Vangittu pantteri

Kielimafian jengi taitaa nyt snadisti myhäillä petoallegorialleni. Myhäilkää vain orjat, mutta tehkää korjauksenne - 27.10 - useaan kertaan. Viimeksi klo: 11.10.
*
Viime aikoina olen tuntenut itseni pikemminkin levottomaksi ja ahdistuneeksi kuin masentuneeksi ja melankoliseksi istuessani pyöreän pöytäni ääressä ja katsellessani kauas ulos kolmannen kerroksen ikkunastani.

Näköala on hyvä. Edessä ei ole betonista seinää eikä verhoilla peitettyjä ikkunoita. Lähimmät korkeat talot ovat yli 200 metrin päässä ja vain vasemmalle puolelleni 30 metrin päähän jäävä seitsenkerroksisen talon kolmannen kerroksen parvekkeella istuskeleva, tupakkaa imeskelevä pariskunta voi häiritä minua katseillaan silloin, kun kesäaikaan istun omalla parvekkeellani lueskelemassa. Vajaan puolen kilometrin päässä häämöttää metsä.

Silti koen olevani kuin teljetty vankilaan. Neljän seinän sisälle. Ja mikä merkillisintä - omasta halustani. Ei - nyt sanoin hieman totuudenvastaisesti. En minä haluaisi elää tässä mukavassa kaksiossani kuin häkkiin teljetty pantteri. Mutta koska todella olen ontuva Rabelais - polvet melkein sökönä, vaihtoehtoni ovat rajalliset.

Mieluummin minä totta vie haluaisin vaikka lentää. Tai ainakin juosta lujaa ympäri tätä taloa ja huutaa ääneen: Jippii! Minä pystyn liikkumaan ketterästi kuin petoeläin. Villinä ja vapaana!

Mutta en minä pysty. Enkä minä halua. Enkä minä edes viitsi kuin kaikkein pakottavimmissa tapauksissa: lääkärikäynnit, kirjasto, apteekki, kirjastotalossa sijaitsevan auditorion tiloissa pidettävät konsertit, alko, kilometrin päässä sijaiseva posti, joka toimii R-kioskin tiloissa. Ruoka.net hoitaa suurimmaksi osan ruokarahdin.

Olen sidottu tähän asuntooni, ja vaikka kaipaankin vaihtelua en ryhdy sitä kovin helposti etsimään. Kirjamessuillekaan en lähtenyt, vaikka pyydettiin. Hmm. No - en valita. Itsepähän tein valintani olla lähtemättä.

Ja silti - kuitenkin. Olo on ajoittain samantyyppinen kuin Rilken runon pantterilla, joka kahlehdittiin häkkiinsä, ja jonka turhautumisen voi kyllä havaita, kun sitä tarkoin seuraa. Mutta siinä missä pantteri on teljetty täysin vastoin sen omaa tahtoa, siinä minulla olisi vielä hieman pelivaraa liikkua kaltereitteni ulkopuolella.

Entä jos todella on olemassa ihmistyyppi, joka haluaa elää häkissä - ikäänkuin itse rakentamassaan häkissä? Ja että se kaiken lisäksi vielä jollain merkillisellä tavalla nauttii siitä eikä oikeastaan edes koe olevansa vanki vaan päinvastoin mitä vapain olento.

Mistä moinen vapaudentunne saattaa moni kysyä? Vastaan: mielikuvituksesta, fantasiasta, yksinpuhelusta (lähes konkreettisesta), kirjoittamisesta ja lukemisesta. Sillä mikään ei ole niin vapaa kuin fantasia. Eikä kukaan ole niin vapaa ihminen kuin se, joka kirjoittaa omaa ja muiden elämää fiktioksi.

Rilken pantteri on ihmisen toimesta julmasti vangittu, eikä se voi muuta kuin kävellä häkissään levottomasti edestakaisin, turhautuneen voimansa tunnossa, notkeana, lihaksikkaana ja silmät uupuneesti salamoiden. Tällä tavoin se osoittaa halveksuntansa ihmisille, jotka ovat tulleet sitä tuijottamaan, ihmettelemään ja ihastelemaan.

En voi muuta kuin sääliä tuota eläintä. Sen pitäisi saada juosta kuin tuuli, metsästää ovelasti ja yllättäen, voimakkaan ja reaktioiltaan ylivoimaisen pedon lailla. Mutta ei se voi.

Minä sen sijaan pääsen ulos häkistäni, mutta toisin kuin pantteri, en koe olevani vapaa osittain itse rakentamani vankilan ulkopuolella. En ymmärrä, mitä vapaus 'out there' merkitsee.

