanottiin, ettei se ole niin vaarallista, jos tuotanto menee, koska meille jää tutkimus ja tuotekehittely. Mutta eivät Nokian omistajaa kiinnosta pätkääkään suomalaiset työpaikat, jos intialainen insinööri tekee saman työn neljä tai viisi kertaa halvemmalla. Kyllä tuotekehittely menee perässä, hän ennakoi.

Ojapelto on yrittänyt saada Nokialta maakohtaisia lukuja siitä, missä sen tuotekehittely tällä hetkellä sijaitsee. Mutta Nokia ei niitä tietoja enää anna.

Vähitellen on hiljaisesti hyväksytty sekin pääomapiirien totuus, ettei yrityksillä ole muuta yhteiskuntavastuuta kuin tehdä voittoa.

- Kaikki suuret suomalaiset yritykset ovat tänä päivänä monikansallisia. Ei niitä kiinnosta, miten suomalaisella duunarilla menee, Ojapelto laukoo.

Tämänkin ajatusmallin juuret hän liittää Holkerin, Liikasen ja Suomisen kaudella toteutettuun pääomamarkkinoiden vapauttamiseen.

- He eivät ymmärtäneet, että näin tulee käymään. Minä totesin vuonna 1989 julkaistussa kirjassani, että näin tulee käymään. Ari Ojapellon ensimmäinen kirja on miehen itsensä mukaan toteutunut 98-prosenttisesti.

- Ainoa, missä ennusteeni meni pieleen, oli se, että luulin Nokian tulevan jonkun amerikkalaisen tai japanilaisen elektroniikkayrityksen ostamaksi.

Budjetti on jäädytetty

Ahneuden ajan oleellinen piirre on minä, minä, minä, muista viis. Niitä, joilla ei ole, kannustetaan ottamalla vähäisiäkin etuuksia pois. Niitä joilla on, kannustetaan maksamalla ökypalkan päälle vielä bonuksia.

Sosiaaliturvan vähimmäisetuudet on osittain jopa jäädytetty 1990-luvun alun tasolle ja tasokorotuksia pienimpiinkään päivärahoihin ei kerta kaikkiaan haluta tehdä.

Ari Ojapellolla numerot ovat hallussa. Näin on käynyt, koska nyt eletään toisenlaista aikaa. 1980-luvulla tuotanto kasvoi noin 30 prosenttia ja valtion budjetti kolminkertaistui 50 miljardista markasta 150 miljardiin markkaan. 1990-luvulla tuotanto kasvoi 60 prosenttia ja bruttokansantuote vajaat kaksinkertaistui, mutta budjetti on jököttänyt suunnilleen paikallaan vanhassa 200 miljardissa markassa.

Ari Ojapellon Ahneuden ajan yksi pääsanoma onkin, että Suomen verotus on teollistumisen alkuhämärästä, kehruu-jennyjä edeltävältä ajalta. Verotetaan koko ajan pienenevää ihmistyötä, mutta muiden komponenttien - raaka-aineiden, energian ja pääoman - verotusta on kevennetty koko ajan.

- Pitäisi tehdä päinvastoin. Jalostusarvon nousua pitäisi verottaa riippumatta siitä, tekeekö sen kone vai ihminen. Silloin syntyisi jaettavaa tuotannon kasvun suhteessa. Nyt vaikka tuotanto kasvaa, niin verokertymä pysyy ennallaan.

Eduskunnalla ei juuri ole valtaa

Uuden kirjansa lopussa Ari Ojapelto pohtii demokratian puutostautia. Poliitikot ovat hänen mukaansa pääoman koukussa ja sivuraiteella, ja vain rikkailla on mahdollisuus poliittiseen valtaan.

Parhaillaan rivikansanedustajia suurempaa poliittista valtaa käyttää EVA:n toimitusjohtaja Sixten Korkman, joka ilmestyy tämän tästä julkisuuteen älykkäältä näyttävän sloganin kanssa. Se kuuluu, että suurimmat virheet on aina tehty hyvinä aikoina. Eli äänestäkää miten haluatte, mutta politiikan linja ei muutu ensi kevään vaalien jälkeen. Mihinkään ei ole varaa ja julkista sektoria on edelleen kutistettava, tehostettava ja trimmattava.

- Poliittinen valta on annettu Brysseliin. 80 prosenttia lainsäädännöstä tulee jo sieltä. Suurin osa pörssiosakkeista on myyty ulkomaalaisille eli taloudellinen valta on siirtynyt Suomen ulkopuolelle.

- Eduskunnan voisi supistaa neljäsosaan. Mitä virkaa sillä on? Meidän poliittiset päättäjämme eivät edes tajua, että heidän pelikenttänsä on koko ajan pienentynyt. Taloudelliset realiteetit eli vapaat markkinat ja globalisaatio ovat laittaneet heidän yhä ahtaammalle. He eivät pysty päättämään enää muusta kuin siitä, mistä supistetaan.

Tobinin vero olisi uusi alku

Ari Ojapelto ei vain arvostele, vaan pystyy esittämään myös vaihtoehtoja. Niiden esittelemiseen kuluisi koko KU:n yksi numero, mutta Ahneuden ajasta niitä toki löytyy kymmeniä sivuja.

Mutta mistä aloittaisit?

- Pääoma pitäisi saada poliittiseen kontrolliin ja liekanaruun Tobinin veron avulla. Tobinin veroa koventaisin vielä niin, että mitä lyhytaikaisempi sijoitus, sitä kovempi veroprosentti. Alle vuoden sijoituksesta vero olisi 5 prosenttia, alle 2-vuotisesta neljä prosenttia ja vasta viiden vuoden jälkeen se siirtyisi pelkän leimaveron piiriin niin kuin nykyäänkin.

