Karmasta, kristinuskosta, kommunismista ja vapaudesta

I

Sammalkieli kommentoi edellisessä päreessäni: ‘On siis kaksi persoonaa, inkarnaatio A ja inkarnaatio B, joita yhdistää vain kosminen "karmalaskuri". Kysymys ei yksinkertaisesti ole samasta persoonasta.’

.

1

Karma-loton 'jälleensynnyttämä' ihminen on nimenomaan aivan toinen persoona ja olio kuin mikään aiempi olento. Zizek, joka sekä kritisoi buddhalaisuutta että ottaa sen tietyt piirteet vakavasti, kysyy esim., miksi valaistuneen boddhisatvan pitäisi enää välittää kenestäkään yhtään mitään. Eikö sellainen motiivi ole vähintäänkin outo juuri karman lain [sattuman=välttämättömyyden] kannalta. [Zizekiin palaan kriittisellä mielellä osan II alussa].

.

2

Buddhalainen altruismi palautuu tätäkin ‘reittiä’ pelagiolaiseen itsepyhitykseen, joka ei itse asiassa Jumalaa tai mitään muutakaan ‘kohtaloa’ tarvitse. Jeesus näyttäytyy [myös ‘kalvinistisella’ tavalla] pelagiolaisille eräänlaisena positiivisen ajattelun sankarina – siis pohjimmiltaan konsulttina ja lobbarina – Jumala-Oy:n nimissä. ‘Voittoa’ ja omahyväistä nautintoa tässä maksimoidaan, ei suinkaan mielenrauhaa. En tosin syytä buddhalaisuutta tällaisesta asenteesta, mutta oman navan ympärillä sekin pyörii, kuten tietysti lopulta jokainen ihminen.

.

3 

Tällainen oman egon korostus, olipa sitten kyse minuuden hävittämisestä tai sen korostamisesta, ei tee kenestäkään hyvää ihmistä. Ei Aristoteleen hyve-etiikassakaan, joka sentään korostaa yksilön luonteen hyvien taipumusten kehittämistä, hyvää pidetä minään egoistisena projektina vaan tarkastellaan sitä aina hyvän elämän ja siten yhteisöllisen kokonaisuuden kannalta. Buddhalaiset ja kalvinistit erehtyvät hyvien motiiviensa ja hyvien tekojensa syy-seuraussuhteesta. Jos ihminen on psykologis-moraalisesti peruspaha [ja hän on], se merkitsee, että uskoessaan pystyvänsä muuttamaan suhdettaan minuuteensa, hän valehtelee itselleen motiiviensa viattomuuden. Kristillinen monergismi on tässä asiassa realistisempi kuin mikään muu uskonto tai aate. Jos olemme rehellisiä, emme ryhdy kuvittelemaan kykenevämme hyvään vain omiin motiiveihimme luottaen [jopa erakkomunkin pitää tunnustaa tämä: kiusaukset ovat aina ‘vaanimassa’]. Voimme vain, mikäli mahdollista, yrittää hetkeksi suunnata ajatuksemme pois itsestämme, mutta mikään meditaatio ei meitä sinänsä puhdista. Vain ihme eli armo voi sen tehdä. Miten, milloin, missä, miksi? Sitä minä en tiedä.

.

4 

Karman laki on eräänlainen savuverho, jolla peitetään ihmisen todellinen motiivi – olipa hän sitten käytännön elämässään hyvä ja arvostettu ihminen tai ei. Karma ei  todista lopulta mitään senkään vuoksi, että se on triviaalisuudessaan niin tyhjä kuin vain eksakti totuus voi olla. Kaikki tapahtuu, niin kuin tapahtuu. So what? Yhtä hyvin voisimme ampua kuulan kalloomme ja häipyä siten pohtimasta näitä elämän, maailmankaikkeuden ja sattumanvaraisen olemassaolomme kannalta täysin tyhjänpäiväisiä asioita.

.

5 

Elämän jatkamiseen tarvitaan minun mielestäni toisenlainen asenne ja näin ollen myös toisenlainen kertomus kuin minkä buddhalaisuus tarjoaa – ellei sitten omaksuta taikauskoisia palvontamenoja ja sitoutumista yksittäisten huuhaa-gurujen auktoriteettiin – käytäntö, joka on toki korruptoinut myös kristinuskoa ja ylipäätään kaikkia uskontoja.

.

6 

Kristinusko on kuitenkin syvimmiltään Jeesuksen tarinan pohtimista, omaksumista ja sen ‘läheisyydessä’ elämistä [tietenkin buddhalainen voi sanoa samaa Buddhasta]. Kuten Jeesus, myös hänen tarinaansa ‘uskova’ on viime kädessä yksin ja hylätty – jopa Jumalansa hylkäämä, kuten Job, joka tavallaan nousee moraalisesti Jumalan yläpuolelle vaietessaan ja kieltäytyessään kritisoimasta naivin uhmakasta Jumalaansa. No, toki Jumala tajuaa Jobin moraalisen voiman ja palkitsee hänet lopulta runsain mitoin. Tällaista ei kuitenkaan tapahdu ‘elävässä’ elämässä. Ihminen kuolee ristillä, jokainen omallaan ja osittain myös itse itselleen ‘rakentamalla’. 

.

7

Joko ei-sukulaisiin kohdistuva altruismi perustuu kaikkia koskevaan armoon [sekulaaristi ilmaistuna universaaleihin eli joka ainoaa ihmistä koskeviin ihmisoikeuksiin, jotka oikeutetaan kategorisen imperatiivin ehdottomuudella] tai sitten se on perimältään a] subjektiivinen emootio eli kontingentti tunne [de facto egoismia] ja/tai b] ‘objektiivinen’ intressi [tietyn ihmisryhmän ‘pyyde/vaade’] eli yleensä lain oikeuttamaa hyötylaskelmointia [säädettyjen oikeuksien ja vapauksien puitteissa].

.

8 

Buddhalaisuus perustaa altruisminsa ensisijaisesti kohtaan a], vaikka kätkeekin tämän ‘raadollisen’ motiivin ‘karma-insentiivin’ taakse [joka siis on de facto eräs versio predestinaatiosta].

.

II

1 

Ateisti Zizek pyrkii ‘naturalisoimaan’ buddhalaisuuden ja sekularisoimaan sekä politisoimaan paavalilaisen kristinuskon universalistiset perusideat, alunperin Alain Badioun Paavali-kirjan inspiroimana ja kehittäen oman radikaalin versionsa ‘Jumalan kuoleman teologiasta’. Inkarnaatiolla, ylösnousemuksella ja muilla yliluonnollisilla uskomuksilla ei ole mitään tekemistä Zizekin ateistisen kristillisyyden kanssa [jos kohta ne tuleekin ymmärtää aina ‘puhtaina’ allegorioina ja metaforina].

.

2

Pitäessään kommunistista yhteisöllisyyttä kristillisyyden aidoimpana ilmentymänä tämä ajoittain lähes nerokkaan ‘oloinen’ slovenialainen ideologia-kriitikko kuitenkin ampuu itseään jalkaan. Suuri Toinen [vrt. kreationistien ja deistien antropomorfistinen J/jumala], kuten Zizek tosin avoimesti myöntää, on myös kommunismin ehkä vaarallisin harha. Pahinta mitä kommunismille voi tapahtua [ja on tapahtunut] on, että se toteutuisi. Paha ei muutu hyväksi ihmisen hyvyyteen ja etenkään an-arkismiin uskoen, koska juuri anarko-kommunismin perustavat uskomukset ihmisluonteesta ja sen kehittymisen mahdollisuudesta ovat yksikertaisesti harhaisia [tämä on perimmältään intuitiivinen, ei argumentatiivinen, totuus]. Zizek ei kuitenkaan ole anarkisti kuten Negri ja Deleuze vaan pitää valtiollisten instituutioiden roolia oleellisena kommunismissa. Hänen valtiokeskeisyytensä yhdistyneenä valistususkovaisuuteen näyttäytyy minulle kuitenkin ideologiakriittisyydestään huolimatta pikemminkin eurooppalaisena ‘kulttuuri-kolonialismina’ kuin tienä orjuutuksesta johonkin universaalisti oikeudenmukaiseen vapautukseen. Silti viime kädessä, ja tätä tosiasiaa Zizek ei myöskään suoraan kiellä, vapaus on myös hänelle voluntaristisesti oikeutettu ja saavutettu ideologia [vrt. esim. Trasymakhos, Kallikles, Machiavelli, Nietzsche] eikä jokin abstrakti ideaali-tila, jota kohti voi rationaalisesti joskin vallankumouksen kautta pyrkiä ja joka sitten de facto muka jossain reaalisesti vallitsee.

.

3

Yhtä kaikki, kommunismin [ylipäätään totalitarismin] jäljet pelottavat, eikä Zizek ole sen suhteen mikään pelastava poikkeus/enkeli. Kommunismi tarvitsee diktaattorin, joka sanoo: nyt olette vapaita. Tämä diktatuurin väistämättömyys kommunismin toteuttamisessa voidaan tietysti systemaattisesti kieltää jopa kollektiivisella tasolla kuten kävi natsi-Saksassa ja Neuvostoliitossa, mutta lopputulos on joka tapauksessa jotain aivan muuta kuin kauniit, hyvin muotoillut teoreettiset utopiat. Se on vähintäänkin perversiivistä vapautta: valmiiksi roolitettua ja replikoitua näytelmää vapaudesta ja silti muka aitoa poliittista avoimuutta.

.

4

Sorry, kommunistit, en ole lainkaan samaa mieltä. Näytelmä on näytelmää ja todellisuus jotain, mitä näytelmä pyrkii eri tavoin enemmän ja vähemmän uskottavasti esittämään. Näytelmää ja todellisuutta voi sekoittaa vain näytelmässä ja näytelmänä. Todellisuus itsessään sen sijaan jää aina arvaamattomaksi ja avoimeksi. Tämä on ‘aidon’ vapauden perusehto ja edellytys. Kontingenttia todellisuutta ei voi ilman kontrafinaalisia seurauksia mallintaa välttämättömäksi todellisuudeksi representatiivisen ajattelumme väistämättä rakentaman Prokrusteen vuoteen tavoin. Sellainen yritys johtaa väistämättä [erilaisia polkuja pitkin] totalitarismiin – niin teorian kuin käytännönkin suhteen. Matematiikka ja fysiikka eivät ole triviaalissa eksaktiudessaan mitään poikkeuksia tästä säännöstä. Maailmastamme on tullut juuri niiden ‘ansiosta’ sellainen ‘vapauden pakkopaita’, mikä se nyt on. Mutta ehkä juuri tämä on sitä kuuluisaa ‘evoluutiota’, josta luonnontieteilijät niin vakuuttavan tieteellisen varmuutensa vaikuttamina meille haluavat kertoa ja jonka nimenomaan he haluavat legitimoida, ikään kuin evoluutio ei veisi meitä jo muutenkin väkisin mennessään. Ihmetelkäämme siis evoluution meihin asettamaa ‘selviytymisen’ koodia, joka ajaa meidät lopulta tuhoon, kuten niin monet muutkin lajin ennen meitä. Ihmeellistä, ihanaa!

.

