(Yllättävää kyllä, mutta kielimafian veijareilta taisi tippua pari kyyneltä silmänurkasta. Hah! Säälikää nyt minua hieman - perhanan pilkunviilaajat. Vai olinko näkevinäni hymynhäivän. - Ja kyllä siihen taisi sisältyä myös lievä säälinkaltainen päänpudistus: voi sinua miesparka - noinko alasti sinun täytyy sisimpäsi riisua toisten nähtäväksi - houkka! Viimeinen korjaus - näitä nyt riittää näköjään klo: 22.40)
I
Ajatukseni on raskas. Yksinäinen. Melankolinen. Surullinen. Täynnä pettymystä ja ahdistusta.
Kunpa voisit vaihtaa sydämiä kanssani, niin tietäisit, miltä tuntuu vastaamaton rakkaus, sanoo tankarunoilija. Ja vaikkeivät asiani aivan tällä tavoin, romanttispateettisesti kuvattuna, olekaan, niin tuo säe osuu kohdalleen.
Tämän syksyisen aamupäivän harmaa ankeus ja emotionaalinen autiuteni resonoivat keskenään.
Puhun tyhjille seinille, kirjoitan jonnekin virtuaalimaailman blancolle ruudulle, kuin se olisi kuka tahansa, jota en tunne enkä saavuta. Jota en edes halua saavuttaa. Jonka läsnäolosta viime kädessä kieltäydyn, koska se/hän ei ole minulle todellinen ihminen.
Ehkä kukaan ei voi olla minulle todellinen. Ehkä teen kaikista tapaamistani henkilöistä, kaikista joiden kanssa olen keskustellut - jopa harvoista hyvistä ystävistäni - vain jonkin keksityn hahmon itselleni, koska en kai itse kykene milloinkaan olemaan aito minäni vaan jotain roolia vetävä, teeskentelevä narri.
Paras ystäväni sanoi minulle toissailtana juuri tämän saman: Rauno - mistä minä voin tietää, ettetkö sinä vedä minunkin suhteeni jotain roolia. Tarkoittaa sanoa, etten ole oma itseni vaan manipuloiva, arvaamaton ja mielialojeni vietävissä - ehkä jopa petollinen.
Olin pyytänyt, että hän sanoo suoraan, mitä ajattelee minusta erään kuluneen syksyn aikana tapahtuneen episodin johdosta, mikä tapaus oli häntä minun suhteeni ehkä jopa järkyttänyt. Vastaus hieman yllätti, vaikka toisaalta osasin sitä odottaa.
Sanoin hänelle: Kiitos, kun olit noin rehellinen - ja lisäsin heti hämmentyneenä joskin huumorilla: mutta hei - tämä ei sitten ollut mikään roolirepliikki. Joopa joo, hän vastasi naurahtaen.
Keskustelimme yli tunnin verran kahvilassa ennenkuin hän lähti vaimonsa ja perheensä luo, ja tajusin jälleen syvästi, että H. todella on kaikkein läheisin ystäväni ja minä eräs hänen tärkeimmistään.
Ihmisellä tätyy olla elämässään edes yksi todella hyvä ystävä. Ystävä, jota ei rakasta muuna kuin pelkkänä ystävänä - ilman rahan, vallan, seksuaalisuuden ja mustasukkaisuuden aiheuttamia pyyteitä, jotka aivan varmasti pilaavat joissain vaiheessa kaikkein vilpittömimmänkin ihmissuhteen.
En usko sukupuoliseen rakkauteen - en ainakaan sen pysyvyyteen, vaikka kaipaan sitä. En usko siihen senkään vuoksi, että olen liian ongelmallinen ihminen - ainakin naisten suhteen - vaikka onkin totta se, miten vaikeita niin monet naiset saattavat olla - salaisuuksineen, kiukutteluineen, mielenmuutoksineen, vihjailuineen, merkillisesti peiteltyine kaksoisviesteineen - lyhyesti: käsittämättömine oikkuineen.
KutenTorsti Lehtinen kerran totesi: Laskin eräänä päivänä vaimoni käyttäneen ainakin noin kymmenen kertaa Ei-kieltosanaa, joka tarkemmin pohtien osoittautui intentioltaan päinvastaiseksi - Kyllä-viestiksi.