Ojapellon mukaan maailmalla on yllättävä ongelma: rahaa on liikaa

- Mistään muusta ei ole niin paljon ylitarjontaa. Ja kun rahalle ei ole enää mitään järkevää tuotannollista sijoituskohdetta, niin se on vaan maailmanlaajuisessa uhkapelissä. Ainoastaan 5-10 prosenttia siitä käytetään maailmankauppaan ja tuotannollisiin investointeihin. Loppu 90 prosenttia on pelkkää spekulaatiota, joka irrottaa reaalimaailman ja talouselämän täysin toisistaan.

Yritysjohtajat ovat pääoman juoksupoikia

Poliitikkojen lisäksi Ari Ojapelto suosittelee kirjaansa pääomapiireille, jotta he tietäisivät, mistä heitä tullaan aikanaan syyttämään.
Mistä heitä tullaan syyttämään?

- Ahneudesta. Ja siitä, etteivät he uskalla sanoa olevansa pääoman juoksupoikia. Vanhoilla patruunoilla oli valta päättää yhtiöitä koskevista asioista. Nytkin osa yritysjohtajista haluaisi tehdä työntekijöille myönteisiäkin päätöksiä, mutta poliitikkojen tavoin heidänkin hiekkalaatikkonsa on pienentynyt. Jos pääoman tuottovaatimukset eivät toteudu, he ovat hyvin nopeasti entisiä yritysjohtajia.

- Ahneus näkyy siinä, että aikaisemmin talousoppikirjoissa pidettiin viiden prosentin tuottoa sijoitetulle pääomalle kohtuullisena ja kymmentä prosenttia jo hyvänä. Tänä päivänä kaikkien pörssiyhtiöiden seuraavan vuoden tavoite on 20 prosentin tuotto, Ari Ojapelto vertaa.
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Ari_Ojapelto
http://hirvasnoro.blogspot.com/2006/10/ari-ojapelto-viikkolehden.html
http://ariojapelto.blogspot.com/2009/03/kirjat-ja-arvostelut.html

Haluathan sinäkin aamukahvipöytääsi julkisuudenkipeän, narsistisen mutta ahneen pintaliitäjän - suoraan mediataivaasta?

'Voi niitä kultaisia aikoja kun istuit juomassa aamukahvia ja seuraksesi saapuivat ihana Marja, hauska Peltsi ja komea Ile. Joka arkiaamu (huokaus).'

Edellä mainitut julkisuusnarsistit kuvattuna virallisella populaarikameralla (vas.) sekä ulträänikuvauksella (oik.).
*
(Kielimafia teki toivottavasti lopullisia korjauksia ja tarkennuksia osaan II - viimeksi klo: 22.10)
I
Onneksi joillain ihmisillä on vielä kanttia ja kykyä sanoa asiat niinkuin ne ovat.

Musiikkitoimittaja Heikki Harman (Hectorin) haastattelu julkaistiin Aamulehden verkkosivustolla 5.6.2009.
***
Radiotalon hiljaisilla käytävillä tuoksuu vienosti kasvihuoneelta. Kesä paahtaa läpi. Kuutosstudion ja tarkkaamon välillä juoksee keskittynyt mies.

Toimittaja Heikki Harma on palannut rikospaikalle. Innostuneena ja hyväntuulisena niin kuin vain kesäkuun ensimmäisenä päivänä työskentelevä toimittaja voi olla.

Kesätoimittaja on termi, jolla Hectorin uutta radio-ohjelmaa Yleisradiossa markkinoidaan. Totuus on proosallisempi: vanha yleläinen on palkattu freelancerina tekemään musiikin erikoisohjelmaa Pop eilen - toissapäivänä Radio Suomeen kolmen kuukauden ajaksi.

Syy miksi Harma suostui, on nykymediassa etuoikeutettu ja lähes ainutlaatuinen:

- Tässä ohjelmassa kukaan ei sano mulle, mitä saan soittaa. Sellaista ei enää juuri missään tehdä. Musiikkitoimittajat radiossa ovat kuoleva ammattikunta.

Ohjelmastaan Harma haluaa sen otsikon mukaisen: poppia eiliseltä ja toissapäivältä. Hän arvioi, että kolmeen kuukauteen mahtuu 150 biisiä. Ne hän aikoo valita sellaisista kappaleista, joita ei juuri muualla kuule.

- Kesällä soi aina In the Summertime ja Summer in the City, mutta on olemassa tuhat muutakin biisiä, jotka sopivat tunnelmaan. Yritän kaivaa niitä ja kertoa vanhan liiton rock-musiikista, mikä johti mihin. Ensyklopedioista ja netistä saa nippelitiedon Beatlesin kengännumeroista ja Elviksen partavedestä, mutta en mä sellaisesta piittaa. Yritän kertoa, mikä musiikissa on kiinnostavaa, Harma sanoo ja muistuttaa, että myös tunnettujen suomalaistekijöiden tuotannosta löytyy paljon harvoin kuultuja herkkupaloja:

- Ajatellaan vaikka Juicen Napoleonin mopoa ja sen neljää eri versiota. Joskus olisi kiva kuulla vaikka ne kaikki peräjälkeen soitettuna.

Harman ura Yleisradiossa päättyi kaksikymmentä vuotta sitten, kun hän siirtyi MTV3:n palvelukseen. Viimeiset vuodet Ylellä kuluivat TV1:n viihdetoimituksessa tv-ohjaajana euroviisuja, liverock-konsertteja ja Studio Studio -ohjelmaa tekemässä.