5

Edellä esitetty ironinen lopetus toimikoon samalla kriittisenä huomautuksena myös Nietzschen esteettisen ‘totuuden’ ja David Bentley Hartin Nietzschen estetiikasta vaikutteita saaneen ‘esteettisen’ teologian suuntaan. Niiden uskottavuus on täysin riippuvaista yksilön psykologisesta ‘laadusta ja rakenteesta’. No, eivät Nietzsche ja Hart toki muuta väitäkään. Toisin kuin ‘dogmaattisesti höyrähtäneet’ kosmologit ja ydinfyysikot, joiden mielestä kaikkien ihmisten pitäisi tieteen ‘löytämän’ totuuden vuoksi lumoutua kaukaisista kaasukehistä ja kivistä tai joistain super-hyper-mittauslaitteilla todennetuista hiukkasista, Nietzsche ja Hart palauttavat elämän mahdollisen mielekkyyden kokemuksen sinne, mihin se kuuluukin: jokaisen yksilön omaan ainutlaatuiseen [koska samanlaista yksilöä ei ole] tietoisuuteen ja elämykseen olemassaolosta. Kivet ja hiukkaset eivät tuo tähän kokemukseen mitään oleellista kontribuutiota.

.

6

Ehkei mikään siis muutu koskaan paremmaksi. Siihen tarvittaisiin ihme ja armo, jota voi vain odottaa. Silti pitäisi yrittää, jokainen tavallaan, joskin myös eräistä ‘suurista linjoista’ pitää päästä laajempaan yksimielisyyteen. Mikä sekin näyttää epätodennäköiseltä ilman totaalia pakkoa, jonka seuraukset ovat todennäköisesti aina kontrafinaalisia [hyvät tarkoitukset ja keinot kääntävät toteutuessaan saavutetun päämäärän itseään vastaan] ja johtavat itsetuhoon [vrt. autoimmuunisairaus]. Kommunismi tuhoutui tehottomuuteen eli vääränlaiseen tehokkuuteen [myös ekologisesti], vainoharhaisuuteen, pelkoon, passiivisuuteen ja sensuuriin, jolla yritettiin ylläpitää totalitaarisen demokratian valhetta.

.

7

Kapitalismi puolestaan tekee ihmisistä identiteetti-prostituoituja [esim. profilointi] ja addiktoi heidät lukemattomiin laillisiin ‘huumeisiin’, joita on velvollisuus nauttia [kuluttaa] = medikalisaatio ja psykokulturisoitu kaupallistuminen. Valtio-totalitarismille ja kapitalismille [joka on demokraattisen parlamentarismin legitimoimaa pankkien tyranniaa] ei ole aitoa ja itsenäistä vaihtoehtoa. Konservatiivien paikallisyhteisöllisyyskään ei ole eikä voi olla kuin juuri ja vain  paikallista. Mutta ei se sinänsä huono vaihtoehto ole, jos haluaa ja jos jossain on vielä mahdollista elää hyvin pienissä ympyröissä. Teknologia ja markkinatalous tekevät tämän vaihtoehdon entistä epätodennäköisemmäksi, vaikka aina toki löytyy teknonörttejä, jotka väittävät päinvastaista [ja lähtevät silti kesäksi purjehtimaan kauas pois urbaanista helvetistä].

.

8

Itse ajattelen, että jos vain voisin, muuttaisin täysin yksinäiseen paikkaan ja eläisin siellä ihan hiljaa hissukseen, vieläkin huomaamattomammin kuin nyt. ‘Elä huomaamatta’ onkin yksi epikurolaisten harvoja täysin oikeaan osuneita sloganeja. Sen voisin kuitenkin ‘allekirjoittaa’.

.

9

Onko tämä asenne eskapismia, pakoa todellisuudesta? Resignaatiota, väsynyttä luopumista ympäröivästä maailmasta ja sen loputtomista sotkuista? Jos on, ja sitä se osittain mutta vain osittain, on, niin olkoon. Aikansa kutakin sano pässi, kun jne. Augustinusta vapaasti lainaten sanon minäkin: Ei ole tarvis mennä jonnekin kauas etsimään ja harhailemaan ympäriinsä, ihmisvilinään ja loputtoman hälinän keskelle; Jumala on meidän sydämissämme, tässä ja nyt. Niinpä joskus hieman naureskelenkin Paavalin intoa julistaa Kristuksensa totuutta ympäri maailmaa. Minä en sitä tekisi. Jeesuksen olisi pitänyt säilyä paikallisena ‘salaisuutena’. Tässä kohtaa lienen nimimerkki Valkean kanssa samoilla linjoilla – [??].

*

http://www.opinionspost.com/naturalized-man-zizek-neuroscience-buddhism/

http://www.jcrt.org/archives/11.2/raschke.pdf

http://mikemorrell.org/2012/11/god-in-the-material-world-altizer-and-zizek-in-the-wake-of-the-death-of-god/

http://en.wikipedia.org/wiki/Thomas_J._J._Altizer

http://hiljaistapohdintaa.blogspot.fi/

Kommentti teismistä ym.

Tapsa kysyi edellisessä päreessäni: ‘Onko tämä teismiä? Eikö siihen kuulukaan persoonallista Jumalaa?’

.

Aiheellinen kysymys. Tämä on asia, johon oli tarkoitus palata jossain vaiheessa. Sanon tässä kuitenkin sen verran, että mm. aasialaiseen uskonnollisuuteen erikoistuneen Hart’n klassinen platonistisyyppinen kristillisyys ja jumalakäsitys on selvästi lähempänä ‘itämaisia’ uskontoja [hindulaisuus] kuin [Platoninkin kuvaamaa] demiurgia eli ‘tekijäjumalaa’ [käsityöläistä] tai juutalaista ‘käskijäjumalaa, [tahtovaa Persoonaa]’, jotka molemmat ovat perimmältään antropomorfistisia projektioita, eivät niinkään transsendenttista todellisuutta, joka ikään kuin väistämättä on läsnä kaikessa kokemuksessamme ja tietoisuudessamme. - - Kristinuskon tarinassa [kyseessä on siis ‘vain’ yksi (joskin kristitylle tärkein) ‘suuri kertomus’ monista] transsendenttinen [hyvän ja pahan ‘tuolla puolen’ oleva] todellisuus [Jumala] tulee kuitenkin ihmiseksi eli inkarnoituu = personoituu ihmisenä/ihmisessä eli Jeesuksen hahmossa ja juuri tämä Jeesuksen kaksinainen luonne Jumalana/ihmisenä [nimenomaan jumal-ihmisenä (varhaisen kristinuskon käsitys, ortodoksinen kirkko), ei ihmis-jumalana (vrt. reformaation ja liberaaliteologian Jeesus eettisenä ‘yli-ihmisenä’)], on kristillisen teismin perimmäinen lähtökohta [näin olen antanut itseni ymmärtää ja tulkita, joskaan en väitä Hartin näin sanoneen, koska ‘The Experience of God’ kirjan lukeminen on kesken]. - - Toistan: kristillisen teismin perusta on siis Jeesuksessa/Kristuksessa, mutta Hartille transsendentti Jumala itsessään ei ole ‘antropomorfinen/ihmismäinen demiurgi-käskijä-persoona’ vaan olemassaolon, tietoisuuden ja [käsitteellisesti määritellyn hyvän ja pahan ‘tuolla puolen’ olevan] kauneuden/rakkauden perusta. - - Hart edustaa myös antiikin kreikkalaisessa maailmassa tunnettua divine apathy-kantaa, jonka mukaan Jumala ei kärsi ihmiskunnan puolesta [juutalaisuudessa ‘Jumalan kärsimys’ ymmärretään lähes päinvastaisella tavalla]. Tämä on  varsin kiistelty kanta etenkin modernissa reformaation jälkeisessä teologiassa. [Hartiin on syytä palata myöhemmin monestakin syystä].

......

Panteismin koen vielä triviaalimmaksi kuin buddhalaisuuden. Panteismissa palvotaan persoonatonta luontoa [esim. ‘kaukaisia tai läheisiä kiviä’ ;\], mutta pyhyydeksi mielletyn kauneuden kokemus on väistämättä aina ihmisen persoonallisesti kokemaa, ei itse luonnosta jotenkin naturalistisella välittömyydellä seuraavaa ja heijastuvaa [*]. - - Buddhalaisuutta taas pidän perimmältään pelagiolaisena itsepelastuksen projektina, joka on täysin triviaalin karma-arpapelin armoilla [koska triviaali syy-seuraussuhde ei sisällä eettistä tarkoitusta], niin sympaattis-empaattisia säälin/myötätunnon motiiveja kuin buddhalainen haluaakin toteuttaa suhteessaan toisiin ihmisiin [pelastuakseen eli päästäkseen nirvanaan; boddhisatvat tosin ovat merkillisen ‘epälooginen’ ja lähes epäuskottava poikkeus kyseisestä projektista, koska he uskomattoman epäitsekkäästi ‘kieltäytyvät’ lopullisesta [jo 'annetusta'] pelastuksestaan (nirvanasta) toisten ihmisen auttamisen tähden (miksi kaikki buddhalaiset eivät 'toimi' kuin boddhisatvat vaan ovat suin päin menossa nirvanaan, jos vain karma 'sallii'?)].

.

[*] Naturalismista ei ilman 'piilo-teleologista' oletusta [esim. evoluutioteoria: kelvollisimpien (fittest) luonnollinen valikoituminen on triviaa, jota käytetään eksplisiittisesti funktionaalisena mutta implisiittisesti teleologisena/päämääräisenä selityksenä (käänteinen teleologia)] tai muuta kategorista päättelyvirhettä seuraa mitään transsendentaalista [kuten kauneutta], koska se on eksaktia kausaalista deskriptiota eikä kuvaa todellisuutta itsessään vaan ilmiöitten [metodisidonnaisia] syysuhteita [mittaava metodi ja mitattava todellisuus ovat kategorisesti eri asioita; todennäköisyydet eivät muuta tätä loogista välttämättömyyttä miksikään].

.

PS. Kirjoitin tämän ennen kuin luin Kullervon lähettämän selkeän, selväjärkisen ja ymmärrettävän kommentin [edellisessä päreessä]. Olen hänen kanssaan jotakuinkin samaa mieltä omassa 'teksti-piikkilanka-päreessäni'.

.

http://actuspurunen.blogspot.fi/2014/02/jospa-uskoisin.html

http://en.wikipedia.org/wiki/Divine_apathy

http://fi.wikipedia.org/wiki/Platonismi

http://en.wikipedia.org/wiki/Platonism#Christianity_and_Platonism

http://kullervon.wordpress.com/2013/11/10/david-bentley-hart-the-experience-of-god/

Kissat ovat sittenkin olemassa – so what?

Kissa ajattelee: 'Minä en ole sinun silmissäsi vaan sinun silmiesi tajunnassa, joka - tässä ja nyt - olen tämä aistein havaittava kissa.'

. 

Pärekommentti Butterbeanin kommenttiin päreessäni ‘You, who like myself are many and no one’ sekä Ironmistressin kommenttiin päreessäni Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa – [?]. Päre on myös jatkoa päreeseeni Luolassa. - - Tekstiä on täydennetty useassa osassa eikä osien järjestys välttämättä ole kaikkein johdonmukaisin, mutta itse asia käynee kärsivälliselle ja filosofiaa ymmärtävälle lukijalle selväksi.

