Kirjoitettu kommentiksi Homo Garrulukselle hänen kommentiinsa Järveläisen päreessä "Runoutta" ja merin päreeseen kylmä tyhjyys.
*
I
HG kirjoitti:
Kautta Räsäsen neurosien
ulvomalla voi hän hoilua
enemmän enemmän vaan
vyön alle Stolisnajaa vai?
jne.
*
Minulla on täysi vastuuvapaus sinun 'innovaatioistasi' minun suhteeni.
Varo kuitenkin sinä 'rakas' seireeni. Lähestymiskielto odottaa sinua, mikäli tunkeudut jopa uniini...
(Oikeuden tuomari saattaa kyllä epäillä evidenssini luotettavuutta...)
Mutta hei HG! Tehdään ensimmäiset treffit raastupaan. Räsänen vastaan K...r. Vai mitä?
Alku se on 'kinkkinenkin' alku. Sitäpaitsi hienostunut kinky on kivaa ja kiihottavaakin.
'Ehkä tämä on [kuin onkin] kauniin ystävyyden alku' (Rick/Bogart/Casablancassa).
http://www.valtiatar.fi/kinky-seksi-linkit.html
Pyydän anteeksi Petriltä, että julkean esittää tällaisia mauttomuuksia? oppineen teologin blogissa.
II
Meri - kylmä tyhjyys. Luonnostelua ja sormiharjoituksia ylivoimaisen vaikeaan aiheeseen.
*
Edellisestä kommentista epäsuoran aasinsillan ottaen kysyn hirvittävän teon tehtyäni:
Olenko paha (syntinen), sairas, rikollinen vai näitä kaikkia? Ja mitä näistä asioista seuraa syyntakeellisuuteni ja siten rangaistavuuteni mahdollisuuden, oikeutuksen tai ylipäätään sen hyödyllisyyden suhteen?
Onko oikeutettua teloittaa psyykkisesti sairas ihminen? Eikö olisi hyödyllisempää yrittää hoitaa häntä psykiatrisessa sairaalassa (tässä herää muistoja Lapinlahden sairaalan mielentilatutkimusosastolta vuodelta 1985).
Entä mitä mieltä on juridisesti hoitaa ihmistä, jolla oli mahdollisuus ainakin suhteellisesti täysissä järjissään valita se, mitä teki? Eikö hän ansaitse kuolemantuomion (kärjistän tuomion tietoisesti)?
Toisaalta - jos Jumala armahtaa, niin mitä väliä sen on, mitä tuo ihminen teki? Armo ei voi silloin olla kuin pilatusmaista irtisanoutumista jostain sellaisesta, mitä 'jumala/ihminen' ei ymmärrä eikä kestä, ja josta hän ei pelkurimaisesti halua ottaa vastuuta. Vai eikö hän vain välitä?
Eikö pecca fortiter (sin bravely)-periaate osoittaudu pelkästään retoriseksi pellelyksi tällaisissa ääritapauksissa - ellei suoranaiseksi välinpitämättömyydeksi, vaikken haluakaan kyseenalaistaa sen perusideaa, jossa niin sanotusti on järkeä ihmisten välisen kanssakäymisen kannalta.
Sitä voisi mutatis mutandis pitää ikäänkuin varsin maltillisena sovellutuksena Kantin kategorisesta imperatiivista (vrt. W.D. Ross ja prima facie-velvollisuudet/-oikeudet) ilman, että livetään moraalitunneteorioitten 'säälihakuisuuden' loputtomaan suohon.
Kyseistä pedofiliaan kytkeytyvää problematiikkaa luultavasti pohdin jossain vaiheessa perusteellisemmin. Tässä pyrin vain hahmottelemaan ensi alkuun assosioituvia teemoja, jotka meri jo varsin selkeästi esitteli päreessään.
*
Yhdeksi peruskysymykseksi jää: Jos ylipäätään on oikeutettua tappaa joku hänen tekonsa takia, niin 'parantaako' tuo kosto uhrin aiemmin kokemastaan nöyryytyksestä, tai korvaako se jollain tavalla hänen kärsimänsä vahingon? Helpottaako se enää ratkaisevasti edes hänen mielentilaansa?
