October 29, 2008

Filosofiaa 2

Okei. Nyt tästä tekstistä tuli aika hyvä demonauha (ei vielä masternauha), väittää kielimafia ja kiittelee, että edes joskus vielä nykyään vakavoidun perimmäisten kysymysten äärelle. Hehheh. Kunhan mielistelevät- klo: 16.35.
*
Entä jos reduktionismi on totta? Eli tietoisuus voidaan täydellisesti palauttaa biologiseen eli geeneihin ja lopulta fysikaaliseen eli hiukkasiin, aaltoihin ja ties minkälaisiin oletettuihin vaikuttajiin.

Merkitseekö tämä sitä, että tietoisuuden ja fysikaalisen välillä vallitsee täydellinen vuorovaikutus - symmetria, mikä puolestaan merkitsee, että jos tietoisuus palautuu kausaalisesti bio-fyysiseen, se vaikuttaa myös kausaalisesti tietoisuuteen eli on tietoisuuden ehdoton determinatti?

Jos näin on, edestämme löytyy ymmärtääkseni seuraavat kaksi vaihtoehtoa, jotka eivät kuitenkaan ole saman päätelmän eri versioita, vaikka samasta juuresta lähtevätkin.

Ensimmäinen vaihtoehto on edellisessä päreessäni - Filosofiaa1 - kuvattu ontologisen eron täydellisen umpeenkuroutumisen, tai kuten empiristi-induktivistit yleensä virheellisesti ajattelevat, ontologisen eron metafyysisen mahdottomuuden malli.

Tämä on kuitenkin virheellinen vaihtoehto tai päätelmä muissa kuin mystisissä 'sovellutuksissaan'. On eri asia tietää jotain loogis-empiirisen päättelyn tasolla kuin kokea subjektiivisesti se ja sen merkitys, mitä tietää. Kierkegaard on oikeassa.

Minua kiinnostaa tässä yhteydessä toinen vaihtoehto, koska empiristit teknologisine sovellutuksineen ovat miltei lumoutuneet siitä eivätkä välttämättä tule ajatelleeksi, että siihen sisältyy paitsi ontologinen ero, se myös muuttaa täydellisesti ihmisluontoa - minkä sinänsä ei tarvitse olla huono asia, jos niin vain päätetään.

Olennaista on tietysti se, että noita päätöksiä, jotka ovat luonteeltaan eettisiä, ei sanele tiede (joka on de- ei preskriptiivistä: siis kuvailevaa, ei 'käskevää') vaan ihminen itse maailmankatsomuksineen.

Lähtöoletus on kuitenkin se, että kun esimerkiksi tunnemme ihmisen genomin/geenikartan täydellisesti, voimme myös tämän tuntemuksen perusteella poistaa häneltä haitalliseksi katsoamiamme geenejä - siis sellaisia geenejä, jota haittaavat hänen elämäänsä aiheuttaen perinnöllisiä sairauksia tai vastaavia taipumuksia.

Tämä on ensimmäinen ja vakavin siirtymä, jossa ontologinen ero tulee ilmi - toisin kuin empiristi ajattelee. On jo alunperin tehty tietoinen päätös siitä, että preferoidaan elämää kuolemaan nähden. Mutta sehän on täysin luonnollista, luonnonmukaista ja geenien meihin ohjelmoimaa - niin - mitä?

Onko kyse tiedosta, taipumuksesta vai mistä? Mistä sai tiedemies tiedon siitä, että pitää preferoida elämää - ei suinkaan kuolemaa? Geenikö sen hänelle kertoi? Lukiko se siellä geenikartassa? Testasiko hän tämän perimmäisen itsesäilytysviettimaksiimin geeneillä?

Ei. Kyseessä on intuitiivinen itsestäänselvyys, jonka hän korotti tiedoksi, ja jonka vakuudeksi hän asettaa geenit.