.

1 

Butterbean kirjoitti: ‘Saanen kysyä, miksi ajattelet "äärettömyyden sinänsä" olevan tyhjää triviaa ja mieletön maailmankaikkeus? Eikö tämä "perimmäinen todellisuus", joka ei ole oikeastaan muuta kuin se olemassaolo, joka on kaiken tietoisuuden ja havaitsemisen ulkopuolella, voisi yhtä hyvin olla kupliva mysteeri, suorastaan merkitys ja Jumala itse?’

. 

Palataan tähän asiaan uudestaan sen jälkeen, kun olemme kuolleet. Silloin näemme asiat ja olemisen luultavasti [hehheh] paljon selvemmin kuin nyt kognitiivisesti ja kontekstuaalisesti ‘ehdollistuneen’ tietoisuutemme läpi.

. 

Tässä elämässä kaikki, mitä näemme, on joka tapauksessa, ei ainoastaan tietoisuutemme prosessoimaa dataa vaan tietoisuutemme eräs ulottuvuus, kuten me itse tietoisuudessamme olemme havainnoimamme maailman eräs, ehkä kaikkein omalaatuisin [ei-ulottuvainen] ulottuvuus.

. 

Tästä antirealistis-tyyppisestä [mutta ei solipsistisesta] lähtökohdasta ei kuitenkaan/siis seuraa sitä Ironmistressin esittämää idioottimaista seurausväittämää, että esim. näkemäni kissa olisi olemassa vain ‘silmissäni’ [ks. myös luku 5]. Sen sijaan voimme kysyä, onko se maailma, jonka havainnoimme todella olemassa – kokonaisuudessaan – muuten kuin representaationa eli joko ‘jäljitelmänä’ [miten tarkkana tahansa] tai ‘unena’?

.

Filosofi-matemaatikko Descartes esitti itse asiassa tämän kysymyksen eikä niinkään epäillyt yksittäisten olioiden de facto olemassaoloa, mikä olisi johtanut skitsofreeniseen solipsismiin. Edes subjektiivisen idealismin [‘oleminen on havaituksi tulemista’] pappi, piispa Berkeley ei ollut solipsisti, koska maailma oli hänellekin, edelleen, havainnon tulkintaa eikä mielikuvituksen keksintöä [Ironmistressin ‘subjektivismia’], joka on aivan oma tietoisuuden lajinsa [ks. luku 5].

. 

2

Onko maailma siis olemassa vain ‘meille’ [ilmiönä], muttei koskaan ‘itsessään’ [olemisessaan]? Jääkö olio/oleminen sinänsä aina tuntemattomaksi, kuten Kant ajatteli. Entä miksi ja miten tämä erottelu ilmiön ja olemisen välillä ylipäätään on mahdollista tehdä, jos havainnoimme vain ilmiöitä? Eikö olio sinänsä ole tällaisessa erottelussa pelkkä spekulatiivinen ‘residuaali’, jonka olettaminen on vain eräänlainen jäänne substanssi-metafyysisestä filosofiasta? Eivätkö kaikki ilmiöt ‘tarpeeksi?’ eksaktisti havaittuna ja määriteltynä olekin lopulta yhtä aikaa sekä ‘ilmiötä että itsessään’? 

.

Eivät ole, koska ihminen ei ole jumalallinen kaikki-tiedostavuus vaan aistiensa ja ymmärryksensä perustoihin sidottu perspektiivis-representatiivinen havainnoitsija, jolle ei ole annettu aktuaalista kaikki-tiedostavuuden mahdollisuutta kuin representaation kautta – symbolien välityksellä, mikä tietysti rajoittaa hänen ontologista ‘kaikkivaltiuttaan’ ratkaisevasti, koska se, mikä mahdollistaa ‘olemisen itsessään’ mallintamisen [tajuamisen mallina, symbolien kautta], samalla myös estää sen kokemisen aktuaalisesti [performaationa, meditatiivisesti]. .

*

Buddhalaisuus on oikeilla jäljillä pitäessään ego-cogiton mahdollistamaa tietoa ontologisesti vääristyneenä, mutta olettaa naivisti egon paradoksin olevan ylitettävissä ja ratkaistavissa ‘nihiloimalla’ vääristynyt ego ja/eli löytämällä ‘uuden tiedon’ kautta vapautumisen vanhasta egosta, mitä ikinä tämä käytännössä tarkoittaakin.

.

Egoa ei kuitenkaan voi nihiloida ajautumatta hulluuteen, teeskentelyyn ja/tai tekopyhyyteen. Ego [imaginaarinen, symbolinen] on psyyken defenssi reaalisen uhkaa vastaan. Kauhistuttava reaalinen [Jaques Lacan; vrt. esim. ‘buddhisti’ David Lynchin nerokkaiden elokuvien shokeeraavat lähikuvaotokset] on maailma ja oleminen itsessään; arkaaistakin todellisuutta syvempi ameeboiden, solujen ja mikrobien – viimein täydellisen kaaoksen ja/eli tyhjyyden ‘maailma’. - - Me olemme syntyneet siitä maailmasta ja siihen me palaamme eli hajoamme takaisin, mutta emme tässä ja tämän egon elämässä tulematta hulluiksi. Niinpä järjissään oleva buddhalainen, joka on kohdannut reaalisen, on eräänlainen kontradiktio, yhtä aikaa hullu ja valaistunut. Mutta näinhän voimme sanoa myös eräistä taiteilijoista - - .

.

3

Olemisen ja ilmiön välisen erottelun ongelma ei ratkea esimerkiksi jollain utilitaristis-pragmaattisella hyötykertoimella [metodilla], joka sisältyy siihen ‘systeemiin’, joka on tietoisuutemme ‘sisällä’. Kumma, ettei Ironmistress ymmärrä tätä kysymyksenasettelua, vaikka väittää olevansa buddhalainen, sillä buddhalaisuushan perustuu ontologisesti hyvin samantyyppiseen lähtökohtaan kuin Descartes’n epäily. Ilmeisesti siksi, että IM ei yksinkertaisesti ymmärrä, mistä nyt puhutaan.

. 

Mutta olisiko Aristoteleskaan ‘ymmärtänyt’? Empiristinä, jonka mukaan tietoa saadaan ensisijaisesti aistein havaittavissa olevista yksilöolioista universaalin järjen metodisesti tuota havaittua materiaa järjestäessä ja luokitellessa, Aristoteles ei pitänyt Platonin luolavertausta kovinkaan olennaisena filosofisena ongelmana tai metaforana. Empiristille [joka ei edes ‘tiedä’ olevansa luolassa eli vain ilmiöiden maailmassa] pätevä tieto on aina avoinna havainnossa; tarvitsemme vain tutkittavasta kohteesta riippuen havaintokohteisiimme sopivan metodin. Mutta miten? Onko metodi aina jo valmiiksi annettu kuin teologinen dogmi tai tieteellisesti legitimoitu käytäntö vai konstruoidaanko se viime kädessä ad hoc, kohteen mukaisesti [kuten Aristoteles sanoo], jolloin tieto muuttuu väistämättä enemmän tai vähemmän fiktiiviseksi?

.

Olipa nyt kummin päin tahansa, empiristit lankeavat aina periaatteessa samantyyppiseen ‘metodiharhaan tai –metodiuskovaisuuteen’ kuin Aristoteleskin, ikään kuin kulloisiinkin tutkimuskohteisiin sopivat relevantit metodit olisi annettu meidän järjellemme itsestään selvän [universaalin] tiedon tavoin, jonka ainut tae on kuitenkin ‘vain’ tiedon tilastollinen todennäköisyys ja tekninen toimivuus, jotka kumpikin metodisina puitteina ovat aina muutoksen/kehityksen tilassa. Tästä seuraten myös tieto on muuttuvaista.

.

Näin siis se, mihin me tieteessä lopulta uskomme, on pelkkä kulloisenkin ajan eksakteinta metodia edustava tieteellinen auktoriteetti eikä mitään muuta sen ihmeellisempää ja korkeampaa. On jo aika pudottaa tiedemiehet alas asiantuntija-jumaluuden jalustaltaan!

.

4 

Hylättyään Aristoteleen teleologis-metafyysisen biologian eli ajatuksen todellisuudesta materian päämäärähakuisena liikkeenä, biologi-empiristit arvioivat ja tulkitsevat evoluutiota matemaattisella funktionaalisuudella. Tuloksena on sekä piilevää antropomorfismia [‘väärän’ metafysiikan tärkein lähtökohta] että silkkaa triviaa, joka ei voi periaatteessa kertoa mitään siitä, mistä sen piti kertoa eli kehityksestä. - - Tämä asiaintila johtuu kahdesta ‘loogis-empiirisestä’ syystä: 1] kun päämäärä [telos] menetetään, menetetään myös varmuus kausaliteetista, 2] kaikki ne ilmiöt, joiden muutos päätellään/todistetaan muodollis-teknisesti matemaattisena funktiona on triviaa, josta ei voi tehdä funktionaalisia johtopäätöksiä näihin ilmiöihin mahdollisesti sisältyvän päämäärän suhteen, joka on aina enemmän tai vähemmän antropomorfistinen hypoteesi. - - Tietysti voidaan kehitellä ‘muutoskertoimia’ ja derivoida mielin määrin, mutta tällaiset ‘kikat’ ovat aina jo ‘metafyysis-antropomorfisten valintojen pohjalta tehtyjä ja laskettuja hypoteettisia tulkintoja. - - Hyöty, jota ‘todellinen’ kehitys muka aina toteuttaa, on siis lopultakin pelkkä myytti samassa mielessä kuin Aristoteles ajatteli kaiken tässä maailmassa kehittyvän tiettyjen potentioiden [forma, substanssi] päämäärähakuisina aktualisoitumis-prosesseina.

. 

Tarkennettuina ja määrätyin varauksin Aristoteleen periaatteet pätevät toki yhä edelleen sekä muodollisesti että osittain sisällöllisestikin ‘arkifysiikassa’, mutta niiden substanssi-metafyysinen ‘totuusarvo’ on osoitettu vääräksi. Ei ole olemassa ‘luonnollista’ liikettä, joka ‘pyrkii’ kohti päämääräänsä. Mutta aivan samantyyppiseen argumentaatio- eli/tai metodiharhaan falsifioituu myös evoluutio-biologinen tai mikä tahansa muu hyöty-oletus. Hyödyssä on perimmältään aina kyse aristoteelis-tyyppisestä, ‘piilo-teleologisesta’ myytistä.

. 

Hyöty ei siis verifioi maailmaa ‘todelliseksi’ vaan osoittautuu pikemminkin erääksi ihmisen rationaalisen päättelykykynsä seurausvaikutuksille antamaksi yleisnimitykseksi. Varmaa hyötyä [tietämällä tiedetystä hyödystä nyt puhumattakaan] tai etua ole ole olemassa in the long run, mikä merkitsee, että lyhyen tähtäimen hyöty tai etu saattaa osoittautua pitkän tähtäimen ‘tappioksi’. Hyöty on hypoteettiseen uskomukseen [‘sijoitukseen’] sisältyvä [epä]todennäköisyys [‘riski’] eli pikemmin uhkapeliä [‘hasardia’] kuin evoluution ‘positiivinen, sisäinen liike/voima [Aristoteleen dynamis].

