Mitä minä kaipaan?

Kommentti Homo Garrulukselle päreessäni Syystunnelma - yritys itsekritiikiksi.
I
HG kirjoitti
'Vastaamaton rakkaus?? Ketä sinä uneksit, kaipaat sairaasti?'
*
RR vastaa:

Jumalaa!

Kuten Augustinus. En niinkään naista. Jos kohta naistakin.

Tuliko yllätyksenä? Ihan näin julkisesti ja ikäänkuin ensimmäisenä 'siirtona'.

Kirjoitin tuon äskeisen täysin vakavissani ja osittain varoituksena itsestäni, joskin samalla nauraen ääneen yhtä hersyvästi kuin Stephen Fry tai Tarmo Manni Rabelais'ta lukiessaan.

'Ken minua yrittää ymmärtää ja kestää, kadottaa mielenrauhansa/RR.'

Tulet sen vielä huomaamaan - jos ehdit.

II
Mutta kaipaanko 'sairaasti' kuten kirjoitat?

Onko ihmisen ja/tai Jumalan kaipaaminen kommunikaatiokohteena ja -kumppanina sairasta - siinä määrin kuin nämä kaksi voidaan rinnastaa toisiinsa? Eikö kyseessä ole enintään 'heikkous', mikäli ajattelemme asiaa hobbesilaisen, psykologisen egoismin näkökulmasta.

Vai - onko tuo kaipuu nimenomaan eräänlainen eksistentiaalinen tarve, viettymys ja kutsu kohti Toista,Toiseuteen, joka ikäänkuin vapahtaa - armahtaa - minut oman itsekkyyteni kahleista, jotka sitovat ajatteluni ja tunteeni narsistisesti omaan itseeni - omiin kehämäisiin ja hedelmättömiin ajatuskuvioihin, ja joka yksinäisyydessään - ja siten valheellisessa autonomiassaan - on kuin autio saari valtameressä - ilman suuntaa eli suunnattomuuden keskellä elävä, itsensä vääristyneesti korottanut 'utooppinen summum bonum', joka kauhukseen ja tuskakseen tajuaa lopulta tämän perfektionistisuutensa ja kaikkivaltiutensa olevan täydellisyyttä vain yhdessä mielessä ja yhdessä ulottuvuudessa: epätäydellisyydessä - koska sitä ei koskaan voi jakaa kenenkään toisen kanssa - ei edes Tuntemattoman Jumalan (deus absconditus), joka ilmestyy meille vain - ei yksinäisyydessä vaan toisessa ihmisessä.

Tämä oli myös Nietzschen ehkä syvin ja häntä ehkä sietämättömimmin kalvava psykologinen ongelma: oman luovuuden ja nerouden henkinen ja sosiaalinen yksinäisyys, olkoonkin, että hänen viikottainen postinsa kulloiseenkin majapaikkaansa saattoi ylittää ajoittain jopa kymmenen kirjettä.

Mutta kirjeenvaihtokaan ei poistanut Nietzschen sisäistä vieraantumista arkisesta elämästä ja ihmiskontakteista.

Nietzsche oli tietoisen mustasukkainen Jeesukselle, jolla oli 12 opetuslasta ja lisäksi monia muita seuraajia sekä Sokrateelle, joka oman verbaalisen röyhkeytensä ja ylivertaisen dialektisen retoriikkansa avulla hurmasi ateenalaisia nuorukaisia kiinnittymään itseensä kuin kärpäsiä kärpäspaperiin.

Maalaustaiteesta otettuun esimerkkiin viitaten - etenkin myös Nietzschen rakastamien Caspar David Friedrichin niin sykähdyttävästi kuvaamien lumihuippuisten vuorten yksinäisyyden vuoksi Nietzsche on minulle eräs kaikkein traagisimpia - ja rakkaimpia - hahmoja koko filosofian ja ajattelun historiassa.

Hänen kärsimyksensä takia minä häntä rakastan. Ja sama pätee Jeesukseen. Miksei toki myös Sokrateen kuolemaa ironisesti uhmaavaan asenteeseen.

III
Erästä - aivan edellisten rinnalle nousevaa 'kaipuuni' kohdetta en voi vielä olla mainitsematta.

Koen erittäin läheiseksi Diogenes Sinopelaisen, jonka mielestä Ateenan henkinen ilmapiiri oli sivistyksellisesti niin 'pimeä' - siis teennäinen ja perimmältään typeriin yhteisöllisiin arvostuksiin ja kuppikuntiin sitoutunut, että kerrotaan hänen kulkeneen päiväsaikaan kuin mielipuoli valaistun lampun kanssa pitkin Ateenan katuja ihmistä - siis todellista hyvettä ja viisautta - etsien.

Diogeneen esimerkki olkoon vastaus sinun kysymykseesi: Mistä minä oikein unelmoin, ketä minä kaipaan 'sairaasti'.

Vielä kerran sanottuna: Minä kaipaan sekä Ihmistä että Jumalaa!

PS.
He [Diogenes} used to stroll about in full daylight with a lamp; when asked what he was doing, he would answer, "I am just looking for a human being."[20] Diogenes looked for a human being but reputedly found nothing but rascals and scoundrels.

http://en.wikipedia.org/wiki/Diogenes_of_Sinope
http://fi.wikipedia.org/wiki/Diogenes_Sinopelainen