Mutta vaikka tuo päättely vaikuttaakin itse elämän säilyttämisen kannalta itsestäänselvältä, se ei suinkaan ole kausaalinen seuraus geenien vaikutuksesta. Mikäli näin olisi, toimisimme vaistonvaraisesti, ilman tietoista pohdintaa. Päätös on siis tehty, koska ajattelun, tietoisuuden ehdot - siis tietoisuus ylipäätään, sen mahdollistaa.

En kuitenkaan käy nyt kiistaa siitä, mikä on tietoisuuden status suhteessa biofysikaaliseen.Tuo status - kuten sanottu - ei asetu ontologisen substanssi-dualismin dikotomiaan vaan ontologisen eron subjekti/substanssi-kombinaatioon ja dialektiikkaan. Tätä näkemystä on pohtinut esimerkiksi Slavoj Zizek mm. omassa tulkinnassaan antideskriptivismistä (objektien merkitys ei ole välittömästi annettua ja determinoitunutta mutta ei myöskään sattumanvaraista kuten nominalismissa).

Se, mikä minua tällä kertaa kiinnostaa (taas kerran) on oletus siitä, että jos ja kun ihmisen tietoisuus ja psyyke on kausaalisesti riippuvaista geenien toiminnasta ja niiden vaikutuksesta, niin miksi meidän tästä huolimatta täytyy jatkuvasti tehdä geenimanipulaation suhteen sellaisia, ihmisen olemusta koskevia ratkaisuja, jotka siis ovat eettisiä ja maailmankatsomuksellisia - lyhyesti: tietoisen reflektion varaisia?

Vastaus: Mikään geeni tai mikään jumala ei kerro meille, mikä ja mitä ihminen on - tai pitäisi olla. Meidän on tehtävä päätös itse. Ja me teemme sen, mutta vielä kerran: älkäämme missään tapauksessa kuvitelko, että tuo päätös jollain tapaa itsessään riippuisi geenien 'tahdosta tai itsekkyydestä' - puhumattakaan sitten Jumalan 'kaukovaikutuksesta' meihin.

(Hmm - tai kukapa sen tietää. Ehkä geenit ja Jumala kaukovaikuttavat meihin samalla tavalla kuin rakastamamme ihminen 100 kilometrin päässä meistä.)

Kysynkin nyt tiedemieheltä, joka - astuen ehkä tiedostamattaan kategorisesti eri legitimaatio-diskurssiin kuin, minkä tiede oikeuttaa - ehdottaa innokaasti ja naivisti, uusimpia tutkimustuloksia ja siitä sovellettua teknologiaa esitellen kuin pikku lapsi, että ihmisen elinikää voidaan ja jopa pitäisi lisätä, kun siihen nyt kerta on tullut mahdollisuus.

Mihin tämä henkilö vetoaa toiveessaan tai jopa vaatimuksessaan? Geeneihinkö? Tieteeseenkö ylipäätään? Ei vaan omiin psykologisiin tuntemuksiinsa, omaan eettiseen ja maailmankatsomukselliseen näkemykseensä - jälleen lyhyesti: omaan tietoisuuteensa.

Preferoimalla elämän pidentämistä hän on tehnyt eettisen ratkaisun, joka ei palaudu milloinkaan mihinkään geeniin eikä ole sieltä myöskään johdettavissa. Vai miten on?

Eikö toki ole niin, että jos poistamme määrätyt geenit, niin ihmisen elämänhalu alkaa laantua? Eikö ole niin, että jos poistamme häneltä joitain muita geenejä, hänen mielensä muuttuu jollain muulla tavalla? Ja jos teemme oikein perusteellisia muutoksia vähentäen ja jopa lisäten geenejä genomiin, saamme tulokseksi aivan toisenlaisen ihmisen kuin, mitä hän alunperin oli - niin hyvässä kuin pahassa (joskin innokas tiedemies ja oikeassa oleva poliittinen ihminenhän pyrkivät aina vain hyvään).