Ota tästä nyt tolkku.
Mutta kun naisen vastapeluriksi, 'tanssijaksi tai 'miekkailijaksi' tulee minunkaltaiseni mies, jonka päässä mitä ilmeisimmin viiraa jokin maanisdepressiivinen mielialojen vaihtelu ajoittain koleeriseen temperamenttiin yhdistyneenä, niin prognoosi ei voi olla kovin positiivinen. Ennenpitkää sukset menevät ristiin ja lopputulos on ero - yleensä kerrasta poikki, vaikka se sielua raastaisikin. Eikä tästä tilanteesta ole paluuta pelkkään ystävyyteen.
Vai onko?
Ainakin minun mielestäni ystävyys rakastetun ja sittemmin torjutun ja hylätyn ihmisen kanssa (olipa hylätty sitten itse tai tuo toinen), johon välit on pantu lopullisesti poikki, merkitsee yhtä absurdia tilannetta kuin jos kaksi pyöveliä, jotka ovat haastaneet toisensa kaksintaisteluun alkaisivat veljeillä ennen H-hetkeä tunnustaen suurta arvostusta ja jopa rakkautta toistensa persoonallisuudelle.
Ja kuitenkaan mitään ei heidän kesken ole enää tehtävissä - jompikumpi tai kumpikin kuolee, ja näin ollen suhde on jo käytännössä tuhottu/tuhoutunut. Loppuveljeily on pelkkää irvokasta Juudasten välistä kuoleman suudelmaa.
II
Leinon runon ensimmäinen säkeistö raastaa mieltäni. Olen kovin pettynyt itseeni ja omaan luonteeseeni. Elän lähes erakkomaista elämää, mutta kaipaan läheisyyttä - jopa rakkautta. En kuitenkaan etsi sitä - vaan pikemminkin kammoksun ja pelkään.
Koen läheisiksi Jeesuksen sanat hänen ilmestyttyään kuolemansa jälkeen Maria Magdaleenalle: Noli me tangere - älä koske minuun (better represented in translation: cease holding on to me or stop clinging to me), ja sittenkään en lausu tätä 'erojulistusta' ilman tuskaa. Minun vain on elettävä kuin erakko - minä en pysty rakastamaan.
Rakkaus satuttaa minua liikaa. Kärsin aivan helvetisti niistä äärimmäisen läheisyyden tunteista, joita niin halajan ja kaipaan toiselta, koska koen hänen läsnäolonsa äärimmillään siten, että hän olisi kuin omaa itseäni, omaa tahtoani, jotain, joka häneen rakastuttuani on muuttunut kuin omaksi ruumiikseni, omaksi persoonallisuudekseni, jota ilman en voi enää koskaan elää.
Kyseessä on neuroottinen regressio - jopa hetkellisen psyykosin kaltainen tila. Jo alunperin symbioottisesta äitisuhteesta(ni) epäonnistunut irtautuminen toistuu aina rakastuessani - ja minä pelkään tuon uuden symbioosin voimaa ja kaikkivaltaa, joka ikäänkuin ylittää koko persoonallisuuteni. (Psykoanalyyttisessa terminologiassa puhutaan separaatio-individuaatio-ahdistuksesta.)
Siksi: Noli me tangere. I would prefer not to love eli mieluummin en rakastaisi - Bartlebytä vapaasti siteeraten. Olen mies, joka rakastaa vasten tahtoaan - yhä silti haluten rakastaa - ja yhä silti tiedosten, että: sun rintasi nuori ja lämmin, mun rinnalla jäätynyt ois.
III
Katselen tietokoneen oikealle puolelle, ulos ikkunasta ja näen etäiset, kohta jo lehdettömät koivut. Olen aina pitänyt syksystä enemmän kuin muista vuodenajoista. Synkkämielisyyteni ja luonnon syksyinen kuolema ovat kuin yksi ja sama luonnonilmiö.