Toivon, että joku kommentoisi tätä. Minä nimittäin en osaa sanoa. En todellakaan tiedä. En edes osaa sanoa mitä tarkkaan ottaen tunnen tällaisissa tapauksissa.
Oli tappaminen moraalisesti oikeutettua tai ei, niin juridisesti hyväksytty ja langetettu kuolemanrangaistus on pelkästään yhteisön tuomio - yhteiskuntarauhan säilyttämiseksi ja yhteisöllisen omantunnon rauhoittamiseksi tehty teko, kollektiivinen murha, joka ei kohdistu lopulta itse teon motiiveihin vaan sen oletettuihin seurauksiin ihmisten moraalikäsityksissä - pyrkien siten pelotevaikutukseen - ei niinkään vaikuttamaan kenekään motivaatioon eli hänen mielentilansa muuttumiseen (metanoia) teon mahdollisuuden ja houkuttelevuuden suhteen.
Kuten tiedetään - rangaistuksen pelko ei lopulta estä 'himomurhia' tai pedofiliarikoksia. Tarvitaan muutos psyykkisellä tasolla (psyykkinen 'ennakointi', metanoia, katumus) - ainakin, jotta tällaiset rikokset eivät toistuisi. Ja juuri siksi Rikos ja rangaistus on niin äärimmäisen ajankohtainen 'dekkari' - aina.
Kuolemanrangaistuksessa koston kierre tietysti periaatteellisesti jatkuu, vaikka myönnän, että aivan varmasti on olemassa sellaisia tekoja (esim. juuri pedofilia), joita ei voi eikä saa koskaan antaa anteeksi kuin ehkä hyvin hyvin suhteellisessa mielessä - mikäli tekijän tunnontuskat (vrt. Raskolnikov) on tunnistettavissa, mikä sekään ei vielä oikeuta tuomion ratkaisevaa lieventämistä.
Tuomio siis olkoon elinkautinen törkeänkin pedofilian tapauksessa - ei kuolemantuomio.
Evidenssin ongelma kummittelee tietenkin jälleen kerran, sillä niin irvokkaalta kuin tämä saattaakin kuulostaa - törkeän ja lievän pedofilian välinen ero on joka tapauksessa olemassa. Samoin se, kuka syytöksen esittää, ja pystyykö hän syytöksensä todistamaan juridisesti hyväksyttävällä tavalla.
Mutta pedofilian uhri ei ymmärrettävistä syistä välttämättä piittaa näistä länsimaisen oikeuskäytännön perusperiaatteista.
On kuitenkin hieman eri asia tappaa tekijä mielikuvituksen tasolla - fiktiivisesti. Edellä kirjoitettuun viitaten väitän kuitenkin, että koska pedofilian uhri ei koskaan voi saada hirveälle kokemukselleen sovitusta (miten hän voisikaan!), tekijän 'oikeakin' kuolemantuomio jää hänelle siinä mielessä fiktiiviseksi, että hän joutuu yhä senkin jälkeen toistamaan kostoaan mielikuvituksen tasolla, sillä tekijän kuollessa tämän tekemä teko ja sen aiheuttama trauma ei kuole - koskaan.
Tässä mielessä ja merkityksessä pedofilian uhri tappaa pedofiliaan syyllistynyttä elämänsä loppuun saakka - riippumatta siitä, elääkö tämä vai ei, onko hänet teloitettu kuolemanrangaistuksella vai ei.
Ehkä uhrin ainoa todella 'tehokas' keino päästä edes jollain psyykkisesti 'korjaavalla' tavalla koetun nöyryytyksen 'yläpuolelle' olisi tappaa pedofiili ikäänkuin omin käsin - itse. Perverssi vaihtoehto - mutta niin on toki ollut se nöyryytyskin, jonka kohteeksi pedofilian kohde joskus joutui.
Voisimmeko hieman makaaberisti ajatella, että tämä on yksi niistä äärimmäisen harvoista tilanteista ja tapauksista, joissa konkreettista, henkilökohtaista kostoa voisi pitää täysin oikeutettuna?
