Jalkapuu odottaa

Kirjoitettu kommentiksi Petri Järveläisen päreeseen Häirinnän muudan vaihe: terrorismi kouluissa.
*
Ajatellaanpa taas mm. Foucault'n esittämää jatkumoa vallankäytön eri muodoista.

Fyysinen väkivalta ja pakottaminen ovat toinen ääripää. Toisesta löytyvät monenlaiset rajoitukset, suostuttelu, indoktrinaatio jne., joilla pyritään saamaan ihmiset käyttäytymään halutulla tavalla.

Yhteiskunnallisesti kyse on järjestyksen ylläpitämisestä, sosiaalisaatiosta ja ylipäätään yhteiskuntarauhan kontrollista.

Tähän väliin mahtuu sitten monenkirjava skaala muita keinoja saada - jos puhutaan yksilöistä - toinen henkilö käyttäytymään sillä tavalla, kuin itse haluaa.

Joku sanoo nyt, että eihän rajoituksia, suostuttelua ja fyysistä väkivaltaa tai sillä uhkailua voi verrata toisiinsa - ainakaan juridisesti. Ne kuuluvat kokonaan eri kategorioihin ihmisten välisen kommunikaation sekasotkuissa.

No eipä varmaan juridisesti voikaan verrata - ehkei aina suoraan psykologisestikaan, mutta nimenomaan vallankäytön mekanismeina ne kuuluvat samaan jatkumoon.

Mikä merkitsee, että elämme jatkuvasti tietynlaisen vallankäytön alaisina, mutta paradoksaalisesti tämänkaltainen vallankäyttö - etenkin yhteiskuntarauhan ja sosialisaation kyseessä ollen - kuitenkin myös vapauttaa meitä toimimaan itsenäisemmin, koska voimme olettaa, että muut ihmiset kunnioittavat niitä rajoituksia eli velvollisuuksia, jotka takaavat meidän oikeutemme.

Sama pätee tietenkin myös meihin, koska muutenhan velvollisuuksilla ja oikeuksilla ei olisi mitään mieltä - ellemme sitten hyväksy joillekin (vaikka diplomaateille) erityisiä privilegioita: etuoikeuksia, mikä on sitten kokonaan toinen juttu.

Suostuttelu on kuitenkin jo aktiivista ja suoraa vallankäyttöä - yleensä yksilöiden välistä, kun taas rajoitukset hyväksytään julkisesti jollain poliittisella tasolla laeiksi ja säännöiksi (joihin tietysti saattaa kyllä sisältyä piilevää rakenteellista väkivaltaa eli sortoa ja diskriminointia).

Suostuttelusta on psykologisella tasolla pitkä harppaus kiristämiseen ja uhkailuun, mutta väitän, että kyse on silti samasta asiasta.

Ensinmainitussa päästään yleensä sopuratkaisuun, jossa toinen osapuoli antaa periksi suosiolla (esim. avioriidat), kun taas uhkailu ja kiristys manifestoivat pahimmillaan väkivaltaisempaa vallankäyttöä - ellei toinen osapuoli sitten pelon lamauttamana tottele tai pakene (esim. taas avioriidat ja ihmissuhdekriisit yleensä).

Haluan tällä jaarittelulla vain vihjata, että me käytämme valtaa ihmissuhteissamme aina. Haluamme saada toisen ihmisen vakuuttuneeksi omien tarkoitusperiemme oikeellisuudesta ja oikeutuksesta.

Haluamme, että toinen tekee, mitä käsketään - mutta silti vapaaehtoisesti - jolloin tietenkin koko vallankäytön nimitys raukeaisi. Vai raukeaisiko?

Mainio esimerkki vallankäytön ajottain käsittämättömästä problematiikasta on rakkaus. Rakkaudentunteen voimasta ja nimissähän on tehty niin lapsia kuin murhiakin. Kumpiakin sekä vapaaehtoisesti että pakosta. Ota tästä tokku. Rakkaus on merkillinen tunne. Joskus hyvin vaarallinen.
*
Uhkailu sinänsä on täysin tuomittavaa, mutta jos kahden ihmisen välinen tilanne ja problematiikka saa arvovaltakiistan luonteen, silloin yleensä käytetään kaikkia keinoja oman arvovallan ja maineen säilyttämiseksi.

Kaikki edelllinen ei tietenkään sovellu suoraan koulukiusaamiseen ja kouluterrorismiin, mutta siellähän ne mallit testaillaan ensimmäisen kerran.

Kun kerran uhkailusta on tullut eräänlainen apinoitu muoti, jonka saattaa oppia mallikäyttäytymisen kautta etenkin median ja viihteen vaikutuksesta, niin ongelmaksi jää taas kerran se, mistä löytyy tuo 'ujostelematon käsi', joka 'uhkaa' koulukiusaajia sillä tavalla pedagogisen taidokkaasti, että he luopuvat uhkailuistaan - sovinnollisesti ja moraalisesti kasvaneina - etten sanoisi valistuneina, jos on lupa käyttää ylevää termiä.

Vanhemmat ovat nykyään kadottaneet auktoriteettiaan (samalla juuri miesten auktoriteetti ja paternalismi ylipäätään ovat heikentyneet (sic) eivätkä juuri piittaa lastensa moraalisesta kasvatuksesta, koska eivät itse ole sitä sisäistäneet muuten kuin mediaviihteen ja kilpailuttamisen kautta siirtäen vastuuta kouluille ja opettajille.

Näin Suomeenkin on syntymässä aito amerikkalainen oikeusdraamakompleksi, jossa jopa lasten kotiongelmat siirretään opettajien vastuulle.

Hyvin tuntemani ala-asteen opettajatar, jota pidän erinomaisen pätevänä ammatissaan, totesi kerran, että kyllä hän lasten kanssa pärjää milloin tahansa ja hyvin, mutta heidän vanhempansa ovat se varsinainen ongelma - joskus jopa yksilöllisen opetuksenkin kannalta.
*
Mitä sanktioihin tulee, niin olen aika lailla samaa mieltä kanssasi. Uhkailijoitten naama lehteen vaan selvityksineen. Ennen vanhaan pantiin jalkapuuhun. Kannatan ajatusta. Ja katson peiliin...(hymiö)
*
www.spl.fi/ao/raahe/tuloksia.html.