Naisen uhrautuva laskelmoivuus, miehen kunniaa tavoitteleva järki ja hulluus dostojevskilaisessa sielunmaisemassa

Kirjoitettu kommentiksi Mummon kommenttiin edellisessä päreessäni Pathoksen tarinan jatkopohdiskelua.
*
I
Mummo kirjoitti:
'Mutta yritä upota alkuperäisen D:n sydämeen ja nähdä se.'

Doris on ymmärtääkseni täysin pihalla omien tunteittensa suhteen. Hän haluaisi pitää kaiken, mutta ei lopulta saa mitään.

Pathos tuhoaa kaiken, minkä Doris yrittää rakentaa sen varaan, että häntä rakastetaan 'kaikkialta'.

Mutta olisiko se näin ollen sittenkin Doris, jonka itsekkyys - halu olla valitsematta jompaa kumpaa miestä, jo tuhosi hänet?

Toki tämä edellytti tietenkin Pathoksen mielipuolisen mustasukkaisuuden. Tosin se oli - niin luulen - yksi suuri syy Doriksen intohimoiselle suhtautumiselle Pathosta kohtaan.

Kaikki miehet eivät ole kilttejä Ernestejä. Löytyy 'petoja'. Ja silti naiset jollain merkillisellä tasolla/tavalla yhtä aikaa sekä rakastavat että pelkäävät näitä hirviöitä, jotka ottavat oikeuden omiin käsiinsä ja pyrkivät hallitsemaan muita ihmisiä ja jopa koko maailmaa.

Nainen nimittäin vaistoaa, että saadessaan tuollaisen miehen rakkauden (jopa uhrautuessaan), hän itse optimaalisimmillaan kykenee hallitsemaan paitsi muita (ehkä jopa kyseistä miestä) myös itseään! tämän rakkauden kohteena ollessaan.

Doris on 'kylmä' nainen - ei suinkaan seksuaalisesti vaan yleisesti ottaen miehiä kohtaan emotionaalisella tasolla.

Doris ei oikeastaan rakasta miehiä vaan käyttää heitä huolehtivasti hyväkseen. Biologian 'Siperia' on opettanut häntä.

Siinä tuli hieman kompaa sullekin Mummo. Sinä 'Lihapala'. (Miten monimielisen hienosti nimesitkään itsesi psykologisesti siinä kysymyksessäsi O:lle).

II
Sorry, Mummo, etten voinut täysin irrottaa sinua niistä tunteista, joita koen Doriksessa mm. äiti-vainaatani, S:a ja M:ä kohtaan. En kerta kaikkiaan voi.

Pidän naisia laskelmoivina tyyppeinä - ja ihan biologisista syistä. Naiset ovat kautta evoluution joutuneet turvaamaan lasten elämän konkreettisemmin kuin mies johtuen siitä kiinteydestä, mikä naisen ja lapsen välillä biologisesti on.

Miehet ovat tässä asiassa romanttisia kyynikkoja. He rakastavat mutta rakkaudella on heille hintansa. Se on kunniakysymys. Ja kunnia edellyttää heille toisilta - myös lapsilta - saatua kunnioitusta!

Äidin rakkaus saadaan automaattisesti (vaikka äiti-tytär-suhde on yleensä vaikea!), isän rakkaus täytyy ansaita (ainakin poikien), kuuluu ikivanha kyyninen totuus.

Naisen himo - jos siihen liittyy kiinteän suhteen kaipuu - on (yllätyskö? - ei ei!) syvempää kuin miehellä, koska se on syvemmin ja samalla naturalistisemmin sidottu hoivaviettiin.

Toistan tätä teemaa yhä ja eri tavoin:

Nainen ei oikeastaan rakasta miestä vaan 'tulee kiinni hänen iholleen kuin hämähäkki'. Sillä nainen rakastaa vain lapsiaan eli on siten elämässään biologinen realisti - lastensa suhteen osin pakonomaisesti: hän pitää kiinni lapsistaan loppuun asti.

Miehen nainen saattaa sen sijaan jossain vaiheessa päästää emotionaalisesti irti milloin haluaa (ei lapsiaan).

Jotenkin minulle on 'selvinnyt', että näin ollen myös romantiikka naisesta puhuttaessa on pelkkää pintaa - pelkkä kulttuurin luoma pintadekoraatio - tapa määritellä nainen miehen katseella.

Samalla se myös toimii naisen tapana hallita miehen katsetta. Usein varsin ambivalentilla tavalla. Nainen saattaa nimittäin 'seota' omiin peleihinsä/omissa peleissään. Naisenhan pitäisi ikäänkuin murskata miehen käsitykset ja odotukset (leimaavat määritykset) itsestään ja tehdä ainakin päällisin puolin muka itsenäinen valinta.