Niinpä siis koko ongelma muuttuu ainakin reduktionisti-empiristin kannalta täysin. Se, mitä hän oli selittämässä, se, minkä arvoituksen hän ratkaisi esimerkiksi löytämällä geenit, mahdollisen alkuräjähdyksen tai multiversumin - kaikella tällä ei ole mitään merkitystä, kun joudutaan valitsemaan eettisen harkinnan tasolla niitä vaihtoehtoja, joita tieteen sovellutuksella - teknologialla, voidaan ihmisen manipuloimiseksi tehdä.

Nyt on huomattava myös se tärkeä ongelma, että me emme välttämättä tiedä, onko teknologia lainkaan hallittavissamme, vai kulkeeko se teknodeterminismin periaatteella vääjäämättömästi omaa latuaan eli kaikki, mikä on mahdollista, kokeillaan ja tehdään - jopa kohtalokkaista ja tiedostetuistakin riskeistä huolimatta.

On sitten toinen juttu, kuka suhtautuu teknologian innovaatioihin ja invaasioon pessimistisesti ja kuka optimistisesti, mutta jo sekin on pitkälti reflektion varainen päätös. Reflektioon sisällytän tässä sekä rationaalisen että voluntaarisen aspektin, mutta pidän silti molempia yhä saman kategorisen tason - tietoisuuden - osina, joiden vaikutus toisiinsa on eräs filosofisen pohdinnan kaikkein mutkallisimpia asioita.
*
Tulen siihen lopputulokseen (jälleen), että vaikka tietäisimme tai totuudellisemmin: luulisimme tietävämme jotain sen informaation perusteella, minkä tiede meille on antanut, niin silti me emme tiedä mitään sellaista, jota voisi kutsua totuudelliseksi tiedoksi ihmisluonnosta ja ihmisen olemuksesta. Sellaista tietoa ei yksinkertaisesti ole muualla kuin omissa fantasioissamme, toiveissamme ja illuusioissamme.

Kun teemme valintoja siitä, miten teknologiaa käytetään, olemme kaikki samalla viivalla. Olemme samanlaisia poliittis-moraaliseen retoriikkaan, humanistiseen kulturismiin ja esteettis-elämyksellisyyteen psykologismiin taipuvaisia kaikki - ihmisiä kun olemme.

Ja niin käy, että lopulta me - demokratiassa kun elämme - joudumme äänestämään totuudesta, koska emme löytäneet tai saaneet sitä jumalallisesta ilmoituksesta emmekä tieteestä tai filosofiasta. Äänestyksessä kyse on kuitenkin pelkästä (joskin sinänsä luovuttamattomasta) muodollisesta oikeudesta, koska ahneuden, himon ja kateuden vääjäämättömät voimat vievät meitä talutusnuorassaan.

Ei kuitenkaan niin, ettemme ymmärtäisi asiaa. Kyllä me ainakin joskus tiedostamme itsekkyytemme ja pahuutemme ylipäätään jollain tasolla väistämättä, joskin olemme vain tottuneet pitämään sitä ainoana totuutena - ihmisyyden ainoana luontona. Mutta mitä muuta hetkellinen altruismimmekaan lopulta on kuin läheisimpien ihmisten puolustamista vieraita ja tuntemattomia - uhkaavia - vastaan?

Moraalimme on, kuten Ronald Laing kirjoitti, kasa likaisia riepuja. Kuitenkin on tosiasia: - moraalinen tilanteemme ja karvas kohtalomme, että istumme kaikki samassa veneessä ja olemme velkaa toisillemme loputtoman solidaarisuuden ja lojaaliuden. Mieletön tilanne, koska jonkun on hypättävä aina ensin siitä veneestä, ettei se uppoaisi.