Syksyn ja mieleni kulku noudattavat samaa kaavaa tai sykliä. Ensin mitä kauneimmissa ja kirkkaimmissa väreissä, viimein lehtipuiden runkojen, oksastojen ja oksien tylyssä alastomuudessa, jotka paljastavat koko sen totuuden ja karuuden, minkä ne sisältävät ilman keväistä ja kesäistä elämänvoimaansa, joka pakonomaisen kiihkeästi saa synnyttämään maailmaan uutta kasvustoa ja uusia siemeniä - siis uutta elämää.
Lopuksi jää jäljelle tuo Eino Leinon maantien kalpea kukka, joka nostaa lumipälvestä päänsä, vaikka sen on jo aika painua kuolemaan.
Teen tälle kuihtuneelle kukalle kuin omalle kuihtuneelle rakkaudelleni: luon lunta sen peitoksi. Peitän sen jäiseen hautaan - ikäänkuin suorittaen armomurhan ihmiselle - omalle emootiolleni, jota on turhaa ja toivotonta yrittää pitää hengissä, koska sillä ei enää ole pienintäkään eloonjäämisen mahdollisuutta.
Jään odottamaan uutta kevättä. Uutta rönsyilevän kasvun ja kiihkon hetkellistä harhaa, joka päättyy jälleen uuteen syksyisen kauniiseen kuolemaan ja talven kylmään horrokseen, jonne tunteitteni hetkisen kestänyt palo voi sammua vaivaamatta minua ja saattamatta mieltäni tuskaisen hehkun kaltaiseen emotionaaliseen kaaokseen.
*
http://yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=8&ag=47&t=325&a=2556
Toivo Kuulan yksinlaulun "Syystunnelma op.2/1" Eino Leinon sanoihin Ture Ara levytti Rytmi-levymerkille vuonna 1950. Jouko Tolonen johtaa Rytmin Konserttiorkesteria.
Syystunnelma
Teit oikein ystävä ainoo,
kun luotani läksit pois,
sun rintasi nuori ja lämmin
mun rinnalla jäätynyt ois.
Kas maantiellä kalpea kukka
lumipälvestä nostavi pään.
Mitä vuottelet kukkani vielä,
on aika jo painua pään.
Tuhat aatosta sieluni tunsi,
sen vaan minä muistaa voin:
oli tielläni kuihtunut kukka
ja sen peitoksi lunta mä loin.
*
palaga.vuodatus.net/blog/category/Yleinen.
Ajatukseni on raskas. Yksinäinen. Melankolinen. Surullinen. Täynnä pettymystä ja ahdistusta.
Kunpa voisit vaihtaa sydämiä kanssani, niin tietäisit, miltä tuntuu vastaamaton rakkaus, sanoo tankarunoilija. Ja vaikkeivät asiani aivan tällä tavoin, romanttispateettisesti kuvattuna, olekaan, niin tuo säe osuu kohdalleen.
Tämän syksyisen aamupäivän harmaa ankeus ja emotionaalinen autiuteni resonoivat keskenään.
Puhun tyhjille seinille, kirjoitan jonnekin virtuaalimaailman blancolle ruudulle, kuin se olisi kuka tahansa, jota en tunne enkä saavuta. Jota en edes halua saavuttaa. Jonka läsnäolosta viime kädessä kieltäydyn, koska se/hän ei ole minulle todellinen ihminen.
Ehkä kukaan ei voi olla minulle todellinen. Ehkä teen kaikista tapaamistani henkilöistä, kaikista joiden kanssa olen keskustellut - jopa harvoista hyvistä ystävistäni - vain jonkin keksityn hahmon itselleni, koska en kai itse kykene milloinkaan olemaan aito minäni vaan jotain roolia vetävä, teeskentelevä narri.
Paras ystäväni sanoi minulle toissailtana juuri tämän saman: Rauno - mistä minä voin tietää, ettetkö sinä vedä minunkin suhteeni jotain roolia. Tarkoittaa sanoa, etten ole oma itseni vaan manipuloiva, arvaamaton ja mielialojeni vietävissä - ehkä jopa petollinen.
Olin pyytänyt, että hän sanoo suoraan, mitä ajattelee minusta erään kuluneen syksyn aikana tapahtuneen episodin johdosta, mikä tapaus oli häntä minun suhteeni ehkä jopa järkyttänyt. Vastaus hieman yllätti, vaikka toisaalta osasin sitä odottaa.