. 

Näin ollen Aristoteles ja empiristit jäävät selityksen velkaa platonistiselle filosofian perinteelle, Descartes mukaan lukien. - - Jos hyöty olisi ihmisen maailman ‘todellinen’ ominaisuus, niin miksi me sitä enää pohtisimme, jos tietäisimme, mistä siinä todella on kysymys? - - Päädymme samaan kehään, kuin mistä aloitimme. Ongelma piilee jossain niin syvällä, että se on joko helppo ohittaa näennäisongelmana tai jaaritteluna tai sitten päädytään/ajaudutaan jonnekin wittgensteinilaisen filosofian sfääreihin, jossa tietoisuutta ajatteluna ei voi paikallistaa mihinkään – ei aivoihin, ei kieleen eikä tekstiin. Olemme silloin tekemisissä aidon eli ‘itsestään selvän’ mysteerin [dilemman] kanssa, ja mysteerit, toisin kuin arvoitukset, eivät voi koskaan ratketa. Paitsi ehkä ne kehittäneen tietoisuuden kuolemassa  - - ei kuitenkaan tässä elämässä, mikä merkitsee, että myös buddhalainen, ‘pakotetun spontaani’ yritys kuolettaa [‘väärä’] ego on samanlaista itsesuggestiota kuin mikä tahansa muu yritys keskittyä äärimmäisellä tavalla johonkin ‘suoritukseen’ tai ‘tilaan’. - - Keskittyminen saattaa toki useinkin muuttaa meitä ‘paremmiksi’ suhteessa ‘asiaan’, johon pyrimme, mutta itse filosofista kysymyksenasettelua, jota esim. buddhalainen lähtee ratkaisemaan tai josta hän yrittää vapautua meditaatiolla, se ei ratkaise millään tavalla – ei ainakaan niin kauan kuin hän kommunikoi toisten kanssa vähänkin ymmärrettävällä tavalla. Voi tietysti olla, ettemme ymmärrä häntä, mutta varmaa myös on, ettei meidän edes tarvitse häntä ymmärtää – ainakaan niin kauan, kunnes itse ‘valaistumme’ – ja sen jälkeenhän on aivan sama ymmärtääkö häntä/meitä kukaan, sillä kukaan ei voi käydä samaa tietä pelastukseen kuin joku toinen – ja jos voi, hän ei ole enää ihminen vaan eläin, robotti tai ‘jumala’ eikä itse asiassa ole [enää/vielä] pelastuksen tarpeessa. - - Tällä tavoin perustellen voidaan tietysti väittää, että myös buddhalaisuus on pelkkää tyhjää, sisällyksetöntä jaarittelua siinä missä Platonin luolavertaus, negatiivinen [apofatinen] teologia, Descartes’n uniargumentti tai Wittgensteinin ihmiskärpänen lasipullossa [päivitetty allegoria/metafora Platonin luolasta]. - - Joka näin väittää, sen täytyy kuitenkin väistämättä unohtaa paljon muutakin: lähes koko inhimillinen ajattelu. Mutta onko inhimillisille ajattelulle vaihtoehtoa tai mikä olisi inhimillisen ajattelun vastakohta? Tähän kysymykseen vastaaminen vaatii nimenomaan inhimillistä ajattelua, joten ainoa vaihtoehto sen ratkaisemiseksi on – ei edes vaikeneminen, koska vaikenijakin [jos kuka niin hän!] ajattelee vaan [kuten sanottu] hulluus tai teeskentely ja tekopyhyys, mikäli jätämme  pois laskuista sen äärimmäisen naiiviuden, jota etenkin eräät tekno-empiristit filosofisesti edustavat.

* 

Yhtä kaikki – elämme ‘harhassa’, jota ei voi samanaikaisesti ajallistaa eikä paikantaa – näinhän toki ovat myös fyysikot meille todistaneet – sekä kokeellisesti että teoreettisesti [Heisenberg, Schrödinger, Gödel]. - - Kummallisen elävä harha ja uni tämä silti on: kissatkin naukuvat siinä ihan oikeasti [eikä suinkaan kuulijan korva] ja tuntuvat pehmeiltä [eikä suinkaan sormiemme iho] ja ovat teräväkyntisiä [mitä ihomme ei myöskään ole].

. 

5

Ironmistress sekoittaa toisiinsa luovan mielikuvituksen ja havaintokokemuksen. Niinpä subjektiivinen idealismi [Berkeley, josta Kant halusi irtisanoutua] ei sekään ole pelkkää mielikuvitusta, koska mielikuvitus ei välttämättä tarvitse havaintokohteita vaan luo niitä itse; sen sijaan havaintokokemus on aina havainto jostain aistein koetusta. Mielikuvituksen ‘havainnot’ eivät ‘enää/vielä’ ole empiirisiä, mutta kokemusperäiset ‘havainnot’ ovat aina aistiperustaisia [*].

. 

On sitten kokonaan eri asia, mikä ontologinen status havaintokokemukselle annetaan. Havainnon kohdetta havainnon lähteenä ei kuitenkaan kielletä ei-solipsistisessa antirealismissa. Vain solipsismi on ainoa teoreettinen malli, jossa havaittu kissa voisi ‘empiirisesti’ olla havaitseva silmä. Solipsismia voinee kuitenkin täydellä syyllä pitää pikemminkin psykoottisena tietoisuutena kuin filosofisesti mielekkäänä ajatteluna ja ajattelun argumenttina.

. 

Tosin minun näkemykseni mukaan deterministinen reduktionismi on melkein yhtä mieletön kanta kuin solipsismi, koska sitä tukevassa/perustelevassa argumentaatiossa joudutaan a] joko kieltämään tietoisuus kokonaan tai b] pitämään tietoisuutta deterministisen kausaaliketjun mitättömänä anomaliana, mikä myönnytys itsessään kuitenkin vaatii lisäselitystä, koska muussa tapauksessa siitä tulee koko reduktionismi-paradigman kaatava poikkeus; eikä ainoastaan tule vaan on tullut aina jo siitä lähtien, kun ihminen ryhtyi teoretisoimaan havaintojaan ilmiöistä.

. 

[*] Näin ajatteli nimenomaan luonnontieteeseen nuorempana teoreettisen fyysikon pätevyydellä erikoistunut Kant, jolle kaikki ‘oikea eli tieteellinen’ tieto voi olla vain havaintotietoa. Itse asiassa Kant on liian jyrkkä tässä lähtökohdassaan, sillä vaikka hän pitää esim. lakeja ja oikeudellista päättelyä kontekstissaan objektiivisesti pätevänä tietona, hän ei pidä oikeustiedettä tieteellisenä tietona lainkaan, koska se ei perustu luonnon lainalaisuuksiin. Tieteestä tuli kuitenkin paljon laajempi kategoria, kuin mitä 1700-luvun lopulla Kritiikkinsä kirjoittanut Kant ajatteli.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/07/you-who-like-myself-are-many-and-no-one.html

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/07/luolassa.html

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/07/elama-on-ihanaa-kun-sen-oikein-oivaltaa.html

http://animals.nationalgeographic.com/animals/mammals/domestic-cat/

https://fi.wikipedia.org/wiki/Dynamis

Älykäs kulttuuriutopia ja muuta nykymenoa

 BUDDHAS LOGIC

 

Ironmistress kirjoitti päreessään Älyttömästi älykkyydestä osa III:

‘Silti kuitenkin ruukinmatruuna on varovaisen toiveikas ja toivonkipinänä on uskonto. Eli mikäli tällainen yhteiskunta omaksuu protestanttisuuden tai sen kanssa arvomaailmaltaan konvergoivan uskonnon, sen mahdollisuudet ovat paljon paremmat kuin animismin tai islamin piirissä. Tämä siksi, että protestanttisuus yksinkertaisesti luo paremman yhteiskunnan kuin animismi tai islam. Kuten Jaska totesi, ei tarvitse olla kristitty ymmärtääkseen kristinuskon yhteiskunnallisen hyödyllisyyden. Flynn-efekti alkaa vaikuttamaan heti elintason noustessa. Singapore on erinomainen esimerkki, miten lähelle päiväntasaajaa voidaan rakentaa vauras ja älykäs yhteiskunta. Ensimmäisenä pitää hävittää malaria ja sen jälkeen muut taudit. Tämä mahdollistaa jo heti ÄO:n nousun monella pisteellä. Sen jälkeen pitää aloittaa kulttuurillisen paradigman muutos.’

 

1

Tämä mahdollistaa jo heti ÄO:n nousun monella pisteellä. Sen jälkeen pitää aloittaa kulttuurillisen paradigman muutos.’

*

Kun buddhalaiseksi julistautunut seemiläisrouva sitoutuu näin vahvasti maailmaan kulttuurisesti ja maailmankatsomuksellisesti strukturoitua/ehdollistettua älykkyysosamääräjakaumaa evolutiivis-antropologisena kriteerinään pitäen, ikäänkuin hän [ja hänen 'ÄO-toverinsa'] olisi ÄO-leikkureineen matkalla johonkin kaukaiseen ja ihanaan mutta silti maanpäälliseen kulttuuri-hegemonia-nirvanaan [?!], joutuu tiukasti loogiseen päättelyyn ja sen rajoihin sitoutunut kulttuurinihilisti väistämättä hengähtäen ihmettelemään pelkästä ällistyksestä eli muutenkin kuin fysiologisen toipilaisuutensa vuoksi. 

 

Ovatko nykybuddhalaiset ryhtyneet rakentamaan 1000-vuotista juutalaisvaltakuntaa, jonne pääsevät ainoastaan älykkyysosamäärätestien läpäisseet ihmisolennot? Jessus mikä ajattelun sekasotku! Mikä feminiinisen empirismin keinotekoinen ja sekava Metro-Tekno-Utopia! Tämä Ironmistress on yhtä aikaa buddhalainen eksistenssi-nihilisti, juutalainen idolatri-synergisti ja tekno-optimistinen, täydellistä konetta [cyborgia, jumalaa, yhteiskuntaa,universumia] rakentava muurahais-Gmeemi [geenin ja meemin hybridi]. 

 

Mikään science-fiction ei liene vielä yltänyt näin korkealle tasolle inhimillisen ajattelun ja evoluution selittämisessä ÄO-rasismin avulla ja kuitenkin samalla sen sitomisessa kulttuurisesti toisensa loogisesti poissulkeviin maailmankatsomuksiin ikään kuin tällaisessa teoreettisessa konseptiossa ei olisi mitään ongelmaa – olkoonkin, että karma-lotto ‘pelastusautomaattina’ sisältää ainakin 'teknisesti' kristillisen monergismin perimmäisen ristiriidan eli yrityksen henkilökohtaiseen pelastukseen [pääsyn irti jälleensyntymien ketjusta nirvanaan] puhtaasti epäitsekkäin motiivein. Synergismissä tällaista motiiviongelmaa ei ole, mikä tekee siitä ainakin äärimmillään [jo ennen sen muuttumista pelagiolaisuudeksi] hyvin ‘epäillyttävän’ pelastusopin [pelagiolainen ei tarvitse Jumalaa vaan pelastaa itse itsensä, karma-lottoaja ei tarvitse kuin hyvää tuuria].