Tieteellä ei näihin asoihin ole paljon sanomista muuten kuin, että kaikki haluavat vedota juuri uusimman tieteen tuloksiin - olipa sitten kyseessä mikä tahansa tiede.

Veroja on laskettava ja ostovoimaa siten lisättävä, koska uusimmat tutkimustulokset näyttävät, että niin pitää tehdä, totesi vatiovarainministeri Katainen äskettäin. Salli mun nauraa Jyrki. Tutkimustuloksilla ei tässä ole lainkaan niin suurta merkitystä kuin sinun poliittisella linjallasi, jota olet pyöritellyt kokoomuslaiseen malliin päässäsi kai koko ikäsi.

Käytämme siis tieteellisiä tutkimusraportteja pelkästään omien intressiemme, asenteittemme ja ennakkoluulojemme pönkittäjinä. Viime kädessä kyse on vallasta. Viime kädessä kaikki palautuu siihen samaan konfliktiin, josta kaikki on alunperin alkanutkin, ja me käytämme tiedettä vain voittaaksemme tuon konfliktin ja/tai puolustaaksemme itseämme.

Siten fyysikon tai biologin työ ei tee meistä yhtään sen parempia ihmisiä kuin olemme tai olemme olleet. Sitäpaitsi mitä ihmeen merkitystä voi olla informaatiolla, jolla todistetaan (mikäli se ylipäätään on mitattavissa), että maailma on ollut aina olemassa? Tai päinvastaisessa tapauksessa että joskus tapahtui alkuräjähdys, mutta sitä ennen ei ollut mitään?

Tällainen 'tieto' ei auta meitä moraalisesti - ja kuten lukija ymmärtänee: minä korostan tässä kirjoituksessa etiikkaa (johon sisällytän varauksin myös estetiikan) tietoisuutemme perustana.

Me emme koskaan tule tietämään mitään tämän maailmankaikkeuden mysteeristä emmekä oman paikkamme tarkoituksesta tai merkityksestä siinä, ja suurin syy tähän asiaintilaan on oman tietoisuutemme dialektiikka. Tämä tragedia on suunnaton. Juuri se kyky, taito tai valmius, joka teki meistä maailmaa tajuavia olentoja samalla estää meiltä pääsyn sen mysteerin sisälle.

Tätä tarkoittaa Paratiisista karkoitus minulle. Tietoisuuden syntyä. Mikä merkitsi samalla vapaan valinnan ja pahuuden mahdollisuuden syntyä. Loppu on niin sanotusti historiaa.

18 comments:

Homo Garrulus said...

Hyvää pohdintaa RR.

Rauno Rasanen said...

Mä oikoluen ja tarkistan virkkeitten sisällöllistä rakennetta ja johdonmukaisuutta sekä tyylillisiä seikkoja paraikaa kielimafian ;) kanssa. Tsekkaa uudestaan vaikka parin runnin päästä.

Homo Garrulus said...

Allkigt, yhren runnin päästä

Anonymous said...

kiitos kirjoituksesta.olen uusi t'llä alalla mutta
minusta reduktionismikin on totta. sen lisaksi etta kaikkea voi tapahtua.
niinku jumala on laiska tekemaan ihmeita
mikä ero on ihmisella ja tieteella
minusta usein nayttaa silta etta tuntematon jumala halua ihmisen tuhoavan itsensa
eivatko syopasolut ela ikuisesti

minusta jumala on rakentamassa jonkinlaista ihmhista mieleisekseen


se, ette tieda onko jokin hallittavissasihan vapauttaa vastuun

pelko poies

me emme tiedä mitään sellaista, jota voisi kutsua totuudelliseksi tiedoksi ihmisluonnosta ja ihmisen olemuksesta no ei, viela

suomessa natimmat tytot ku taa said...

tervhannuhanhi

Rauno Rasanen said...

tervhannuhanhi

Suksi vittuun hanhi tästä päreestä, jos et pysy sen asiasisällössä.