Ensikosketus mediaan oli kuitenkin intiimi ja koskettava radio, jonka palvelukseen nuori folk-laulaja tutustui jo lukiolaisena.

- Tutustuin Nuorten radiossa toimiviin tuleviin kollegoihini Jorma Elovaaraan ja Pentti Kemppaiseen. Vierailin heidän ohjelmassaan Fab ykkösessä artistivieraana. Se oli kantaaottava, yhteiskuntakriittinen ohjelma, jossa rockmusiikin kylkiäisenä valistettiin ihmisiä. Siitä syntyi kipinä, ja heti ylioppilaaksi päästyäni hain toimittajakurssille Ylelle.

Toimittajan sielu oli kuitenkin oraalla jo kouluiässä. Ainekirjoitus ja suomen kieli kiehtoivat. Utelias nuori mies nautti havainnoinnista, asioiden yhdistelystä ja analyyseista.

- Jos ajattelen silloisia vaihtoehtojani, teatteri- ja opettajakorkeakoulua, en ole valintaani katunut. Täyspäiväiseen muusikkouteen olin liian laiska. Laiska treenaamaan musiikin teoriaa ja soittimen hallintaa. Folk- ja rockmusiikin soittamisessahan pääsee melko pitkälle pelkällä kolmella soinnulla...

Ensimmäinen oma ohjelmasarja, jota nuori toimittaja pääsi tekemään oli Calle Lindholmin kanssa vedetty Poppop vuonna 1969.

- Se oli levyraatimainen ohjelma, jossa Yleisradion äänitysautolla kierrettiin vuoden ajan Suomen kaupunkeja järjestämässä yleisötilaisuuksia. Meillä oli Poppop-show, jossa yleisö pääsi äänestämään uusimmista levyistä. Interaktiivista juttua siis. Ohjelma päättyi aina paikallisen bändin konserttiin. Esimerkiksi Lappeenrannassa esillä oli nuoren Pave Maijasen Kopet.

"Leipäohjelminaan" Harma toimitti tauottomia äänilevykonsertteja, joissa esimies Pekka Gronowin ohjein vältettiin hissimusiikkia. Seinätapettiin ei haluttu sulautua.
- Varsinkin parituntisessa Lepopäivän ratoksi -konsertissa sai herkutella hyvin kirjavan musiikin kanssa ja toteuttaa nuoren toimittajan halua havahduttaa. Tarkoitus oli pitää kuuntelija otteessa eli jokaisen kappaleen piti olla yllätys. Käytännössä se tarkoitti sitä, että jonkun Mantovanin viihdeorkesterin Moon Riverin jälkeen saattoi soida M.A. Nummisen Eleitä kolmelle röyhtäisijälle, sitten Elvistä, Zappaa, Beatlesia ja vielä Tapio Rautavaaraa.

Neljän vuosikymmenen takaisessa Yleisradiossa sallittiin ja kannustettiin kokeellisuuteen.

- Tunti vielä -ohjelmapaikalla nuoret tekijät saivat kokeilla tajunnanvirtapohjalta. Yhdistellä musiikkia, runoutta, kuunnelmaa, fantasiaa, lasten satuohjelmaa - kaikenlaista. Potentiaalia käyttää Yleisradion kapasiteettia oli paljon nykyistä enemmän.

Pelkkää juhlaa toimitustyö ei 1970-luvun taitteen Ylessä kuitenkaan ollut. Puristuksesta pitivät huolen toisaalta tiukat käsitykset oikeasta ja väärästä kulttuurista, toisaalta vahva ohjelmatyön kontrolli.

- Kuilu klassisen kulttuurin ja populaarikulttuurin välillä oli 1970-luvun taitteessa syvä. Se näkyi siinäkin, että Ylessä "oikeassa" musiikkitoimituksessa viihdetoimituksen väkeen suhtauduttiin epäluulolla. Kansa tykkäsi, mutta Ylen sisäisessä hierarkiassa olimme ihan rillumarei-porukkaa, Harma muistelee.

Yleisradio piti levyhankintakokouksen viikoittain. Niissä kuunneltiin kaikki singlet ja ainakin yksi kappale lp-levyiltä. Soittokieltoon saattoi päätyä moninaisista syistä, poliittisista tai moraalisista.

- Kyllä niissä kokouksissa sensuuri jylläsi. Omasta tuotannostani leiman "esitysrajoitus" sai duon Hector ja Oscar kappale Savu sekä singlen kääntöpuoli Teräsmummo. Syynä oli se, että kappaleessa puhuttiin pilvestä, vaikka se olikin katukauppaa vastaan. Mutta BBC valvoi vielä tiukemmin: Beatlesin Lucy in the Sky with Diamonds oli täysin soittokiellossa.

Rajoituksista huolimatta tai ehkä juuri niiden vuoksi, taistelutahto oli voimakas.

- Elettiin kieltojen ja kontrollin aikaa samaan aikaan, kun nuoriso pyrki kaikessa yhä suurempaan vapauteen ja omaperäisyyteen. Kapinahenki oli silloin päällä ensimmäistä ja viimeistä kertaa.

Ensimmäistä ja viimeistä kertaa?

- Siinä mielessä, että sotaa, riistoa ja rotusortoa vastaan kapinoitiin silloin massoina. Mielestäni sitä ei ole seuraavien sukupolvien aikana tapahtunut. Kaikki on nopeasti kaupallistettu. Haaskalinnut ovat tulleet paikalle ja vesittäneet jutut, Harma sanoo, mutta muistuttaa, ettei halua vähätellä myöhempien sukupolvien toimia.