 

Mutta jos kyseinen kulttuurikasvuajattelu lopulta on kuin onkin evoluution kannalta [jolloin meidän pitäisi pystyä ajattelemaan evoluutiota sen ulkopuolelta käsin ja siihen me loogis-empiirisesti kyllä pystymme, koska kyseessä on mitattava muutos] pätevää [ihmisevoluutio siis etenee tietyn ÄO-perimän ekspansiona], meille jää kuitenkin ongelma siitä, miksi lähes puolet ihmiskunnasta [alkuperäisuskonnot, islam, ekologiseen kriisiin vakavasti suhtautuvat erotuksena ‘kestävän kehityksen’ itsepetokseen] vastustaa tai vieroksuu sitä ja miksi se näyttää aiheuttaneen ja aiheuttavan ekosfäärille enemmän huonoja kuin pitkällä tähtäimellä hyviä seurauksia. 

 

Ironmistressin kaukoputki osoittaa kuitenkin vain lähes ‘myyttiseen tulevaisuuteen’ - ei tuon tulevaisuuden yllättävään läheisyyteen ja uhkaavuuteen esim. syväekologisen kritiikin valossa ja perusteella. Hänelle maanpäällinen paratiisi ja buddhalainen nirvana luultavasti ovat merkillisellä ja käsittämättömällä tavalla sama asia, mikä merkitsee, että juutalaisen messias-ajattelun perimmältään rasistinen kilpailueetos yhden ja ainoan Jumalan sponrosoimana projektina yritetään virheelliseen psykologis-antropologiseen ja ideahistorialliseen tulkintaan nojautuen yhdistää buddhalais-eksistentiaaliseen tahtovan tietoisuuden maailmasta luopumisen nihilismiin. 

 

Voiko enää pahemmin sotkea kysymystä siitä, mikä on itäiselle ja läntiselle maailmalle ominainen tapa ajatella sitä, mikä/mitä on inhimillisen eli tahtovan subjektin raison d'être eli tietoisuuden olemassaolon perimmäinen tarkoitus ja ‘funktio’ maailmankaikkeudessa?

 

Juutalaisuus kuten monoteistiset uskonnot ylipäätään edustavat aivan toisenlaista maailmankatsomusta suhteessa tietoisuuteen ja subjektiin kuin buddhalaisuus. Kärjistetyimmillään tämä antagonismi näkyy mm. barbaaristen ääri-islamilaisten väkivaltaisessa suhtautumisessa buddhalaisuuteen. Tosin nämä ääri-islamistit eivät taida tulla toimeen kenenkään kanssa. Kauhea on sellaisten ihmisten Jumala.

 

2

Mikseivät naiset koskaan ajattele asioita täydelliseen loppuunsa asti? Miksi aina pitää hörhöillä epävarman jonkun perään varman ei-minkään sijasta? Länsimainen kulttuuri on muuttumassa juorujen, ekshibitionismin ja feminiinisen hössötyksen kulttuuriksi. Tätä hössötystä kutsutaan useimmiten eufemistisesti myös empatiaksi, vaikka heti perään pitäisi lisätä, että kyse on itse asiassa [yleensä] naisellisen vallankäytön muodosta [maternal care]. Ei tarvitse kuin avata TV 2, niin tajuaa nopeasti, missä mennään. Tosi-tv on jokapäiväisyyden eli arjen – siis kaiken sen, mikä ennen oli nimenomaan naisten maailmaa – vallankumousta mediassa.

 

Naiset ovat voimakastahtoisempia kuin miehet tai ainakin sitkeämpiä, mutta he eivät pysty päättämään asioista ikään kuin kerrasta poikki. ‘Päätöksiä’ on kuitenkin tehtävä [onko tämäkin sukupuoliseen fysiologiaan liittyvä ominaisuus?]. Ilman päätöksiä saamme tulokseksi Yes-Landian, jossa kukaan ei ole mitään mieltä mistään. Kaikki kiittelevät toisiaan silloinkin, kun tekisi mieli vetää turpaan [tyypillinen naisten välisen kommunikaation muoto]. Meidän moderni, demokraattinen ja liberaali kulttuurimme on naisten [ja ‘trivia-kemppisten’] kulttuuria. Kohta ei hölötyksen seasta erotu kuin pahimpien ääriainesten möykkä. Kommunistit ja fasistit siellä p[s]uukottelevat toisiaan. Poliittisen keskustan lampaat katsovat televisiota ja kauhistelevat. Heitä on enemmistö, joten demokratia ja turvallisuuskaan ei silti ole vakavasti uhattuna. 

 

Mediakone on alkanut toimia itsestään käyttämällä ihmisten tosielämää viihteen energiana. Hölötys ja möykkä on järkevää keskustelua. Itsensä paljastaminen ja itsensä häpäiseminen luovuutta. Pään seinään lyöminen sankaruutta. Vautsi vautsi! Puutooous. Täydellinen Idiotia. Pok pok! - - [ja nyt seuraa 7½ minuutin mainoskatko].

*

http://takkirauta.blogspot.fi/2013/02/alyttomasti-alykkyydesta-osa-iii.html

http://en.wikipedia.org/wiki/Jewish_Buddhist [tämä on synkretististä hömppää, jossa hämärtyvät kummankin uskonnon perimmäiset erityispiirteet, niiden intuitiot, intentiot ja itseymmärrys].

http://zioncrimefactory.com/2013/01/11/the-jewish-supremacist-brain/

http://www.9fun.in/2012/10/buddha-on-birthday.html

Kommentti

Kommentti edellisen Zizek-päreeni kommentteihin.
.

St. Nicholas Cathedral, Kronstadt, Russia

.

1

Art2 siteerasi Zizekiä: ‘In buddhism, if we are really honest, we have to admit that once you are in enlightment, nothing immanently prevents you, for example, from torturing people.’

. 

Näköjään Art2 ei ole ainoastaan kuunnellut vaan myös ymmärtänyt olennaisia asioita Zizekin luennosta. 

.

Sitaatti on Zizekin vanha väite buddhalaisuudesta. Eikä kyseessä ole pelkästään hänen oma dialektinen inversionsa vaan periaatteessa juuri Suzukin kaltaisten zen-buddhismiin taipuvaisten tunnustama fakta. Myös Dalai Lama-sitaatista [jota Zizek muistaakseni on myös aiemmin käyttänyt] voi tosiaan vetää aika kyynisiä johtopäätelmiä buddhalaisen hyveen olemuksesta.

.

Mutta eihän valaistunut enää edes voi olla jokin inhimillinen ego vaan [hyväntahtoinen?] kosminen zombie, joka ei itse asiassa enää kuulu ihmisen yhtaikaa paheelliseen ja hyveelliseen maailmaan. Hän on täydellinen ja omnipotentti niinkuin vain täysin hyveellinen olento voi olla. Eikö siis olisi johdonmukaista, että buddhalainen meditaatio onnistuessaan päätyisi egon harhoista vapautuessaan myös ‘ego-ruumiin’ häviämiseen. Tapahtuisi eräänlainen 'autoeutanasia'.

.

Jos kerran päämääränä on täydellinen nirvana-tyhjyys, niin eikö silloin mikä tahansa elämään/olemassaoloon jäävä osa valaistuneesta ihmisestä ole ‘liikaa’ eli muistuttamassa siitä, että olemme yhä vielä valaistuneinakin lihallisen elämän kirotun kiertokulun kahleissa. Niinpä en voikaan täysin ymmärtää, miksi boddhisatvat kääntyvät valaistumisensa tilassa tai prosessissa auttamaan ‘jälkeenjääneitä’ matkallaan oikeaan tietoon. Mikä voi olla niin tyydyttävä motiivi, että se inspiroi heitä jopa valaistuneinakin tällaiseen auttamistyöhön/välitystehtävään? Tämä taitaa olla buddhalaisuuden varsinainen salaisuus/ihme ja todellisin hyve - [?]

.

2

-rh kirjoitti: ‘Joku piispa Huovisen koko ikänsä hokema `Miksi Jumala sallii?´ on mun mielestä täysin merkityksen ja triviaali kysymys - itämaisen ajattelun näkökulmasta varsin falskia’

.

Olen samaa mieltä -rh, mutta mieleni ei jostain syystä erityisemmin rauhoitu tuosta ‘itämaisen ajattelun näkökulmasta’, koska vaistoan siinä piilevän sieluttoman determinismin, jossa ihminen tuntuu muuttuvan automaatiksi vailla yksilöllistä minuutta. Koen sellaisen metafysiikan paitsi mahdottomaksi myös vaaralliseksi – ainakin itselleni [;\]. Vapaus ei ole tietoa välttämättömyydestä vaan kontrolloitua itseilmaisua.

.

Ortodoksi-teologi David Bentley Hart, joka tuntee hyvin myös itämaisia uskontoja, on pohtinut sitaattisi asiaa ‘itämaisemman’ kristinuskon lähtökohdista. Hartia minä arvostan, vaikken ymmärrä uskosta enkä tiedä Jumalasta yhtään mitään [PS.]. Hän on loistavan tyylitajuinen esseisti ja selkeä ajattelija. Sopivasti konservatiivi [:\].

.

PS.

Kirkkoni on ortodoksinen [koska se on maailman kaunein kirkko], vaikka en synergisti ja panteisti olekaan. Pelastusoppini on nimittäin äärimmäisen luterilais-monergistinen – aina ateismiin asti. Ihmisen ja Jumalan välillä on peruuttamaton kuilu/katkos [luonnollinen teologia on taikauskoa/animismia; - sorry nyt vaan D. B ja muut ortodoksit], mikä merkitsee, että ensin katoaa Jumala [Entzauberung der Welt/Max Weber] ja sitten ihminen järkiuskoineen [D. B. Hartin lailla en usko valistuksen projektiin kuten ei uskonut myöskään nihilisti Nietzsche]. Ortodokseilla sen sijaan on mahdollisuus muuttua theosis-opissaan hieman samantyyppisiksi hyve-zombieiksi kuin buddhalaiset. Minä en sellaiseen pysty. Olen peruspaha ihminen. Rottaakin pahempi. Voin siis syntyä vain paremmaksi olennoksi tulevassa elämässä. Vaikka kiveksi. Ihan sama mitä teen.

*

http://www.firstthings.com/onthesquare/2008/05/tsunami-and-theodicy

http://www.amazon.com/Doors-Sea-Where-Was-Tsunami/dp/0802866867

http://en.wikipedia.org/wiki/David_Bentley_Hart

http://www.aoiusa.org/blog/is-this-the-most-beautiful-orthodox-church-in-the-world/

'Not how to get out but how did we fall in'

Slavoj Žižek. The Buddhist Ethic and the Spirit of Global Capitalism. 2012.

.

1

Tämä luento kannattaa kuunnella kokonaisuudessaan, joskin sen todellinen herkku eli varsinaisten johtopäätösten tekeminen alkaa kohdasta 56.30. Zizek halveksii buddhalaisuuden länsimaisia new age-miksauksia, mutta suhtautuu vakavasti ja arvostavasti Buddhaan sekä alkuperäisen buddhalaisuuden muotoihin. 

.