*
Kuolemantuomiota en kuitenkaan itse kannata. Koskaan. Vai kannatanko sittenkin tässä tapauksessa - törkeän pedofilian suhteen? Olen päätynyt tavallaan viimeiselle rajalle oikeustajuni suhteen näitä asioita koko psyykeni - emootioitteni ja älyni äärimmäisellä rajalla pohtiessani.
Provokatiivisesti ja poleemisesti kuitenkin kysyn: eikö sen, joka kannattaa kuolemantuomiota, pitäisi itse asiassa tappaa itsensä, koska hänen ei tämän jälkeen tarvitsisi enää 'hekumoida' syyllisen tappamisella - ei ennen tuomiota eikä sen jälkeen (koska hän taatusti prosessoi syyllisen teloitusta mielikuvituksen tasolla myös tämän kuoleman jälkeen).
Mutta vielä kerran - pedofiilille siis tuomioksi elinkautinen (jos näyttö riittää - jos ja jos ja jos), jonka langettamiskynnystä pitää radikaalisti madaltaa nykyisestä.
Joku tehokkaampi pelote on joka tapauksessa luotava, sillä tällaista rikollisuutta ei pidä katsoa läpi sormien edes pahuuden eli heikkoluontoisuuden - ikäänkuin parantumattoman synnin: siis psyykkisen sairaalloisuuden (siten myös jonkinasteisen syyntakeettomuuden) oletetusti kyseessä ollen.
Koska en itse ole pedofiili (uskokaa tai älkää), minun on hieman vaikea uskoa pedofiilien syyntakeettomuuteen. Toisaalta tiedän kyllä hyvin juuri omasta kokemuksesta, miten vaikeaa tietyissä tilanteissa on ollut vastustaa mieltymystä ostaa alkoholia, vaikka se ei missään tapauksessa olisi ollut suotavaa.
Joten en mene sanomaan mitään varmaa psyykkisiin ja ylipäätään luonteen taipumuksiin (himoihin ja heikkouksiin) liittyvissä asioissa.
Silti on selvää, että pedofilia on erittäin vakava rikos samalla, kun se mahdollisesti motivoituu tekijälleen ylivoimaisena viettymyksenä vastustaa itse tekoa, kun taas juoppous ei vielä itsessään täytä rikoksen tunnusmerkkejä, vaikka siitä toki saattaa seurata usein vähintäin yhtä paljon pahaa - ja enemmänkin - kuin yksittäisestä joskin liian intiimistä hyväilystä, joka tuomitaan pedofiiliseksi ajoittain vainoharhaan taipuvaisen lastensuojeluorganisation puitteissa.
Pedofilia ei kuitenkaan ole yksittäisiä hyväilyjä vaan lapsen törkeää seksuaalista hyväksikäyttöä. Mutta koska kyseessä ei monestikaan ole pelkästään yksittäinen rikos vaan tapahtuma, joka voi helposti kätkeytyä perheen sisäisten vuorovaikutussuhteitten vaiettujen salaisuuksien ja kiristyksellä uhkailujen 'harmaalle alueelle', jossa pedofilian kohteelta/uhrilta puuttuu uskottavaa arvo- sananvaltaa (kuten lapselta aina), varsinkin kun hän joutuu elämään ainakin ajoittain alistuneen pelon vallassa, on selvää, että mahdollisuudet puuttua pedofiliatapauksiin saattavat itsessään saada farssin ja skandaalin luonteen jo muutenkin vainoharhaisessa, petokseen ja valheeseen rakentuvassa salailun ilmapiirissä, joka usein on leimallista koko pedofilia-ilmiölle - niin perheissä, yksittäisissä pedofiliatapauksissa kuin lopulta jopa pedofiliatutkimuksissa.
Juuri tässä edellä kuvatussa merkityksessä pedofilia on 'tarttuva psykososiaalinen patologia', joka yksilötason tragedioitten ohella heijastaa jotain laajempaa psykososiaalista epävakautta koko tässä arvoista vapautuneessa ja/tai tekopyhässä länsimaisen kulttuurin anything goes-mentaliteetissa, jossa itsensä myymisestä julkisuudelle on tullut eräs perimmäinen tapa kokea olevansa olemassa.
