Kun tahto kohtaa ei-minkään, osa 1

(Kielimafian yövartija poikkesi tarkastuksella 22.10)

Ihminen tahtoo mieluummin ei-mitään kuin on tahtomatta (Nietzsche).

Tahtoessaan Jumalaa ihminen tahtoo ei-mitään - ja tahtoessaan ei-mitään ihminen tahtoo Jumalaa muodossa tai toisessa. Mutta tahtoa hän tahtoo tai osuvammin ilmaistuna - jokin hänessä tahtoo, ja sen vuoksi uskontoa yleisesti ottaen voi pitää ihmiselle ikäänkuin synnynnäisenä ominaisuutena, sillä tahto tunteena on jumalakokemuksen ydin.

Tämä on kieltämättä yksi versio Friedrich Schleiermacherin ajatuksesta, että jumalausko on ääretöntä riippuvaisuudentunnetta jostain suuremmasta voimasta, johon ihminen turvaa henkisessä hädässään, mutta koska terminä on tahto, se merkitsee, että kyseessä ei ole passiivinen vaan aktiivinen suhde, joka tosin ikäänkuin ajautuu passiivisuuteen tahdon päätyessä omaan täyttymättömyyteensä kohdatessaan äärettömyyden, joka vaikenee kuin muuri.

Eksistentiaalinen perustilanne on siis siinä, että tahtova ja ajatteleva ihminen ihmettelee ja kysyy, mutta maailma on pysyvästi hiljaa.

En erota tässä tahtoa ja ajattelua toisistaan. En myöskään ole kiinnostunut siitä, kuinka lähelle Cernin tutkijat pääsevät maailmankaikkeuden alkua - ikäänkuin olisi mitään merkitystä Jumala-uskon suhteen sillä, voidaanko osoittaa empiirisesti, minkälainen maailma oli viisi nanosekuntia syntymisensä jälkeen.

Ongelmaksi jää aina, mitä oli ennen tuota syntymää. Esimerkiksi Stephen Hawking ei halua keskustella koko kysymyksestä - ymmärrettävistä syistä (hymiö).

Jätän myös tietoteoreettiset pohdinnat sinne, minne ne Jumala-uskon suhteen kuuluvat: filosofian laitosten arkistoihin pölyyntymään. En ole teisti, en ateisti enkä agnostikko, jotka kaikki perustavat Jumala-todistuksensa tai -kumoamisensa tietoon - siis evidenssiin (näyttöön) ja/tai sen puutteeseen.

Jumalasuhteessa evidenssillä tietona tai kokeellisena empiirisenä havaintona ei ole mitään merkitystä. Sen sijaan kokemuksen, tahdon ja tunteen osuutta ei voi yliarvioida.

Tietenkin jotkut reduktionistiset empiristit kuten muinaiset behavioristit, nykyiset kognitivistit, varhaisimpaan Freudiin jämähtäneet latteimmat psykoanalyytikot ja etenkin evoluutioteoreetikot tulevat nyt mittaamaan (!?) tuota kokemusta ja osoittavat, että se johtuu juuri tietynlaisista edellytyksistä ihmisen psyko-biologisessa rakenteessa. Ilman niitä jumalakokemusta ja -uskoa ei olisi olemassa.

Ehkä vielä joku päivä perustetaan oma lahko geeniuskovaisille. Nimeksi sille annettaneen yllättävästi Myöhempien Aikojen Hyväntahtoisen Geenin Kirkko. Ovat nimittäin onnistuneet manipuloimaan itsekkäästä geenistä rauhallisen ja altruistisen.

(Lukijalle tiedoksi: aion heti mennä vaihdattamaan itseltäni muutaman viha-rakkaus-geenin, mikäli moinen temppu onnistutaan ihmiselle tekemään. Se helpottaa oloani suuresti. Amen.)

Näistä tieteellisistä ja filosofisista selittelijöistä a) durkheimilainen sosiologia ja b) moderni psykoanalyysi sekä jälkistrukturalismi (esim. Lacan, Green, Derrida, Levinas,) lienevät päässeet pisimmälle oivalluksissaan tämän perimmältään epätieteellisistä epätieteellisimmän asian suhteen.