Kristinuskon ja [etenkin new age-]buddhalaisuuden välillä nähdään usein eettistä sukulaisuutta, mutta Zizek väittää perustellusti, että niiden välillä vallitsee perustava ‘metafyysis-antropologinen’/rr eroavuus [ks.myös luku 2]. Tämän eroavuuden lähtökohtia voisi pohtia seuraavasti. Tavoitellessamme nirvanaa, olisi syytä kysyä ja ymmärtää, miksi päädyimme/irtauduimme kaiken elollisen deterministisestä kiertokulusta tilaan, joka aiheuttaa meille kärsimystä. 

.

Zizekin spekulatiivisen problematiikan peruspointti [hyvin yksinkertaistetusti sanottuna] on siinä, että vasta ei-tietoisesta kiertokulusta irtautumisen jälkeen [mikä aiheutti kärsimyksen] syntyy myös tarve päästä siitä pois ja että tämän prosessin myötä ylipäätään myös mahdollistuu [ei aiemmin, koska kärsimystä, harhaista egoa ja ‘väärää’ tietoisuutta ei aiemmin ollut] sen tyhjyyden ajatteleminen, johon buddhalaisuus meditaatiossa kohti valaistumista/nirvanaa pyrkii. 

.

Miksi emme siis 1] ‘pysyneet’ elämän tiedottomassa kiertokulussa vaan päädyimme tahtoviksi, [pseudo]tietoisiksi ja siten kärsiviksi ihmisiksi? Onko tämä katastrofi 2] jonkin a] yksinomaan ihmiseen itseensä sisältyvän ja hänen kauttaan tapahtuvan/aiheutuvan lankeemuksen [fall] seurausta [eli vieraantumista tiedottoman harmonian alkutilasta] vai b] sisältyykö [gnostilaisittain ilmaistuna] jo Todellisuuden ‘alkuperään’/Jumalaan itseensä jokin särö – jokin pahuuden elementti, joka aiheutti ihmisen putoamisen/lankeemuksen yksilöllisen egon kärsivään tilaan? 

.

Toisin sanoen [kohta 2b] - onko todellisuus [tai Jumala] itsessään 'paha' - ytimiään myöten? Jos on, niin kyseisestä asiaintilasta ei seuraa vakavia ongelmia ainoastaan kristinuskolle vaan myös buddhalaisuuden nirvana-käsitykselle. Lopullinen ulospääsy samsarasta saattaakin olla liki mahdotonta, jos/kun pahuus todellisuuden periolemuksena 'tunkee' itsensä väistämättä jopa meditaatioon. Mutta buddhalaisilta löytyy käytännöllinen ratkaisu myös tähän ongelmaan, kuten Zizek aivan lopuksi kertoo buddhalaisuutta paremmin tuntevien kanssa keskusteltuaan.

.

2

Slavoj Žižek on Buddhism and the Self

. 

[One of the only schools] of thought that fully accepts the inexistence of the big Other is Buddhism. Is the solution then to be found in Buddhist ethics? 

There are reasons to consider this option. Does not Buddhism lead us to “traverse the fantasy,” overcoming the illusions on which our desires are based and confronting the void beneath each object of desire?

Furthermore, psychoanalysis shares with Buddhism the insistence that there is no Self as a substantive agent of psychic life: no wonder Mark Epstein, in his book on Buddhism and psychoanalysis, refers positively to Lacan’s early essay on the “mirror stage,” with its notion of the Ego as an object, the result of the subject’s identification with the idealized fixed image of itself:⁷¹ the Self is the fetishized illusion of a substantial core of subjectivity where, in reality, there is nothing.

This is why, for Buddhism, the point is not to discover one’s “true Self,” but to accept that there is no such thing, that the “Self ” as such is an illusion, an imposture. In more psychoanalytic terms: not only should one analyze resistances, but, ultimately, “there is really nothing but resistance to be analyzed; there is no true self waiting in the wings to be released.”⁷² The self is a disruptive, false, and, as such, unnecessary metaphor for the process of awareness and knowing: when we awaken to knowing, we realize that all that goes on in us is a flow of “thoughts without a thinker.”

The impossibility of figuring out who or what we really are is inherent, since there is nothing that we “really are,” just a void at the core of our being. Consequently, in the process of Buddhist Enlightenment, we do not quit this terrestrial world for another truer reality — we just accept its non-substantial, fleeting, illusory character; we embrace the process of “going to pieces without falling apart.”

In the Gnostic mode, for Buddhism, ethics is ultimately a question of knowledge and ignorance: our craving (desire), our attachment to terrestrial goods, is conditioned by our ignorance, so that deliverance comes with proper knowing. (What Christian love means, on the contrary, is that there is a decision not grounded in knowledge—Christianity thus breaks with the entire tradition of the primacy of Knowledge which runs from Buddhism through Gnosticism to Spinoza.)

Crucial to Buddhism is the reflexive change from the object to the thinker himself: first, we isolate the thing that bothers us, the cause of our suffering; then we change not the object but ourselves, the way we relate to (what appears to us as) the cause of our suffering: “What was extinguished was only the false view of self. What had always been illusory was understood as such. Nothing was changed but the perspective of the observer.”⁷³

This shift involves great pain; it is not merely a liberation, a step into the incestuous bliss of the infamous “oceanic feeling”; it is also the violent experience of losing the ground under one’s feet, of being deprived of the most familiar stage of one’s being. This is why the path towards Buddhist Enlightenment begins by focusing on the most elementary feelings of “injured innocence,” of suffering an injustice without cause (the preferred topic of narcissistic, masochistic thoughts: “How could she do this to me? I don’t deserve to be treated that way”).⁷⁴

The next step is to make the shift to the Ego itself, the subject of these painful emotions, rendering clear and palpable its own fleeting and irrelevant status—the aggression directed against the object causing the suffering should be turned against the Self itself. We do not repair the damage; rather, we gain the insight into the illusory nature of that which appears to need repair.⁷⁵

---

71 Epstein, Thoughts Without a Thinker, p. 152.
72 Ibid., p. 121.
73 Ibid., p. 83.
74 Ibid., p. 211.
75 Although, even here, there is a fundamental ambiguity in the Buddhist edifice: is the goal of the Buddhist meditation nirvana as the shift in the subject’s stance towards reality, or is this goal the fundamental transformation of reality itself, so that all suffering disappears and all living beings are relieved of their suffering? That is to say, is not the effort to enter nirvana caught between two radically opposed extremes, the minimalist and the maximalist? On the one side, reality remains as it is, nothing changes, it is just fully perceived as what it is, a mere insubstantial flow of phenomena that does not really affect the void at the core of our being; on the other side, the goal is to transform reality itself so that there will be no suffering in it, so that all living beings will enter nirvana.

*
The edited excerpt is from Slavoj Žižek's book, "Less Than Nothing: Hegel and the Shadow of Dialectical Materialism."
^*
http://www.youtube.com/watch?v=qkTUQYxEUjs

http://bigthink.com/postcards-from-zizek/slavoj-zizek-on-buddhism-and-the-self

Kohti substanssia

Demiurgi luo substanssin.

*

Omituinen kommenttipäre Ironmistressin kommenttiin edellisessä päreessäni Teologinen kommentti Calvinista Kafkaan.

 

1

Luther oli alunperin juristi kuten Calvin, mutta jumaluusopillisesti sveitsiläistä fiksumpi tapaus. Siinä missä Luther [joka järkevää kyllä ei hyväksynyt perisynti- ja predestinaatio-oppeja] oli laajasti ja syvällisesti oppinut käytännön teologi [huolimatta sittemmin ‘perutun’ forenssisen pelastusoppinsa liki autoritaarisesta fasistisuudesta], siinä Calvin sen sijaan rakensi loogisesti pätevän mutta psykologisesti absurdin dogmatiikan [vrt. kalvinisti Karl Barth, jonka alunperin metateologinen projekti ‘solipsoitui’ lopulta ‘lahkolaisuudeksi’ [partikularismi] ja Jeesuksen yksittäisten sanojen saivarteluksi], joka ei vuotanut kuin yhdestä kohdasta. Kyseessä oli/on tietysti menestyksen teologia.

 

Tulkitsen niin, että hybrinen menestyksen teologia sisältyy ikäänkuin implisiittisesti [‘dialektisesti’] kalvinismiin, sillä muussa tapauksessa sen kannattajan täytyy olla joko tekopyhä teeskentelijä [‘cant’] tai typerys, joka ei tajua, miten totaalista tuhoa Calvinin [vanhalta synkältä Augustinukselta omaksuma] perisyntikäsitys ja predestinaatio-oppi loppuun asti ymmärrettynä merkitsee vakavasti otettavan moraalisen asenteen kannalta.

 

Kolmas vaihtoehto on hylätä totaalisti koko oppi sadistisesta Jumalasta [joka muistuttaa tässä vaiheessa yhä enemmän ilkeää demiurgia] predestinaatiosta, helvetistä, perisynnistä, synnin korruptoimasta ihmisestä ja päätyä hyveelliseen nihilismiin, jossa ihminen itse viime kädessä määrittää oman suhteensa Jumalaan/jumaliin, substansseihin ja muihin ‘korkeampiin tai syvempiin’ voimiin. Relativismia tai ei. Silti se on ainut rehelliseksi kokemani vaihtoehto näissä asioissa. 

 

Miltton Friidmanin ja kumppanien psykologisesta egoismista sanoudun kuitenkin irti niin vahvalla individualistisella jyrkkyydellä kuin vain ikinä pystyn.

 

Koska usko ja uskonto eivät perimmältään ole minulle tieto-opillisia ongelmia, en voi sanoa olevani ainakaan tavanomainen argumentti-ateisti. Silti en ole koskaan uskomalla uskonut vaan ollut vain erittäin kiinnostunut teologiasta filosofista, historiallisista ja kulttuurisista syistä. Ylipäätään en ‘usko’ Jumalaan, jumaliin, henkiin, energioihin enkä substansseihin. Jos sellaisia on, niin miksipä niihin tarvitsisikaan uskoa?

 

2

Ironmistress kirjoitti: [Kärjistäen: buddhalaisuudessa ihmiset ovat vain välineitä toistensa pelastusprojekteissa/RR]. - - Tuo tulkinta lähtee siitä, että me kaikki olisimme jotenkin toisistamme erillisiä ja riippumattomia olentoja. - - Juuri sen tajuaminen, että olemme yhtä ja samaa substanssia, auttaa ratkomaan tämän ongelman. 

 

Mikä hemmetin substanssi? Pelkkää teoriaa ja matemaattista peliä. Tutkitaan ainetta/materiaa niin pitkälle, että löydetään [varsin nopeasti mutta aina uudestaan ja uudestaan] ei-mitään, jolle sitten annetaan nimityksiä, jotka eivät ainoastaan muistuta vaan jotka practically ovat imaginaarisia fiktioita [paitsi kvanttimatematiikassa]. Niinpä matemaatikot erikoistuneesta älykkyydestään huolimatta tai juuri sen takia ovat myös meidän aikamme epäillyttävimpiä mystikkö-hörhöjä. 

 

Tiede edustaa minulle samantyyppistä projektia kuin uskonnot ilman jumalia tai Jumalaa. Siinä missä animisti yritti maagisesti lepyttää henkivoimia [ja siten vaikuttaa Henkeen], ateenalainen uhrasi monille jumalilleen ja Jerusalemin asukas yhdelle Jumalalleen.

