Helvetti tekee rakkauden mahdolliseksi

Kirjoitettu kommentiksi merin kommentteihin päreessä minua eletään.
I
Olen samaa mieltä, mitä tulee anonyymeihin, mutta aion kestää sitä paskasakkia - ihan vain senkin takia, että näkisivät saatanan idiootit edes joskus itsensä peilistä kovan tason blogissa, kun lukevat ähellyksiään! Ja häpeäisivät.

Minulla on tosin ollut myös muita - ikäänkuin taktisia - syitä jättää anonyymit 'siivoamatta', mutta niitä syitä en mainosta tässä, kuten arvannet.

Jokainenhan voi kuitenkin oman bloginsa hallinnoijana näyttää muille kaapin paikan, jos haluaa. Niin on tehty minullekin syistä, jotka on vain pakko hyväksyä...

II
Vapaus on kuin Kauneus. Kaikilla on siitä varma mielipide, mutta kukaan ei siitä mitään tiedä.

Niin oudolta kuin saattaa kuulostaakin, vaitän että rakkaus - juuri siinä mielessä kuin Buddha ja Jeesus sen ovat tarkoittaneet - on vapautta.

Tätä pohtikaamme kukin tykönämme ja yrittäkäämme myös joskus siitä toisillemme viestiä - ilman halua olla oikeassa, ilman vaatimuksia, ilman uhkauksia.

Mutta vaikeaa se on - niin pirun vaikeaa: julistaa rakkautta ja vapautta saman mitalin eri puolina.

Sitäpaitsi aina voidaan kysyä, onko luopuminen (maailmasta, muista, viimein itsestä) sittenkään mitään muuta kuin itsekkäin ihmisen kaikista itsekkäistä teoista?

Ja näin kääntyykin Buddhan ja Jeesuksen rakkaudenkäsitys päälaelleen. He rakastavat - mutta vain omilla ehdoillaan - he ovat vapaita - mutta vain omilla ehdoillaan.

Mitä muuta tämä on kuin Jumalan valtakuntaan ja/tai Nirvanaan pyrkimisen mystis-ideologisen savuverhon taakse naamioitunutta psykologista egoismia, joka tulee hyvin esiin ylösnousseen Jeesuksen sanoissa Maria Magdaleenalle: noli me tangere - älä koske minuun - tarkoittaen: 'cease holding on to me or stop clinging to me'. Minun ja sinun välilläsi on nyt täyttymätön kuilu.

No - jokainen meistä halajaa vapautta. Mutta myös rakkautta. Silti kyseessä on paitsi mahdoton yhtälö myös tie, jonka toisessa päässä on luopuminen ja kuolema - siis rauha ja onni (?)

Meidän täytynee vain ajatella - ilman katkeruutta, ilman pessimismiä, ilman kyynisyyttä, ilman itsemme tai muitten halveksuntaa, että onni on juuri luopumisessa - ei sitoutumisessa.

Ihan parin kyyneleen vuodattamisella tämän totuuden sisäistäminen ei kuitenkaan tule taatusti onnistumaan. Se on helvetillistä kärsimystä!

Joka on tuomittu yksinäisyyteen ihmisten keskellä, elää paratiisissa(an) keskellä helvettiä.

Hänelle - Sartren sanoin - toiset ihmiset ovat helvetti - yksinäisyys paratiisi.

Mutta ilman helvettiä ei voi olla paratiisia.

Vai mitä - Meri?

Puhdasta Nirvanaa ei ole olemassa kuin pelkkänä itsesuggestiivisena illuusiona - eräänlaisena, 'henkistyneenä' valheena siis. Ei myöskään Paratiisia.

Sen vuoksi käsityksemme Helvetistä 'toisina ihmisinä' lienee aina hieman dramaattista retoriikkaa, jonka takaa voimme kuulla oman huokauksemme: rakastakaa minua...