- Mutta populaarikulttuuri ei ole kapinallista paikkaansa halunnut pitää. Se on lähtenyt ahneuden tielle.

2000-luvulla populaarikulttuurin tarjonta mediassa on räjähtänyt käsiin niin, että klassinen kulttuuri on jo marginaalissa. Kaikki tietävät kuka on Madonna, ja milloin hän tulee Suomeen.

Määrä ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita laatua ja valinnan mahdollisuuksia.

- Omassa varhaisnuoruudessani nuorisomusiikkia ei kuullut kuin Lauantain toivotuissa levyissä viimeisen viidentoista minuutin ajan. Jo 1970-luvulla rockmusiikkia tuli paljon siihen verrattuna. Nyt soi 24 tuntia vuorokaudessa sama luuppi. Soittolistoilla soivat samat biisit niin, että kun kuuntelee pari tuntia autoradiota, ehtii jo ihmetellä, eikö artistilla muita kappaleita olekaan. Se on äärimmäisen tylsää.

Tarjonnan yksipuolistumisen Hector on havainnut myös artistina omassa tuotannossaan.

- Jos albumilta pääsee joku biisi soittolistalle, se leimaa koko levyn. Käytäntö on vastenmielinen ja kaventaa ihmisten musiikkikäsityksiä. Kaikki reunailmiöt, ei-valtavirtaan kuuluva musiikki jää täysin niiden ulkopuolelle. Sitten ehkä parin vuoden päästä huomataan jostakin, että tää olikin kova juttu.

Heikki Harma muistuttaa, että 1970-luvun taitteessa radiopersoonista ei edes puhuttu. Nykyinen narsismin kulttuuri näkyy myös media-alan suosiossa.

- Mediassa on paisunut beibibuumi, joka näkyy kaikessa nuorison normituksessa. Ajatellaan, että julkkis on ammatti. Ja miten pääsee lähemmäksi televisiota kuin opiskelemalla medianomiksi? On hirveää, perverssiä ja vastenmielistä, kun tapaa näitä itseään ammattilaisina pitäviä 21-vuotiaita, joiden ainoa suuntautuminen on itseensä päin.

Mikä kehityskulkuun lopulta johti, sitä Harma ei tiedä.

- Ehkä helposti saavutetut luontaisedut kiinnostavat. Laiskaa ihmistä houkuttaa se, että pelkästään olemalla jossain saavuttaa jotakin. En tiedä mikä on saanut ihmiset antautumaan siihen, että sanotaan, että juoksepas otsasi tuohon seinään, niin pääset minuutiksi telkkariin. Mutta näitä ihmisiä löytyy, ja löytyy niitäkin, jotka juoksee, vaikka siinä seinässä olisi naula pystyssä.

Ennen toimittajakoulutuksessa huolehdittiin enemmän kulttuurisesta kokonaisnäkemyksestä ja sisällöistä.

- Ei ollut niin olennaista, että "minä" olen näkyvä tai kuuluva. Olennaisempaa oli, että minä saan tehdä, jotta te saatte tietää.

Omassa elämässään Hector on saanut maistaa julkisuutta sekä hyvässä että pahassa. Julkkis hän kuitenkin kieltää olevansa.

- Se tarkoittaa julkisuuden henkilöä ja on genetiivimuoto. Julkisuus omistaa julkkiksen. Minä olen tunnettu henkilö, tunnettu tekemisistäni taiteilijana. Käyn kauppaa julkisuuden kanssa ja koen että olemme siinä aika tasoissa. En paljasta mitään kauhean yksityistä, koska ihmisen täytyy pystyä pitämään intimiteettinsä jonkinlaisessa suojassa. Meidänlaisiamme on monia. Sitten on niitä, jotka ovat aina valmiita osallistumaan kiertohaastatteluihin ja kertomaan onko heillä hiivasieni.

Kannattaako kenenkään pyrkiä julkisuuteen julkisuuden vuoksi, sitä sopii pohtia. Pahimmillaan media toimii tappavan julmasti, mikä on viime aikoinakin nähty. Peli on Harman mukaan rankasti koventunut.

- Mitä vaan voidaan tehdä, ajaa ihminen täydelliseen psyykkiseen helvettiin. Inhimillisyys puuttuu, oli se sitten juridisesti sallittua tai ei. Jos katsoo iltapäivälehtien otsikoita, 80 prosenttia niistä on kielteisiä: kuolemaa, surua, onnettomuuksia, tuhoa. Positiivisuus on siinä, että palomies pelasti kissan.

Rajojen vetäminen ei automaattisesti merkitse sitä, että julkisuutta voisi hallita. Alhaiset tunteet myyvät, julkisuus nostaa ja laskee ja aina löytyy niitä, jotka haluavat tehdä juttuja vahingoittamistarkoituksessa.

- Kyllä se loukkaa, kun joku mua kuulematta luo minusta ikävää kuvaa, eikä ole mitään mahdollisuutta niitä juttuja oikaista. Sellainen julkisuus on koitunut monien tuhoksi. Kaikilla ei ole sellaista nahkaa, vaikka olisikin selkärankaa. Sehän sattuu nahkaan, kun mennään ihan iholle.

Ääni ja ihmispuhe eivät mene iholle, ne menevät joskus jopa syvemmälle. Kuuloaisti on viimeinen aisti, joka ihmiseltä kuollessa sammuu.