Voin kuitenkin aiheellisesti kysyä, osaisiko pennusta saakka vankina elänyt pantterikaan enää elää vapaana luonnossa? Tuskin.
*
Kohtaan Rilken runossa ja vertauksessa paitsi oman psykopatologiani myös vaikutusvaltaisen, modernista sivilisaatiosta käytetyn metaforan. Sen mukaan ihminen on kulttuurin - siis uskonnon, politiikan ja ylipäätään moraalin - kesyttämä eläin (Nietzsche, Freud, Elias), joka on suljettu näkymättömään, byrokratian rautahäkkiin (Weber).

Tuon tavallaan läpinäkyvän häkin sisällä ihmisen käsitys vapaudesta muuttuu toiseksi kuin, mitä se oli ei-byrokraattisissa ja etenkin ei-kristillisissä yhteiskunnissa. Näin tapahtuu kuitenkin alunperin jo sen vuoksi, koska ihmiseläimen aiempi, ulospäinsuuntautuva vaistonvaraisuus ei voi purkaa itseään avoimesti järjestyneissä yhteiskunnissa vaan sisäistyy ja muuttuu psyykkisesti aktiiviseksi energiaksi - vieteiksi ja emootioiksi, jotka sublimoivat ja produsoivat loputtomasti erityyppisiä fantasioita - niin vapaudesta kuin muistakin utopioista.

Tällaisten fantasioitten alkuperä on menetetyssä ja kadotetussa luonnontilassa, jossa ihminen on vaistojensa determinoimana, eläimellisenä olentona, joskus esihistoriassaan elänyt.
*
Elän näin ollen merkillisessä suhteessa yhteisöön ja ylipäätään todellisuuteen. Vaikka koen itseni levottomaksi ja masentuneeksi - häkkiin teljetyksi eläimeksi, niin silti tunnen samalla olevani vapaa, lähes täydellisen vapaa. Mikään ei estä ajatusteni lentoa, mielikuvitukseni liikettä ja fantasioitteni värikkyyttä, elävyyttä ja monimuotoisuutta.

Mutta eihän se, joka elää vankina, voi selvitä henkisesti, ellei hän kykene kuvittelemaan nimenomaan, mitä on olla vapaa.

Ja vaikka pantteri, toisin kuin minä, ei osaa edes haaveilla vapaudesta, niin silti koen olevani tuon häkissään väsyneesti lymyilevän eläimen kaltainen - olkoonkin siis, että olen linnoittautunut omaan vankilaani itse, oman, kahlitsemattoman mutta ristiriitaisen tahtoni sekä osaksi myös yhteiskunnan normitusten pakottamana.

Suhteellisesta vapaudestani huolimatta olen ainakin etäisesti Rilken väkivalloin kahlehditun, turhautuneen ja kärsivän eläimen sukulaissielu. Kummankin olemuksessa on perimmältään jotain täysin kahlitsematonta, raakaa ja julmaa voimaa, jonka niiden töllistelijät voivat aistia lähes konkreettisesti, vaikkeivät sen merkitystä ja olemusta ymmärtäisikään.

Olemme petoja kummatkin. Vaarallisia, voimakkaita ja siten äärimmäisen kiehtovia - lähes vietteleviä petoja, jotka ovat kuitenkin jo kovin väsyneitä vangittuun elämäänsä...
*
Pantteri

Ristikon tankoihin sen katse on
niin uupunut että se jo herpoaa.
Se näkee vain loputtoman ristikon,
sen takana ei mitään maailmaa.

Väkevän notkea on käynti sillä,
se kiertää pienenevää ympyrää
kuin voiman tanssi pisteen ympärillä,
jossa suuri tahto väräjää.

Vain joskus silmäterän hiljainen
verho avautuu -. Ja verkalleen
käy kuva läpi jäntevien jäsenten -
hajoten ääneti sen sydämeen.

Suom. Pentti Saaritsa

Runon kauneutta ei voitane kieltää. Mutta mitä tämä kauneus meille sanoo? Ellei sitä tulkita, se ei sano mitään. Jää näkemättä eläimen kärsimys, ihmisen julmuus, ja kuitenkin nämä elementit luovat runon viitteet, jotka sen ydintä ympäröivät: ihmisen ja eläimen olemisen probleemit.

[Kinnunen kritisoi tässä Kantin käsitteettömyysteesiä kauniin kokemisessa.]

Rilken runo ja tekstisitaatti ovat kirjasta Estetiikka: Aarne Kinnunen, s 155.