Pedofilia on tavallaan tuon kyseisen mentaliteetin karmea kääntöpuoli.
*
http://en.wikipedia.org/wiki/W._D._Ross
8 comments:
Olipa monelaista outoa tekstiä. Missä siinä mennään? Mietin aina, että ihmiset, jotka ensin haastavat ja sitten vasta sopivat asioita ovat outoja (siis oikeasti) sillä haastamaan voisi ihan kaikki: miksi tuo voimisteluopettaja ei voinut sanoa ystävällisemmin, että minä huidon väärin; nyt hän mollasi minua niin, että tuo lähetyssaarnaajan tytär (joka silti ilmoitti väärän nimen eli syyllistyy vielä valheellisen identiteetin ottamiseen) kuuli ja vei oitis isälleen ja sedälleen ja nämä punoivat sitten sitä, miten he jatkuvasti manaavat sitä, että joku on lihava ja näin minun itseys kärsii ja olen loppuelämäni ilman työtä heidän paskamaisuutensa ja piilonokkeluutensa takia.
Minä siis mietin miten herkkä maailma on edessämme ja miten huonosti ihmiset osaavat elää.
En osaa sanoa mitä tuossa runossa onkaan, en löytänyt käännösojelmaa sitä varten. Kun Järveläinen yleensä on sekä oppiva, osaava ja omaa hyvän huumorin taitoja toivon, ettei se ollutkaan jotain outoa johon minun ei olisi pitänyt vastata noin hullusti (huumorihölmöyttä).
Ihmiset vetävät aika paljon hatusta mutta peittävät myös aika paljon (tämän päivän Metro ja sukurutsaus ja vihansiirrot oudoilla tavalla jotka johtavat naisten terrorisointiin: Kyllä nämä pakkomielteiset ihmiset ovat vaarallisia ja sadismi on aina vaarallisia).
(Joskus en tiedä Räsänen jos sinä leikit (olet oikeasti hyvää tarkoittava) tai jos olet minulle ja ehkä muillekin oikeasti paha tai pahaa tahtova.
HG
Ensimmäinen luontoni on ihan mukava ja jopa kiltti. Toinen on melkoinen känkkäränkkä.
Kumpi dominoi? Eiköhän se lopulta ole tuo ensin mainittu. Vihanpito on niin pirun rankkaa ja vie yleensä turhaa energiaa.
Mutta on kakkosesta hyötyäkin, jos haluaa hetkittäin keskittyä tarkkaavaisesti nimenomaan kritiikkiin ja ehkä jopa ilkeilyyn. Mutta ilkeilyyn vain hetkittäin.
Kuten sanottu - 'peas of mind' on mun paras tila.
Jos minulla on monta minuutta ne ovat yksi varovainen (vanha vamma läheisriippuvuudesta, itseyden kadotus ja virtahepo kotona). Toinen on se iloinen, jota oikeasti koen, että olen. Jos minun pitäisi sanoa kuka olen (ennenkuin nuo läheisriippuvuuden ongelmat tulivat eteen, ihmisten hyökkääminen, jatkuva vittuilu myös auktoriteettien osalta jne) niin olen hemmetin hauska, iloinen ja välitön. Mutta en enää avaudu kun vasta sitten kun osaan ja uskallan luottaa. Sen verran pahasti ovat kerta toisensa jälkeen ja myös ne, jotka sanoivat auttavansa tehneet uudelleen ja uudelleen pahaa.
Ei ole ihme, että hiljenee. Mutta haluaisin pois tästä paineiden (mieheni paine, hän häpeää minua ja sitä minä viimeiseksi olisin tarvinnut : olisin tarvinnut ihmisen joka ei (!) häpeä eikä peitä minua kuten totuin olemaan kiusattuna varovaisena taka-alalla vain siksi, että herja lensi muuten liian rajusti. Ja kun opettajat ja muut vanhemmat osallistuvat sillä luulevat, että voisivat ja etten kuitenkaan tajuasi. Mutta kun kaiken tajusi, kauhistui ja joutui jatkuvasti kuulemaan miten muilla oli kivaa, muut juhli, muut tapasi toisensa maalla, jne jne ja minä en päässyt ainoaan juhlaan koko kouluaikana. Sitten hankin ulkopuolisen suomenkielisen poikakaverin joka kohtasi minut ihan sillä lailla suoraan; kuka olin. Ja mieli kohentui, nauroin, iloitsin ja olin rakastunut. Omat kaverit pilkkasivat sitäkin elämänlaatua mollaamalla tuota poikakaveria.