Kun Heikki Harma kesällä spiikkaa mikrofoniin Pop eilen - toissapäivänä -ohjelmansa juontoja, hän ajattelee puhuessaan itsensä kaltaista, keski-ikäistä ihmistä, joka haluaa kuunnella ja nauttia musiikista kaikkine vivahteineen.

- Viihdytän ihmisiä. Mua kiinnostaa se tunnetila, atmosfääri, jonka musiikki luo ja mitä muistikuvia, muistoja, mielikuvia se saattaa antaa. Sama pätee myös oman musiikin kohdalla. On hienoa, jos konsertissa joku biisi saavuttaa kuulijassa jonkun fiilistilan, sen jonkun jutun, joka lievittää ihmisen eristyneisyyttä, yksinäisyyttä tai muuta.

- Kysymys on paljon myös lohdusta.
.................
(Nina Lehtinen, teksti)
*
http://www.aamulehti.fi/uutiset/viihde/heikki-harma-palasi-radioon-kesatoimittajaksi-aanesta-kuka-on-paras-radioaani/145527

PS.
Yleisön pyynnöstä Heikki Harma jatkoi musiikkitoimittajuuttaan Radio Suomessa kesän 2009 jälkeen - ja jatkaa edelleen/rr.

II
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Culture_of_Narcissism

Minun mielestäni Michel Foucault'n Seksuaalisuuden historian osat 2 (Nautintojen käytännöt)  3 (Huoli itsestä) - etenkin, mitä identiteetti- eli imagotekniikoihin tulee, edustavat lopultakin kapitalistisen systeemin 'luonnollisen' narsismin kulttuuria: täysin estetisoitua etiikkaa eivätkä suinkaan, kuten Foucault lienee alunperin tarkoittanut, antiikin ajoilta juontuvan moniarvoisen ( = monijumalaisen), äärielämyksiä kokeilevan/tavoittelevan sekä 'moniminäisen', ikäänkuin artefaktisesti kauniin nautintosubjektin kulttuurista uudelleen elvyttämistä. 

Foucault (Samoin Gilles Deleuze) näyttäytyykin minulle näiden näkemystensä valossa antiradikaalina, passiivisen nihilismin relativistina, joka kadottaa subjektin reaaliseen (vallan kaikkivaltiuteen) ajautumalla siten vakavaan sekaannukseen symbolisen (kielellisen, rajatun subjektin) ja imaginaarisen (fantasioidun identiteetin/kaltaisuuden) välillä.

Esteettiseen eli voluntaristis-narsistiseen minä-tulkintaansa Foucault minun mielestäni sisällyttää sekä Sartren 'huonon uskon' (esim. yhteiskunnallinen rooli eksistenssin oletettuna autenttisuutena) ja Althusserin imaginaarisen interpellaation (instituutioiden yksilöille osoittama 'ideologinen kutsu': esim. mainos, liikennemerkki, perusnormit), mikä sekaannus merkitsee, että Foucault'n  identiteetti-/imagotekniikat muuttuvatkin monimuotoisessa ja jopa perverssissä vapaudessaan kapitalistisen massayhteiskunnan täydellisiksi kulutusautomaateiksi (vapauden illuusioiksi) - vailla teoreettisesti ja subjektiivisesti asetetun messiaanisen ('mahdottoman' mutta elämisen mielekkyyden sekä jatku/a/misen kannalta välttämättömän) utopian häivääkään.

Hectorin kuvaamat, narsistisesta julkisuudesta elävät sanan- ja ilmaisun vapautensa nimissä hiivasienistään ja muista kivoista mokistaan 'uransa' kohokohtia tehneet tosi-tv-idiootit kuuluvat juuri noihin Foucault'n imagotekniikoiden ammattilaisiin, joiden iänikuisesti samoina toistuviin soittolistoihin verrattavat, laskelmoidut gameability-taidot voittaa vain suurbisneksen palkkaamien mainospsykologien (noiden kapitalismin propagandapäälliköiden) häpeällisen indoktrinoiva oveluus luokitella ihmisiä menestyjiin, jotka syövät juovat ja ostavat nautinnollista ideologiaa sekä luusereihin, joita ei tarvitse edes ajatella kuin ehkä hyväntekeväisyyslahjoitusten yhteydessä eli silloin, kun ostetaan hyvää omaatuntoa rahoilla, joiden hankkiminen jos mikä oli aiheuttamassa näiden ihmisten köyhyyden, joiden auttaminen nyt tekee meistä suuria ihmisystäviä ja humanisteja.
***
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Culture_of_Narcissism
http://ohjelmaopas.yle.fi/aivonarikka/lataa-koneellesi/ylexn-vanhat-taustakuvat
http://sackwinkie.blogspot.com/

Terveisiä Saul Zaentzille

Viimeisin muutos 3.10 (my birthday) klo:08:00, ja nyt tarjoan kielimafian porukalle viinaryypyt kullekin.

Kyseessä lienee kaikkein heavy-tyylisin kappale John Fogertylta, ja kun live-esitys vielä runttaa menemään paljon raskaammin kuin studioversio, niin tätä voinee pitää parhaana esimerkkinä siitä, että John ei ole pelkästään swamp-rockin ja country-americanan veteraani.

Mr. Greed oli yhtä aikaa Johnin isähahmo ja Mefisto - CCR:n
levy-yhtiön Fantacy-Recordsin johtaja Saul Zaentz, joka lähes sanattomasti ja 'hiljaisen' röyhkeästi (sopimus=laki)kiristi ja kusetti etenkin John Fogertya.