Myös kristitty palvoi yhtä Jumalaa [kolmessa ilmenemismuodossa] ja yritti niin intohimoisesti tulla Jumalansa kaltaiseksi, että ryhtyi jopa syömään tämän ruumista ja juomaan hänen vertaan. Buddhalainen taas pyrkii meditoimaan päänsä niin valaistuneeksi ja pelaamaan karmansa niin putipuhtaaksi, että jossain vaiheessa paha kierrätys-samsara muuttuu hyväksi alku-loppu-nirvanaksi eli buddhalaisten taivaaksi. 

 

Tiedemies yrittää tutkia maailmaa ilman jumalaa, mutta hänen pyrkimyksensä on periaatteessa sama kuin shamaaneilla ja etenkin synergistisen pelastusopin omaksuneilla uskovilla [tosin myös monergisti on mystikkona silkka synergisti] eli sulautuminen Jumalaan = Substanssiin = Luontoon [tulla Jumalan kaltaiseksi]. Tiedemiehen tarkoituksena on rakentaa ihmisestä täydellinen kone, joka simuloi Substanssia, Luontoa eli Jumalaa. 

 

Mutta juuri sen tajuaminen, että me olemme [hetken aikaa] oletusta substanssista erillisiä, tiedostavia subjekteja, jotka ovat jostain käsittämättömästä syystä [joka voidaan kyllä selittää kausaalisesti, mutta jota ei voi ymmärtää riittävin perustein, koska tuo peruste sisältyy tietoisuuden aktuaalisen olemisen dialektiikkaan tai paradoksiin] eronneet oletetusta alkuperästämme, - juuri tästä yhtä aikaa subjektina ja substanssina olemisen dialektisesta katkoksesta johtuen me emme voi tietoisina olioina ratkaista tätä ongelmaa loppuun asti. Joko tietoisuus häviää = ongelma [ei välttämättä ratkea vaan] häviää tai tietoisuus ‘toimii’ ja subjektin ja substanssin dikotomia säilyy.

 

Mitään [edes moniarvo-] loogisia tai hörhö-empiirisiä keskivälin vaihtoehtoja tässä ei ole [tai sitten jo kova känni tai esteettinen elämys merkitsevät osittaista sulautumista substanssiin]. Ongelmaan on kuitenkin olemassa vanha joskin keinotekoinen väliaikaisratkaisu. 

 

Kukaan ei voi päästä ikäänkuin toisella jalallaan substanssin ‘puolelle’ – vähä ninku maistelemaan jo etukäteen substanssin olemusta. Mutta tätä karmeaa tosiasiaa me ihmiset emme ole uskoneet vaan haluamme sinnikkäästi pyrkiä kohti olemista itseään. Ja koska emme ainakaan tuosta vain välittömästi siihen pysty, tarvitsemme valmentajaksi/lobbaajaksi erityisen ihmisen, joka voi toimia välittäjänä subjektin ja substanssin välillä. Ihmisen, joka tavalla tai toisella on sekä jumalallinen että inhimillinen. Kristinuskossa välittäjä on tietenkin Jeesus. 

 

Ylipäätään välittäjäksi tarvitaan joku merkillisiä kykyjä omaava yksilö [shamaani, guru, taivaan poika, buddha/boddhisatva, positiivisen luontoajattelun lobbari jne.], joka on siinä määrin valaistunut että hän voi ohjata ja opettaa niitä, joilla ei ainakaan vielä ole valmiutta ja taitoa lähestyä jumala-substanssia asianmukaisesti.

 

Kristinuskon monergistisessa ratkaisussa pitää kyllä seurata ja imitoida Kristusta, mutta varmaa kuulemma on, että monergismissa vain usko Jumalaan/Substanssiin voi pelastaa – eivät omat teot tai meditaatiot. Rukoileminen on toki sallittua ja kovasti suositeltuakin, mutta toivoa saa vain Jumalan tahtoon taipuen eikä omaa etua havitellen. Rukouksen lopuksi ripotellaan tuhkaa [mieluummin omaan] päähän.

 

Synergistisessä ratkaisussa ollaan oman pelastuksen suhteen paljon oma-aloitteisempia ja aktiivisempia: kuvia palvotaan, liturgista draamaa toistetaan, mystiikkaa harjoitetaan ja ylipäätään oman mielen meditatiivista hallintaa vai pitäisikö sittenkin sanoa hallinnan menettämistä treenataan [ehkä hallinnan menettämistä voisi kutsua positiivisesti muoti-termillä flow]. 

 

Sen sijaan pelagiolaisuus eli itsensä pelastaminen vain omilla ansioillaan ei ole enää edes kristillistä synergismiä, mutta väitän sen olevan buddhalaisen karma-utilitarismin [eettisen egoismin] ohella myös tieteellisen totuuden tavoitteluun sisältyvän tutkimusasenteen perimmäinen lähtökohta. Kyseessä on kuitenkin hybris eli kristillinen kuolemansynti. Tätä kuolemansyntiä absurdi kalvinismi ja saalistava uusliberalismi pitävät ainoana pelastuksen tienä.

*

Jos monergismi on lopulta psyykkinen ja moraalinen helvetti, josta saattaa kasvaa jopa totalitaarinen uskonto [islam], niin pelagiolaisuuten asti synergistinen pelastusetiikka on kalvinistiseen menestyksen teologiaan kätkeytynyttä rasismia. Kuvitelkaa amerikkalainen demokraatti-kalvinisti vapauttamassa Lähi-Idän sorrettuja [= keskenään taistelevia] muslimeja diktaattorin ikeestä länsimaisen suurpankkipääoman velkaorjiksi. Hyi helvetti mitä tekopyhää paskaa.

 

3

Ainakin yksi on minulle varmaa – mitään lopullista pääsyä substanssiin ei ole, koska on tietoisuus, joka ei lähde kirjaimellisesti kuin kirveellä. 

 

Todellisemman ‘substanssi-mielen’ etsiminen on juuri sitä metafysiikkaa, jonka viher-mystikko tai buddhalainen haluaa kieltää kieltämällä egon. ‘Substanssi-mieli’ ja harha-ego on kestämätön dualismi, joka todistaa, että itämaisen ja mystisen ajattelun käsitys subjektista on jäänyt polkemaan paikallaan. 

 

‘Siitä, mistä ei voi puhua, on vaiettava’. Tämä Wittgensteinin Tractatuksen lopettava päälause sopii mielestäni juuri buddhalaisuuden sekavaan subjekti- ja ego-käsitykseen erinomaisesti. Eikö olisi parempi, ettemme puhu subjektista lainkaan, koska sitä ei ole ja koska siitä puhuminen on yksinkertaisesti mahdotonta. Ja piste. Mutta ei. Minulle aletaan puhua suhteellisen minuuden ja mielen välisestä erosta, vaikka juuri tämä puhe johtaa [uuteen] subjekti-substanssi-dualismiin niin että paukahti. 

 

Filosofiassa on perusasioita, jotka buddhalaisten ja ylipäätään naivien reduktionistien pitäisi tajuta, mutta näin ei näytä tapahtuvan. Ollaan kuin noiduttuja triviaalin olemattomuus-ongelman edessä. ‘Mutta eihän tuo, minkä nyt näet, ole todellista ja pysyvää. Se koostuu lukemattomista pienemmistä osista ja hajoaa lähes olemattomiin. Niin on myös sinun egosi laita’. ‘Kyllä kyllä, mutta se, joka tuon näkee, on olemassa tuona näkemisen hetkenä aivan varmasti. Jonain muuna hetkenä sitä tiedostavaa näkijää ei sitten ehkä ole enää olemassa missään muodossa. Sitäpaitsi tiedostavan näkemisen akti ei ole mikään polkupyörä’. Mutta sama jaaritus jatkuu. Minuus ei ole todellinen. Vaihdan keskustelunaihetta.

 

Näitä toisella-jalalla-mystikoita tietysti löytyy lähes joka puolelta – niin uskontojen piiristä tai reunamilta kuin vakavimmankin tieteen matemaattisten labyrinttien ‘fraktaaleista’. Jopa yleensä maltillisen järkevä Kemppinen vaikuttaisi olevan jonkinlainen matematiikka-hörhö. - - Good luck to you K.! Ehkä substanssi vielä löytyy jonain päivänä [viimeistään dementiaosastolla/ta]. Sitä ennen se saattaa löytyä liian syvään hengitetyn piipputupakan savusta.

 

Ehkä kuolema jonain päivänä onkin pelkkä molekyyli-biologinen kaava eikä mikään väistämätön inhimillinen tragedia. Puhumme matematiikkaa. Me koneet.

 

4

Olemme syntymässä tuomitut subjektiuteen ja siten toisistamme erillisiksi olioiksi. Mikään substanssi tai energia ei voi meitä yhdistää toisiimme elämämme aikana. Eroottinen rakkauskin, jota monet niin ylistävät, on pelkkä riivaus, harha ja fantasia, johon energian lainalaisuus meidät pakottaa. 

 

Olemme ‘sulautuneet substanssiin’ [?!] joko ennen syntymäämme tai kuolemamme jälkeen, mutta tässä elämässä ei ole mitään ‘sovitusta’, joka poistaisi kurjan tietoisuutemme, joka on sekä pragmaattisen nerokkuutemme että eksistentiaalisten ongelmiemme [subjektin ja substanssin välisen epäsuhdan] dialektinen rajapinta. 

 

Omat lapset ovat tietysti läheisiä ‘substanssi-sukulaisiamme’, mutta hekin [kuten me] ovat tietoisuutensa vuoksi noita Leibnizin ikkunattomia monadeja, jotka näkevät itsensä, vanhempansa ja maailman vain omasta perspektiivistään. Tietoisuus on subjektiivista vapautta ei-mihinkään. 

 

Monadi kyllä näkee, miten asiat ovat, mutta se ei tiedä, miksi ne ovat niinkuin ovat eikä itseensä suljetun tietoisuutensa vuoksi voi oikeastaan edes kaivata pois tästä maailmasta. Mutta kaipaus on tosiasia, mikä merkitsee myönnytystä substanssin ja Spinozan suuntaan.

Jumala/Substanssi/Evoluutio ei luonut itsensä kanssa identtistä oliota, koska sellainen olisi itsessään Jumala eikä kaipaisi takaisin alkuperäänsä tai yrittäisi saavuttaa simuloitua täydellisyyttä eli virtuaalista jumaluutta ikuisuudessa.

 

5

Ajatelkaa eksistentiaalista tilannettamme. Syvällisin halu, jonka tietoisuus meille mahdollistaa ja antaa, on kaipuu pois – tietoisuuden katoaminen – kuolema. Senkö vuoksi me siis synnyimme ja kehityimme evoluution paineessa tietoisiksi olemassaolostamme, että jo heti kohta syntymämme jälkeen – viimeistään nuoruusiällä – alamme kaivata pois maailmasta. 

 

Kaikki uskonnot, kaikki mystiikat [taide-, luonto-, ym.], spinozalaisuus, luontohörhöily, matemaattiseen harmoniaan vajoaminen – kaikki tämä on kuoleman kaipuuta. Mutta eikö meidän pitänyt elää – voimakkaasti ja mieluummin täysillä – kaikkia resurssejamme käyttäen? Elää. Elämä. Loppuun. Ja kuolla vasta sitten.