Miten voin olla niin väärin ymmärretty on siksi ,että kompleksit joita he rakensivat ympäriinsä aiheutti vain lisää ja lisää ja antoivat toisilleen luvan kiusata ja nauraa avoimesti ja sääliä avoimesti. MInä olisin voinut huutaa mutta jos olisin huutanut olisvat vain pitäneet minua huutavana (ja silti siis samanlaisena kuten aina olivat ottaneet itsestäänselvänä. Olen ihan toista mitä uskovat, ja kulttuurin sisällä kun uskomukset alkavat ne myös jatkuvat: etenkin kun omat parhaimmat kaverit jotenkin menivät mukaan vaikka heillä oli monen kymmenen vuoden kokemus minusta myös hauskana ja iloisena. Mutta jos kulttuuri kiusaa, heittää rumasti lokaa ja antaa lopulta muiden uskoa, että oli vain minä; niin mitä enää tehdä?
Kiusaamista siis tuhansittain. Itseys on siis eheä, tunne on takaisin täysin kunnolla mutta vielä olisi kivaa saada elää ihmisten parissa jotka eivät häpeä eikä vähättele eivätkä pidä typeränä tai osaamattomana. Kun olen ihan ok.
En tule uniisi R, älä pelkää. En ole pervo. Olen siisti ja pidän hellyydestä; nimenomaan siitä; en siis mistään rajuista jutuista.
Mene muualta hakemaan niitä - haasta sinä jonkun muun omiin tarpeisiisi. Minä elän vain ja haluan hyvää; jos sitä joskus saisi ilman näitä epäillyksiä muiden terveydestä. Olet siis valtavan älykäs, mutta oletko samalla tunnevammainen; sitä en tiedä.
Eiköhän se ole niin, että kun tietoisuus on kasvanut (ja autenttisuus laskenut) niin ihmisen kyky ja myös tarve kontrolloida muita johtaa siihen, ettei enää osaa tuntea autenttista iloa, välittömyyttä ja lopullisesti rakkautta sillä tuo jatkuva varovaisuus, ylimielisyys, omnipotenssi jne vievät elämän laadun siihen lähtöpisteeseen mikä vallitsi kun oli vain typerän autenttinen. On siis sama onko tietoinen tai ei: jos on liian tietoinen rupeaa hallitsemaan muita ja elämän menoa ja se on nyt vaan osoittautunut mahdottomuudeksi. Siksi pitää relata, mennä takaisin ruutuun numero yksi ja unohtaa muut, joihin haluaisi vaikuttaa.
On siis täysin typerää olla omnipotentti ja uskoa, että voi kontrolloida maailmaa; mutta sitä kun kysyt tuossa keskellä kursivoituna; miksi - niin vastaus on siksi. Siksi että typerä itseään täynnä on se, joka pelkää sitten loppujen lopuksi muita enemmän ja pyrkii silti ylittämään kun joku ase on löytynyt. Sairautta.
Yhteiskunta silti hakee sitä tyyppiä enemmän ja enemmän kasvattamalla suuria luuloja, valtavia strategioita ja silti ihan omaa fantasiaa vaan. Olisi ollut tyytyväinen vähempään.
Mutta ei. Kun on hulluja niin on; mutta todelliset hullut ovat maiden päättäjät, presidentit ja kaikenlaiset toimeenpanijat; eivät poikaraukat.
miks välität valitat siita mita jumala ajattelee onks silla niinku
jotain valia
dear blabby
tour christallized intelligence makes inpac
This article gives the light in which we can observe the reality. This is very nice one and gives indepth information. Thanks for this nice article. deittipiste
Post a Comment