Zaentz oli hyvä kauppamies. Sellaisia nimittäin todella taitavat bisnesmiehet aina ovat: kusettajia, jotka osaavat toimia lain kirjaimen puitteissa välittämättä lain hengestä tuon taivaallista

Mitäs uskoit bisnes-miehen lupauksiin - 22-vuotias ja bisnes-etiikasta (kyseessä on oxymoron ja contradictio in adjecto, sillä bisnes kumoaa etiikan) tietämätön John Cameron. Sellaisesta saa aina takkiinsa - sekä rahallisesti että henkisesti. Saattaa jopa usko ihmisiin mennä lopullisesti - ainakin vähäksi aikaa.

Tässä siis laulu kusettajalle: Herra Ahne:
*
John Fogerty Mr.Greed Live (1986)
*
Centerfield (1985) - albumi, jolta alkuperäinen Mr. Greed löytyy.

Marx kävi täällä - ja sen huomaa (Laji: poleeminen panettelu)

Kukahan idealistiksi naamioitunut libertaristi on kirjoittanut alla olevan wikipediasitaatin?
(Lisäys - PS.)
*
Nollasummapeli taloudellisessa toiminnassa

Nollasummapeli on tärkeä käsite taloustieteessä. Suurin osa taloudellisesta toiminnasta ei kuitenkaan ole nollasummapeliä. Arvokkaita hyödykkeitä ja palveluja voidaan luoda, tuhota tai allokoida aiheuttaen ihmisyhteisölle nettohyötyä tai -haittaa.
Käytännössä nollasummapeli on liian yksinkertainen ja jyrkkä kuvatakseen hyvin talouden ja yhteiskunnan monimutkaisia vuorovaitutussuhteita.

Kauppa ei ole teoriassa ikinä nollasummapeliä, jos osapuolet ryhtyvät vaihtokauppaan vain siksi, että arvostavat toisen osapuolen vaihdossa antamaa enemmän kuin omaansa. Leivän ostaja ostaa leivän ainoastaan, jos on valmis maksamaan leivästä pyydetyn hinnan. Toisaalta myyjä ei myisi leipää, jollei saisi voittoa. Toisaalta esimerkiksi epäsymmetrisen informaation vuoksi ostaja tai myyjä saattavat olla väärässä vaihtokaupan hyödyllisyydestä.

Muun muassa Robert Wright on esittänyt, että yhteiskunta loittonee nollasummapelistä jatkuvasti laajetessaan, lisääntyessään ja erikoistuessaan. Taloustieteissä ajatusta vastaa suhteellisen edun käsite.

*
Höpö höpö miten sinisilmäistä tekstiä! Ikäänkuin kirjoittaja ei kehtaisi tunnustaa, että esimerkiksi lääketeollisuus on täysin moraalitonta puuhaa.

Esimerkiksi: Kyllähän Viagraa myydään kovaan hintaan, koska siitä maksetaan mukisematta rikkaissa länsimaissa, mutta eipä ole uusia AIDS-lääkkeitä vuosien mittaan edes päästetty kunnolla markkinoille, tai sitten ne on hinnoiteltu aivan pilviin, sillä varsinkaan useimmilla Afrikan mailla, joissa tauti on kehittynyt melkein pandemiaksi, ei ole varaa maksaa niistä.

Robert Wrightin professio näyttäisi olevan ironisesti todettuna 'väestö-evolutiikan popularisointi', kun minä taas puhun monotonisesti paasaten ikäänkuin uskonnollis-moraalisesti ihmisen perimmäisestä motivaatiosta - 'pahuudesta ja synnistä' , joka saa meidät kiskomaan korkoja tai hinnoittelemaan tuotteemme mahdollisimman nopeaa, maksimaalista hyötyä ja voittoa silmälläpitäen.

Juuri tämä yksilöllinen asenne: ahneus (joka näyttää olevan yhteinen varsin monille ihmisille) määrää myös makrotason tilanteen. Kaikki muu on teoreettista 'pelailua' ja epäkriittisyydessään pelkkä ideologinen savuverho riistolle!

Ayn Randin kaltaisia puolifasisteja ja hänen hengenheimolaisiaan vastaan on turha asettua 'puolikuolleen', neutraalin teorian sofismeilla.
Tulee käyttää praktista ja kriittistä järkeä sekä lopulta niiden äärimuotoja: lakkoilua ja barrikaadeja.

Ja jos hallitus ryhtyy pakkotoimiin työläisiä vastaan, suurta riistopääomaa puolustaakseen - sellainen hallitus pitää kaataa vaikka väkisin!
*
PS.
Sen verran täytyy myöntää, että 'kantilaisen liberalistin' John Rawlsin analyyttiseen oikeudenmukaisuusteoriaan sisältyvä eroperiaate sekä Frankfurtin koulukunnan kriittisen teorian jatkajan Jürgen Habermasin kommunikatiivisen toiminnan teoria (kumpikaan ei sitoudu avoimesti mihinkään arvolähtökohtiin) ovat käyttökelpoisia teoreettisia välineitä kohti kriittistä, arvoihin sitoutuvaa, anarko-konservatiivista kommunitarismia, jota itse edustan ;/

Nollasummapeli – Wikipedia

Ahneen Järjen Kritiikki - rationaalisen valinnan demytologisointia

(Viimeisin täydennys klo: 20.25)
'Miten Wilhelmistä tuli brändi?'

Kirjoitettu Kemppisen päreeseen "Watches".
*
Olet (Kemppinen) erinomainen esimerkkitapaus siitä, miten pettävällä pohjalla oletus rationaalisesta valinnasta ihmisen kulutusvalintoja motivoivana tekijänä lopulta on.

Siitäkin huolimatta, että itse varsin hyvin tämän tiedät: - a card-carrying lunatic.