Muuten voit kyllä höpöttää.

Sama pätee muihin omituisiin anononyymeihin. En vain aina jaksa kiroilla tästä asiasta ja deletoimaan en jostain kumman syystä yleensä ryhdy.

Tai onhan mulla syy - joskin tosiaan oudolla tavalla pedagoginen.

Katsokoot nimittäin idiootit itseään, kun lukevat typeriä kommenttejaan mahdollisesti uudestaan.

Tällaisiako te olette: paskaa jauhavia, hölöttäviä pelleilijöitä vailla kunnon huumorintajua - ironian- ja asiantajusta ja nyt puhumattakaan.

Homo Garrulus said...

Meneekö minun höpötys tuohon samaan kastiin? (minä näet eilen puhuin tuosta kauneudesta tieteen talolla ihan samoilla sanoilla kun mitä sinä käytät). Osaan siis nämä asiat ja koen, etten tunkeile.

Rauno Rasanen said...

No kyllä mä sitten sanon, kun mitta täyttyy, kuten olet huomannut.

Mutta please - ei liian pitkiä vuodatuksia kommentteihin, niin pysyy asia tiiviimmin kuosissaan.

OK.

Homo Garrulus said...

joojoo

A said...

HUUMORIA??

Anonymous said...

suN TAITAIS OLLA AIKA SUKSIA VITTUU

ANONYYMI said...

NOIN IHAN MYONTEISESSA MIELESSA

Rauno Rasanen said...

Hahhaa! Anna tulla lisää ja munaa itsesi oikein perusteellisesti.

nyymi said...

mm ai mix

Anonymous said...

"...Me emme koskaan tule tietämään mitään tämän maailmankaikkeuden mysteeristä emmekä oman paikkamme tarkoituksesta tai merkityksestä siinä..."

Minä en näe siinä mitään traagista. Enempi päinvastoin.

Toisaalta, eihän se ole kivaa, että jumalat yhtä mittaa puuttuvat asioihimme, kuten Olympoksen aikoina. Ainakaan musta.

Ps. Murkut (prees.) ovat fiksuja, eivät isottele, kuten Dinot (imperf.).

M.

Rauno Rasanen said...

anonymous

Traagisuuden tajusta taidan vielä kirjoittaa enemmän.

On toki selvää, että suhde elämään 0n 20:llä hieman erilainen kuin 50:llä.

Opimme jo lapsena luontaisesti pelkäämään ja viimeistään murrosiässä ahdistumaan, mutta näissä tuntemuksissa ei vielä ole kyse traagisuuden tajusta.

Toisaalta elämä vasta ikäänkuin odottaa nuorta ihmistä, ja hän suhtautuu siihen optimistisemmin ja idealistisemmin kuin ne vanhemmat ihmiset, jotka ovat jo ehtineet kokea läheisten ihmisten kuoleman, onnettomuuksia, sairauksia jne.

Tietenkin temperamentti vaikuttaa siihen, suhtautuuko ihminen elämään optimistisesti vai pessimistisesti, mutta traagisuuden taju ei ole mikään psykologinen ominaisuus, siis tietystä persoonallisuuden rakenteesta johtuva asenne.

Se on syvällisimmän tason eettis-esteettinen johtopäätös ihmisen osasta tässä maailmassa ja maailmankaikkeudessa.

Eikä traagisuuden taju sulje pois optimismia kuten Nietzsche Tragedian synnyssä haluaa osoittaa.

Mutta tästä lisää myöhemmin.

Mielenkiintoista olisi pohtia nostalgian ja melankolian suhdetta traagisuuden tajuun.

Anonymous said...

niin viimeinen anonyymi, ei ole kivaa
onneksi mielenkintoista..

Anonymous said...

Hyvin mielenkiintoista. Samanlaisiin ideoihin olen törmännyt ennenkin. Oletko tutustunut buddhalaisuuteen?