Ensin mainittu (Durkheim) osoitti, miten uskonto ja jumalakokemus ovat erottamattomasti sidoksissa siihen yhteisöön tai ryhmään, johon ihminen kuuluu, ja jonka arvot, normit ja uskomukset hän on sisäistänyt.

Jälkimmäinen perustaa oletuksensa sekä psykologiseen että reflektiiviseen kokemukseen toisesta ja toiseudesta, mikä on yhtä kuin havainnon dialektiikasta syntyvä ontologinen ero, joka ehkä kaikkein selkeimmin ilmentää kohtaloamme tiedostavina olentoina (toisin kuin eräät filosofisesti 'vajaat' luupää-empiristit olettavat).

Ontologinen ero on tietoisuuden edellytys. Tuon eron johdosta ihminen ei koskaan saavuta havaintoa/kokemusta täydellisesti, sillä jos niin kävisi, mitään tietoisuutta havainnosta ei olisi olemassakaan. Tietoisuus ikäänkuin ostetaan aina havainnon epätäydellisyyden hinnalla. Jo pelkästään tämän vuoksi Cernin tutkijat tuhlaavat mielettömiä summia rahaa asiaan, jonka todistaminen jo alunperin on silkka mahdottomuus.

En tietenkään väitä, etteikö hiukkastutkimus lisäisi esimerkiksi teknologisia sovellutusmahdollisuuksia, mutta se on jo kokonaan toisen kategorian kysymys. Varmaa kuitenkin on, että emme tule kokeellisesti tai tietämällä tietämään Jumalasta tai Jumalaksi kutsutusta yhtään mitään.

Siten Kierkegaard on aina ajankohtainen. Mutta niin on myös Schleiermacher ja edellisiin liittyen tietenkin Kant.

Hegeliltähän saimme jo perimmältään kantilaista metodioppia ontologisesta erosta - toisin sanoen negatiivisesta dialektiikasta, joka lopulta piilee jopa Hegel-kriittisen Kierkegaardinkin taustalla, mutta myös Schleiermacherin 'emotionalismissa', joka muistuttaa sekä Fichten, Schellingin että Schopenhauerin (sic!) ratkaisua, jonka mukaan Kantin tuntemattomaksi jättämä olio sinänsä on perimmältään voluntaarinen sekä naturalistinen entiteetti (Fichten Ego, Schellingin reflektiivinen luontopanteismi ja Schopenhauerin tahto).

Ylipäätään modernikaan uskontofilosofia - kuten mikään muukaan moderni filosofointi - ei pääse Immanuel Kantin ohi kuin huijaamalla itseään.
*
Osassa kaksi käsitellään muun muassa jumalakokemuksen esteettis-panteistis-mystistä luonnetta, jota pidän tavallaan objektiivisena kokemuksena/ilmiönä sekä eettis-moraalisen jumalasuhteen projektiivista, sosiaalista konstruktiivisuutta - toisin sanoen subjektiivisuutta.

Alla tiivistetysti esitettynä nämä kaksi teemaa ja teesiä.

1)
Täyttymätön tahto (tahto ei-mihinkään) synnyttää kaipauksen tunteen, joka ikäänkuin pakottaa tuossa tunteessa esiin tyhjyyden kokemuksen 'objektiivisen' hahmon: Täydellisyyden ja Kauneuden - siis Jumalan. 'Todellinen ja 'objektiivinen' Jumala on aina esteetikkojen eli mystikkojen Jumala.

Olen täten pitkälti Platonin ja etenkin Plotinoksen uusplatonistisilla linjoilla.

2)
Mooseksen 'innovoimat' lait (kymmenen käskyä) ja Jeesuksen evankeliumi eli oppi lähimmäisenrakkaudesta ja anteeksiantamisesta ovat perimmältään sosiaalisesti konstruoituja malleja.

Siten Jeesuksen agape on ymmärrettävä perimmältään subjektiiviseksi vastareaktioksi kymmenen käskyn lakiuskontoa vastaan (juutalaisen kulttiyhteisön kritiikki) eikä jumalalliseksi ja transsendentaaliseksi sekä näin ollen 'objektiiviseksi' moraaliopiksi, jonka voisi yleistää ilman yhteisöllistä kontekstia.

Yritän siis tässä olla eri mieltä Kantin kanssa.
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Friedrich_Daniel_Ernst_Schleiermacher