Brändi synnytetään, se ei siis synny täysin tyhjästä, vaikka se lopulta 'tyhjää' onkin - ainakin tuon ylihinnan osalta, jonka sinäkin jouduit maksamaan kellostasi.

Tai ehkä jopa halusit maksaa, mutta miksi sitten pitää itseään hulluna, jos on täysin? vapaaehtoisesti suostunut pulittamaan ylihintaa saadakseen jotain arvokkaana pitämäänsä?

Tätä sietää tarkastella lähemmin.

Esimerkki: Kun uutta grillimakkaramerkkiä - Wilhelmiä - ryhdyttiin aikoinaan (noin 10 vuotta sitten) markkinoimaan, sitä kampanjoitiin huomattavan halvalla sen suurimpaan kilpailijaan Kabanossiin (KB) nähden, vaikka se laadultaan olikin yhtä hyvä grillimakkara kuin KB.

Ihmiset kiinnostuivat, koska havaitsivat merkin ja sen edullisen hinta-laatusuhteen. Wilhelmiä alettiin myydä enemmän. Sitten sen hintaa nostettiin pari kolme kertaa ehkä noin vuoden välein. Nyt se maksaa saman ja enemmänkin kuin Kabanossi.

Silti se on ilmeisesti? kannattava tuote, eli vaikka ostoryntäys ei enää ole samaa volyymiä kuin kampanjan aikana, ostajien määrä on säilynyt ja luultavasti heitä on tullut lisääkin.

Kysymys: miksi ihmiset ostavat nyt jopa KB:tä hieman kalliimpaa Wilhelmiä (minulla ei ole tarkkoja hintaeroja, mutta se ei - kuten eivät merkkien nimetkään - ole oleellista itse asian/ongelman kannalta), vaikka Kabanossi on yhtä laadukasta - ja siis halvempaa?

Vastaus: Wilhelmistä tuli brändi- eli merkkituote. Ihmiset omaksuivat ja muistivat sen ja alkoivat jollain merkillisellä tietoisuuden tasolla arvostaa sitä brändinä.

Jatkokysymys: entä mitä tekemistä brändillä on sen tosiasian kanssa, että Wilhelmin hintaa nostettiin halvasta kampanjatarjouksesta jopa kalliimmaksi kuin yhtä laadukas Kabanossi?

Enempää ei oikeastaan tarvitsisi kysyäkään. Vastaus ei kuitenkaan löydy - ainakaan kovin helposti - 'terveen järjen oppaasta', mutta kapitalismin rationaalisen valinnan 'oppaasta' se kyllä löytyy - joskin erittäin vahvasti mystifioituna.

Seuraava esimerkki on siis muotoiltu kapitalismin oppaassa hyvin toisella tavoin kuin, miten minä sitä painotan. Silti puhutaan samasta asiasta: brändin ja hinnoittelun (voiton) merkillisestä vuorovaikutussuhteesta.

Fakta on nimittäin se, että kun kuluttaja ostaa Wilhelmiä kesämökille Kabanossin sijasta, hänen päähänsä on iskostunut (lue: manipuloitunut) erittäin positiivisia ja kunnioittavia mielleyhtymiä Wilhelmistä. Niiden perusteella hän sitten tekee valintansa.

Naapurilleen, kilpailevan yrityksen konsultti Mäkkäräiselle, joka 'käyttää' vielä 'rahvaanomaisesti' Kabanossia, herra Wilhelm-fani sitten huikkaa: 'Joo - ostettiin taas Wilhelmiä mökille. Siinä on sitä jotakin - brändiä.'

Aivan oikein. Vastaus kysymykseeni kiteytyi oivallisesti: 'siinä on 'sitä jotakin - brändiä'.

Brändi on kuitenkin bourdieulaisittain ilmiselvä distinktion väline, jolla ihmiset haluavat korostaa omaa habitustaan ja erottautua Wilhelmin syöjiksi 'rahvaanomaisiin' Kabanossin syöjiin verrattuna.

Mutta eiväthän he silloin maksa 'oikeasti' makkarasta vaan omasta (illusorisesta: ei-todellisesta!) psykososiaalisesta statuksestaan! Eli onko tämä muka rationaalista valintaa?

Kapitalisti sanoo, että ilman muuta on. Mutta kapitalistia ei itse asiassa kiinnosta pätkääkään hinta-laatu-suhteen rationaalinen perustelu vaan nimenomaan ne irrationaaliset assosiaatiot, joita merkkituote/brändi pystyy kuluttajassa synnyttämään, sillä juuri brändiin iskostunut enemmän tai vähemmän mystifioitu maine myy.

Tämä on lopulta irrationaalista, koska tuota mainetta käytetään häikälemättömästi merkkituotteen ylihinnoittelun perusteena.

Brändin tuottaja tosin väittää, että koska tuotteen valmistuskustannukset ovat suuret - onhan se huippulaatua - myös sen hinta on korkea.

Mutta esimerkkimme Wilhelm-kampanja osoitti asioitten olevan hieman toisin.

Toki tuottajan kannatti tässä tapauksessa ottaa riski ja myydä tuotetta aluksi pienellä voitolla verrattuna saman laatutason makkaraan, mutta kun mainetta kertyi, vedätettiin myös hintaa ylemmäs - jopa ylihinnoitteluun asti - 'perustelemattomana' perusteluna se, että nyt grillimakkara Wilhelm oli brändi.

Summa: Brändillä ei siis 'normaalijärjen' (erotuksena kapitalistisen järjestä) mukaan ole materiaalista eikä edes rationaalista perustaa.