 

6

Ne, jotka imaginaarista luovuutta osoittaen julistavat yhteyttä ja jopa rakkautta toisiin ihmisiin, luontoon ja jopa johonkin matemaattisesti määriteltyyn substanssiin, elävät kuvitelmissa, jotka eivät täyty muualla kun heidän itsekkäässä halussaan. Varoitan uskomasta heihin, koska he tarjoavat kuvitteellista onnea muuttuvassa paikassa ja katoavassa ajassa. He ovat kirjaimellisesti vääriä profeettoja, jotka julistavat kuolemaa elämässä. Sillä substanssi ei ilmesty maailmassa, vaikka se onkin maailma. Uskotella jotain muuta itselleen ja muille on paitsi looginen virhe ja empiirinen harha myös eettinen petos.

 

7

Jos tällaisen asenteen, jota itse edustan, perustalle joku osaa rakentaa toimivan uskonnon, niin hän on luultavasti keksinyt uskonnon kokonaan uudelleen. Itse asiassa Nietzsche yritti sitä kaikkien arvojen uudelleen arvioinnissaan, mutta ajoi ajattelunsa karille, mikä oli kyllä odotettavissa jo muutenkin [ajattelun perustusten ja koherenssin hajoaminen nihilismissä] kuin hänen psyykkiseen romahdukseensa jälkiviisaasti viitaten. 

 

Paljon paremmalla konseptilla uuden intellektuaalisemman ‘uskonnon’ valmistamista ja perustamista yritti Nietzschenkin innoittamana Heidegger. Ja kuinkas kävi? Natsit pilasivat aatteen, en minä, sanoi Mr. Dasein. 

 

Tekisi mieleni uskoa Heideggeriin, mutta ei sittenkään. Ei sittenkään. Ei edes autoritaarista konservatismia. Latistakoon demokratia, liberalismi, kapitalismi ja teknologia länsimaisen kulttuurin lopullisesti. Valitettavasti siinä saattaa latistua koko maailma. Jäljelle jää pelkkä dementtien koneiden terminaali. Vanhentunut malli. Poistettu käytöstä. Toimitettava joko kierrätykseen tai romuttamoon. Sitten masuuniin. Kohti substanssia.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2012/08/teologinen-kommentti-calvinista-kafkaan.html

http://noisenest.tumblr.com/post/25752456956/ex-haud-demiurge-like-true-night-pitch-black-and

Teologinen kommentti Calvinista Kafkaan

Onko Kafka sittenkin lopullinen ja 'oikea' totuus Calvinistä ja äärimonergismista?

*

Kommentti Ironmistressille hänen päreessään Päivän sarkasmi.

*

Rauno, voi[n] olla [‘Suomen aggressiivisin buddhalainen’], mutta vielä pateettisempaa on olla ateisti ja ihquttaa islamia.
*

Tarkoitettiinko tässä minua? No ainakaan minä en ole uskovaista näyttelevä buddhalainen kulttuurirasisti. En teeskentele uskovani, jos en usko [mitä usko sitten perimmältään onkaan, en tiedä]. Silti en koskaan ole kieltänyt [päinvastoin], etteikö uskonnolla voisi olla myös vahva positiivinen merkitys yksilöiden ja yhteisöjen elämässä. Sitäpaitsi teologiset ongelmat ovat olleet filosofisesti tärkeitä ajatteluni kehkeytymisen kannalta [PS 1].

Jos tässä nyt minua tarkoitettiin, niin en todellakaan ihquta islamia. Kiellän sinua enää jauhamasta blogissasi tuota vääristeltyä shittiä minun islam-hypetyksestäni. Suhtaudun islamiin kriittisesti, mutta en kulttuurirasistisesti niinkuin sinä. 

Mutta ainakaan ääri-Islam [tai välttämättä edes koko islam] ei ole ‘oikean’ monergistisen kristinuskon tavoin armon ja rakkauden uskonto vaan kunnian ja vallan teologiaa [PS. 2; PS. 3]. 

Kunniaa ja valtaa edustaa, IM, myös sinun harhaoppinen buddhalaisuutesi. En ymmärrä, miten ylipäätään kehtaat väittää olevasi buddhalainen militaristisine ‘si vis pacem, para bellum’-aatteinesi. Mitä tekemistä Clausewitzilla ja Machiavellilla on buddhalaisuuden kanssa? Haloo!

*

PS 1

Filosofiani päälinjat ovat tiivistettynä: a) ontologinen antirealismi ~ tietoisuutta ja maailmaa ei voi erottaa toisistaan ilman ‘tieteellistä’ väkivaltaa, b) terveen järjen tieto-oppi ~ välitöntä ja luonnollista tietoa voi olla vain tuttuuden kautta; kaikki muu tieto tieteellis-teoreettisesti konstruoitua, c) minimalistinen velvollisuusetiikka ~ ‘olkaa kilttejä toisillenne, muuten voitte tehdä, mitä haluatte’; mitään sisällöllisesti absoluuttista [esim. kristinusko] tai muodollisesti universaalia [Kant] etiikkaa ei ole, mutta silti ihmisillä on luontainen moraalitaju, jonka ymmärtäminen vaatii kuitenkin kasvatusta ja ehkä muutakin harjoitusta.

*

PS. 2

1

Kunnian ja vallan teologiaa löytyy myös eräistä kristinuskon harhaoppisiksi luokiteltavista dogmi-tulkinnoista: etenkin lakimies Calvinin loogisesti tarkka mutta seurauksiltaan kafkamainen oppi [juristi teologina on pahimmillaan katastrofi teologian kannalta], joka pysyy kasassa vain pelagiolaisuuden avulla [kyseessä on kristillisen teologian moraalinen romahdus ja pohjanoteeraus].

Voin ymmärtää [samalla tuomiten] statuksen tavoittelun pelastusopillisen hyväksyttävyyden [jonka alkuperäinen predestinaatio-oppi tekee mahdottomaksi] psyykkiseksi selviytymisstrategiaksi, jonka tarkoitus estää hulluksi tuleminen ja mahdollistaa hyvä elämä loogisesti johdonmukaisessa mutta ihmisen psykologisen kesto- ja sietokyvyn suhteen mahdottomaksi rakennetussa uskon järjestelmässä.

Miten voisikaan noudattaa oppia, joka tuomitsee kaikki jo etukäteen. Kyseessähän on eettinen helvetti jo maan päällä pelkästään predestinaation vuoksi. Koska ennaltamäärääminen tuhoaa kaikki moraaliset insentiivit, on moraalisen laissez fairen välttämiseksi opittava valehtelemaan itselleen ja muille, että hyvät teot johtavat pelastukseen todennäköisemmin kuin pahat.

Väite on paitsi induktiivinen yleistys eikä deduktiivisesti tosi/mahdollinen [koska predestinaatio-oppi] myös teologinen kaksoisstandardi, jota siis pidän katastrofina kristinuskon kannalta. Ei kuitenkaan mikään ihme, että tällainen suuntaus menestyy etenkin angloamerikkalaisessa kapitalismissa, joka on kiiltävien narratiivien ja spektaakkeleiden draama ja kuin kirjoitettu milttonfriidmaneille, jotka sisimmältään paljastuvat aina Othellon Jagon kaltaisiksi saatanoiksi.

Franz Kafka oli paljon rehellisempi ja syvällisempi 'monergisti' [sui generis] kuin angloamerikkalaisen tekopyhyyden isä Jean Calvin ikinä.

*

2

Pelastusopillisiin ratkaisuihin on tietysti ei pakko vaan pikemminkin järkevää ja luonnollista jättää synergististä ‘pelivaraa’, koska ihmisluonto pyrkii aina eteenpäin, parempaan ja täydellisempään, mutta se, joka haluaa tehdä pelastuksesta pelkästään pelagiolaisen ‘eliittikisan’ ei ole ymmärtänyt ainakaan kristinuskon perustasta juuri mitään. 

Pelagiolaisuus ei ole kristinuskoa. Kukaan ei kristinuskossa voi itse pelastaa itseään.

Sanonpa nyt suoraan, että kalvinismin ongelmaa vasten tarkasteltuna buddhalaisuuden ‘myötätunto-oppi’ haiskahtaa minusta joskus elitistiseltä ja jopa egoistiselta, koska omaa karmaansahan se buddhalainen yrittää parantaa olemalla myötätuntoinen toisia ihmisiä kohtaan. Höh. Sanokoon sitten suoraan, että autan sinua, koska häivytän sillä pahaa karmaani. Sinulla on väliä vain välineenä minun pelastusprojektissani.

Tämä oli minulta ilkeästi ja provosoivasti sanottu, mutta haluan näin korostaa, että myös buddhalaisuuden vaikein ongelma löytyy vilpittömän ja pyyteettömän  motivaation harmaalta alueelta. Miten voin olla vilpittömästi myötätuntoinen lähimmäistäni [jota en ole velvoitettu enkä motivoitunut auttamaan] kohtaan, jos olen ajamassa vain omaa pelastustani? Vastaus. En mitenkään.

Augustinuksen ja Lutherin pessimismi, mitä tulee ihmisen kykyyn toimia pyyteettömästi tai edes altruistisesti ja tästä pessimismistä nouseva pelagiolaisuuden kritiikki puree ainakin osittain myös buddhalaisuuteen. 
Mutta - buddhalainen on suhteessa Akuun ja Maraan oikeammassa sen suhteen, ettei hän kuvittelekaan, että voisimme olla täysin pyyteettömiä. Jokainen kulkee vain oman tiensä [mestarinsa opastuksella] yrittäen saavuttaa epäitsekkään asenteen ihmisiin. Ja hän saattaa pikku hiljaa myös päästä yhä lähemmäs tavoitettaan, jos vain vakaasti yrittää.

Siinä sitä on tekemistä jokaisella. Ironmistressillä ehkä eniten ; \].

*

PS. 3

Joku [esim. Finnsanity] sanoo välittömästi, että armon ja rakkauden ‘uusissa vaatteissa’ myös kristillinen kirkko edustaa vallan ja kunnian teologiaa. Pitää paikkansa, mutta haluan tässä korostaa etenkin alkuperäisen kristillisyyden teologiaa ja etiikkaa [Paavalia, joka tosin oli väistämättä rakentamassa kristinuskoa myös instituutiona], en kristinuskon instituutiorakennetta ja suhdetta yhteiskunnalliseen valtaan, joka on kunniakas mutta surullinen ja verinen kertomus. 

Lukekaa Dostojevskin Suurinkvisiittori – lukekaa tai ajatelkaa sitä säännöllisesti uudelleen, niin – jos ette välttämättä täysin ymmärräkään sen ideaa, niin ainakin muistatte silloin, miten vaikea ongelma Jeesus oli paitsi juutalaisille myös itse kristilliselle kirkolle – ja miten vaikea ongelma Jeesuksen vapaus ja lähimmäisenrakkaus lopulta on kaikille yhteiskunnille ja eettisille ajatusjärjestelmille. 

Pilkkaa tehden mutta silti vilpittömästi Nietzsche antoi Jeesukselle korkeimman arvonimen, jolla hän jotain ihmistä saattoi nimittää: ‘vapaa henki’.

*

http://takkirauta.blogspot.fi/2012/08/paivan-sarkasmi_24.html

http://vorige.nrc.nl/article2127701.ece

http://www.zwoje-scrolls.com/kafka-ploski/index.html