Mutta jos hän haluaa kaiken kuten Doris - seurauksena on 'tuho', mikäli vastaan tulee psyykeltään puolihullu, pateettinen ja ailahteleva romantikko - juoppo rationalisti Pathos - - - tuo juoppohullun älykön, Ivan Karamazovin ja hänen yli-intohimoisen veljensä Dmitrin 'hybridi'.

Kellariloukon mies, johon itse olen samaistunut Dostojevskin hahmoista eniten. Kuin sellainen Rodion Raskolnikov, joka yllättäen ei tunnustakaan ja kadu vaan, josta tulee Riivaajien kaltainen nihilisti!

Doris ei kykene pelastamaan sellaista mielipuolta, jonka tunteet ovat niin itsetuhoisia.

PS.
Kemppinen oivaltaa näitten hahmojen luonteesta kuten koko venäläisestä kirjallisuudesta enemmän kuin kukaan Blogistanissa. Kemppisen Hesariin muistaakseni joskus 1980-luvun puolivälissä kirjoittama pitkä Tsehov-essee teki minuun järisyttävän vaikutuksen. Säilytin sitä aarteenani pitkään.

Kommentti Iinekselle isästä

Kirjoitettu kommentiksi Iineksen päreeseen Työmiesaski ja kaljapullo.
*
En oikein kehtaisi taas kehua tekstiäsi, koska minulle saatetaan hymyillä ja pitää Iineksen lakeijana, mutta olkoon.

Näytän kieltä sinne kateellisille ja mustasukkaisille päin - olivatpa nämä sitten naisia tai miehiä (Vaari! - I'm back again!)
*
No - se oli huumoria.

Luulenpa kuitenkin , että aika monet naiset jakavat nämä kirjoittamasi tuntemukset isästä kanssasi. Kiva ja turvallinen mutta samalla jossain määrin arvaamaton ja uhkaava.

Olen usein miettinyt, mitä isä todella merkitsee naisille.

Minulla ei ole omia lapsia eikä siis tyttäriä, joten en osaa reflektoida tilannetta ikäänkuin osallistuvasti, joskin oletan vahvasti - osallistuvan kenttätutkimuksen kritiikkiin liittyen, että yritys analysoida omakohtaisesti mutta silti objektiivisesti sitä kontekstia, missä itse elää, on tuomittu vinoutumaan, eli tulos ei tieteen kriteerien kannalta voi olla pätevä.

Mutta intuitiivisesti se saattaa olla todempi kuin yksikään kontrolloitu havainto tai laboratoriossa testattu kokemus.

Kaikki kunnia silti ja siis Freudin sitkeälle pyrkimykselle rehellisyyteen itsensä kanssa.

Freud nimittäin analysoi psykoanalyysin teoriaa jatkuvasti uudistaessaan paitsi potilaitaan myös itseään sekä vaimoaan ja tyttäriään enemmän kuin olisi ehkä tieteellisesti ollut 'luvallista'.
*
Mitä nainen isältä haluaa?

Opin tuntemaan S:n kautta hänen tuttavaperheensä (insinööri ja opettaja - stereotyyppinen pari ;]!) , joka oli saanut ns. iltatähden: tytön.

Kaksi edellistä lasta olivat noin kymmenen vuotta vanhempia poikia.

Minkälainen oli isän ja tyttären suhde tässä tilanteessa? Jaa-a. Näin jälkeenpäin sanoisin, että he olivat melkein naimisissa keskenään. Tyttö oli aina isänsä mukana ja isä huolehti tästä enemmän kuin mistään elämässään.

(Ymmärsin kyllä S:n lievää, positiivista hämmennystä, sillä hänen, hieman ambivalentissa isäsuhteessaan oli ollut jotain samankaltaista. Voisin mainita muitakin samaa syndroomaa 'potevia' naisia mutta en tee sitä - nyt).

En tiedä, miten mainittu tyttö on elämässään edennyt, ja mikä hänen suhteensa isään tänään on, mutta jos jotain pohdin, niin sitä, miksi miehen ja naisen suhde on niin vääjäämättömän kohtalokkaalla tavalla aina kahden roolin suhde: äiti/tytär -isä/poika.

Me olemme heterosuhteissamme - ja varmasti osaltaan myös bi-suhteissa - toisillemme aina sekä lapsia että vanhempia. Nämä roolit vain on niin pirun vaikea erottaa toisistaan, koska ne limittäytyvät ja menevät koko ajan päällekkäin ja ristiin.

Kun sanon: minä rakastan sinua, niin kenelle minä sen sanon: äidille vai tyttärelle, isälle vai pojalle - vai molemmille sekoittaen ymmärrykseni?

*
Nyt - narri ja hullu kun olen - varoitan sinua Iines. Aion nimittäin tänään 'matkia' isääsi, joten deletoi minut heti kun näet sen tarpeelliseksi.
*
ec.europa.eu/agriculture/organic/toolbox/phot....