Brändi - tarkoitan tässä nyt lähinnä ylihinnoittelua eli ahneuden sanelemaa voitontavoittelua - on perimmältään laillista 'huijausta', jolla tuottaja-kapitalisti erittäin ovelasti ihmisten turhamaisuuteen ja erottautumisen tarpeeseen (distinktio) vedoten pystyy nyhtämään ylisuuria voittoja täysin irrationaalisia (siis itse tuotteen materiaan ja sen tuotantokuluihin nähden epärationaalisia) kiihokkeita hyväksikäyttäen.

Mitään laitonta tässä toiminnassa ei kuitenkaan ole.

Myös eettisesti sitä on aika hankala osoittaa moitittavaksi, vaikka aivan eksplisiittisesti tuottajan perustelut tuotteen ylihinnoittelun suhteen ontuvat ja pahasti.

Sillä kun sanotaan, että 'brändi itsessään maksaa', käytetään syvästi mystifioivaa kieltä, jonka lähtökohdat ja motiivit olen edellä tuonut esiin - ja siten 'demytologisoinut' tuon kielen.

Käytetetäänkö rationaalisesta valinnasta puhuttaessa siis kahdenlaista järkeä - niin sanottua 'normaalia järkeä' ja niin sanottua 'kapitalistista' järkeä'?

Siltä näyttää, ja vielä ongelmallisemmaksi asian tekee se, että kummankin järjen edustajat pitävät omaa käsitystään siitä, mikä on rationaalista (valintaa) ja mikä ei, ainoana oikeana.

Mutta yksi on varmaa: vain 'a card-carrying lunatic' ostaa 400 euron kellon...Joko hänellä on 'liikaa' rahaa tai sitten hän on muuten vain tiettyihin rannekelloihin höyrähtänyt fanaatikko.

Mutta sellaisista fanaatikoista kapitalismi tykkää - ja pitää heitä jopa äärimmäisen rationaalisina.
*
Kuka kirjoittaisi 'Ahneen Järjen Kritiikin'? Marx pitäisi nimittäin päivittää perusteellisesti...

*
PS. Esimerkkini tuotevalinta osoittautui tahattomasti paremmaksi kuin ajattelin, koska Wilhelm-tuotteen laadun väitetään heikentyneen viime vuosina (asia, jonka itsekin olen ollut huomaavinani).
Hintaan tällä laadun valvonnan huonontumisella ei kuitenkaan ole ollut vaikutusta. Brändi mikä brändi. Siitä sitten maksetaan maltaita, vaikka maistuisi sahanpurulta...

*
PPS. Blogikeskustelua aiheesta - Kilpailun vääristymä

"Jepulis. 'Tarpeiden luominen' = 'kysynnän keinotekoinen manipulointi'. Mä en tiedä, kannattaako todellisuutta turhaa rasittaa erottamalla kysyntä ja tarve käsitteinä jyrkästi toisistaan, ainakaan tällä tasolla ajateltuna.

Viime kädessä kuitenkin se, mitä kuluttajan tarpeista voidaan havaita, on reaalinen kysyntä markkinoilla, ellei mennä ihan selkeästi yksilöpsykologian puolelle. Ja sinne kun sukelletaan, niin havaitaan samalla, miten mainonta on kaikkea muuta kuin hyödykkeistä tiedottamista. Mut.

Markkinoiden toimiessa ihanteellisesti hinnan (=vaihtoarvon) pitäisi muodostua kysynnän ja tarjonnan suhteesta. Kysyntä taas kertoo (teoriassa) yksittäisen valitsijan preferensseistä: minkälaisen vaihtoarvon tämä on valmis kiinnittämään hyödykkeeseen.

Ongelma syntyy siitä, mitkä muut arvot vaikuttavat markkinoinnin tuloksena preferenssin syntymiseen - käyttöarvo, statusarvo, tunnearvo... Mitä hämärämpiä ja keinotekoisempia arvoja markkinoinnilla manataan luonnolliseen hinnanmuodostusprosessiin sekaantumaan, sitä vähemmän rationaalinen valinta kulutustapahtuma todellisuudessa on, ja sitä vähemmän mikrotalousteorian oletukset rationaalisesta valinnasta pätevät.

Jos kuluttajan arvoihin voidaan vaikuttaa - ts., mikäli kulutustapahtuma ei paljastakaan kuluttajan omia ja autonomisesti muodostettuja preferenssejä vaan ne ovat manipuloitavissa, arvoista rationaalisen valinnan teoriassa tulee täysin kontingentteja ja mielivaltaisia. Niiden suhteen ei voida tehdä oletuksia. Mikrotaloustiede ennusteineen menee niin sanotusti vituilleen.

Niin kauan kuin kysyntää manipuloidaan, ja erityisesti tavalla jolla kuluttajien valintojen takana oleviin arvoihin vaikutetaan, markkinat eivät yksinkertaisesti pääse toimimaan tavalla, joka nähdään ideaalisena. Tilanne on analoginen suunnitelmataloudelle.

Tästä ei ole kovinkaan pitkä matka kysymykseen, mitkä todella ovat ihmisten "oikeat" tai "luonnolliset" arvot, ja sitä myötä kysymyksiin mainontateollisuuden moraalisesta oikeudesta indoktrinoida ihmisiä. Tällainen salakavala arvovaikuttaminenhan on itse asiassa ristiriidassa kaikkien liberaalin demokratian periaatteiden kanssa.

Pitäisiköhän vallitsevaa systeemiä alkaa nimittämään "propagandataloudeksi" markkinatalouden sijaan..."