Sanoin hänelle: Kiitos, kun olit noin rehellinen - ja lisäsin heti hämmentyneenä joskin huumorilla: mutta hei - tämä ei sitten ollut mikään roolirepliikki. Joopa joo, hän vastasi naurahtaen.
Keskustelimme yli tunnin verran kahvilassa ennenkuin hän lähti vaimonsa ja perheensä luo, ja tajusin jälleen syvästi, että H. todella on kaikkein läheisin ystäväni ja minä eräs hänen tärkeimmistään.
Ihmisellä tätyy olla elämässään edes yksi todella hyvä ystävä. Ystävä, jota ei rakasta muuna kuin pelkkänä ystävänä - ilman rahan, vallan, seksuaalisuuden ja mustasukkaisuuden aiheuttamia pyyteitä, jotka aivan varmasti pilaavat joissain vaiheessa kaikkein vilpittömimmänkin ihmissuhteen.
En usko sukupuoliseen rakkauteen - en ainakaan sen pysyvyyteen, vaikka kaipaan sitä. En usko siihen senkään vuoksi, että olen liian ongelmallinen ihminen - ainakin naisten suhteen - vaikka onkin totta se, miten vaikeita niin monet naiset saattavat olla - salaisuuksineen, kiukutteluineen, mielenmuutoksineen, vihjailuineen, merkillisesti peiteltyine kaksoisviesteineen - lyhyesti: käsittämättömine oikkuineen.
KutenTorsti Lehtinen kerran totesi: Laskin eräänä päivänä vaimoni käyttäneen ainakin noin kymmenen kertaa Ei-kieltosanaa, joka tarkemmin pohtien osoittautui intentioltaan päinvastaiseksi - Kyllä-viestiksi.
Ota tästä nyt tolkku.
Mutta kun naisen vastapeluriksi, 'tanssijaksi tai 'miekkailijaksi' tulee minunkaltaiseni mies, jonka päässä mitä ilmeisimmin viiraa jokin maanisdepressiivinen mielialojen vaihtelu ajoittain koleeriseen temperamenttiin yhdistyneenä, niin prognoosi ei voi olla kovin positiivinen. Ennenpitkää sukset menevät ristiin ja lopputulos on ero - yleensä kerrasta poikki, vaikka se sielua raastaisikin. Eikä tästä tilanteesta ole paluuta pelkkään ystävyyteen.
Vai onko?
Ainakin minun mielestäni ystävyys rakastetun ja sittemmin torjutun ja hylätyn ihmisen kanssa (olipa hylätty sitten itse tai tuo toinen), johon välit on pantu lopullisesti poikki, merkitsee yhtä absurdia tilannetta kuin jos kaksi pyöveliä, jotka ovat haastaneet toisensa kaksintaisteluun alkaisivat veljeillä ennen H-hetkeä tunnustaen suurta arvostusta ja jopa rakkautta toistensa persoonallisuudelle.
Ja kuitenkaan mitään ei heidän kesken ole enää tehtävissä - jompikumpi tai kumpikin kuolee, ja näin ollen suhde on jo käytännössä tuhottu/tuhoutunut. Loppuveljeily on pelkkää irvokasta Juudasten välistä kuoleman suudelmaa.
II
Leinon runon ensimmäinen säkeistö raastaa mieltäni. Olen kovin pettynyt itseeni ja omaan luonteeseeni. Elän lähes erakkomaista elämää, mutta kaipaan läheisyyttä - jopa rakkautta. En kuitenkaan etsi sitä - vaan pikemminkin kammoksun ja pelkään.
Koen läheisiksi Jeesuksen sanat hänen ilmestyttyään kuolemansa jälkeen Maria Magdaleenalle: Noli me tangere - älä koske minuun (better represented in translation: cease holding on to me or stop clinging to me), ja sittenkään en lausu tätä 'erojulistusta' ilman tuskaa. Minun vain on elettävä kuin erakko - minä en pysty rakastamaan.
Rakkaus satuttaa minua liikaa. Kärsin aivan helvetisti niistä äärimmäisen läheisyyden tunteista, joita niin halajan ja kaipaan toiselta, koska koen hänen läsnäolonsa äärimmillään siten, että hän olisi kuin omaa itseäni, omaa tahtoani, jotain, joka häneen rakastuttuani on muuttunut kuin omaksi ruumiikseni, omaksi persoonallisuudekseni, jota ilman en voi enää koskaan elää.
Kyseessä on neuroottinen regressio - jopa hetkellisen psyykosin kaltainen tila. Jo alunperin symbioottisesta äitisuhteesta(ni) epäonnistunut irtautuminen toistuu aina rakastuessani - ja minä pelkään tuon uuden symbioosin voimaa ja kaikkivaltaa, joka ikäänkuin ylittää koko persoonallisuuteni. (Psykoanalyyttisessa terminologiassa puhutaan separaatio-individuaatio-ahdistuksesta.)
Siksi: Noli me tangere. I would prefer not to love eli mieluummin en rakastaisi - Bartlebytä vapaasti siteeraten. Olen mies, joka rakastaa vasten tahtoaan - yhä silti haluten rakastaa - ja yhä silti tiedosten, että: sun rintasi nuori ja lämmin, mun rinnalla jäätynyt ois.
III
Katselen tietokoneen oikealle puolelle, ulos ikkunasta ja näen etäiset, kohta jo lehdettömät koivut. Olen aina pitänyt syksystä enemmän kuin muista vuodenajoista. Synkkämielisyyteni ja luonnon syksyinen kuolema ovat kuin yksi ja sama luonnonilmiö.
Syksyn ja mieleni kulku noudattavat samaa kaavaa tai sykliä. Ensin mitä kauneimmissa ja kirkkaimmissa väreissä, viimein lehtipuiden runkojen, oksastojen ja oksien tylyssä alastomuudessa, jotka paljastavat koko sen totuuden ja karuuden, minkä ne sisältävät ilman keväistä ja kesäistä elämänvoimaansa, joka pakonomaisen kiihkeästi saa synnyttämään maailmaan uutta kasvustoa ja uusia siemeniä - siis uutta elämää.
Lopuksi jää jäljelle tuo Eino Leinon maantien kalpea kukka, joka nostaa lumipälvestä päänsä, vaikka sen on jo aika painua kuolemaan.
Teen tälle kuihtuneelle kukalle kuin omalle kuihtuneelle rakkaudelleni: luon lunta sen peitoksi. Peitän sen jäiseen hautaan - ikäänkuin suorittaen armomurhan ihmiselle - omalle emootiolleni, jota on turhaa ja toivotonta yrittää pitää hengissä, koska sillä ei enää ole pienintäkään eloonjäämisen mahdollisuutta.
Jään odottamaan uutta kevättä. Uutta rönsyilevän kasvun ja kiihkon hetkellistä harhaa, joka päättyy jälleen uuteen syksyisen kauniiseen kuolemaan ja talven kylmään horrokseen, jonne tunteitteni hetkisen kestänyt palo voi sammua vaivaamatta minua ja saattamatta mieltäni tuskaisen hehkun kaltaiseen emotionaaliseen kaaokseen.
*
http://yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=8&ag=47&t=325&a=2556
Toivo Kuulan yksinlaulun "Syystunnelma op.2/1" Eino Leinon sanoihin Ture Ara levytti Rytmi-levymerkille vuonna 1950. Jouko Tolonen johtaa Rytmin Konserttiorkesteria.
Syystunnelma
Teit oikein ystävä ainoo,
kun luotani läksit pois,
sun rintasi nuori ja lämmin
mun rinnalla jäätynyt ois.
Kas maantiellä kalpea kukka
lumipälvestä nostavi pään.
Mitä vuottelet kukkani vielä,
on aika jo painua pään.
Tuhat aatosta sieluni tunsi,
sen vaan minä muistaa voin:
oli tielläni kuihtunut kukka
ja sen peitoksi lunta mä loin.
*
palaga.vuodatus.net/blog/category/Yleinen.
2 comments:
Vastaamaton rakkaus?? Ketä sinä uneksit, kaipaat sairaasti?
Post a Comment