Psykoanalyysi, tiede, filosofia ja taide

Kirjoitettu kommentiksi anonyymille edellisessä päreessäni "Onko taide filosofiaa?".
(Kielimafian kanssa on pohdittu merkillisiä muutoksia lukuun III viimeksi klo: 20.30)
I
anonymous kirjoitti:
Oletkohan tutustunut ranskalaisen psykonalyytikon André Greenin ajatteluun ja tuotantoon? Jos et, suosittelen lämpimästi. Aloita vaikkapa kirjasta On Private Madness.
*
Aika hyvin 'vaistottu'.

En tunne Andre Greeniä kovinkaan hyvin, mutta kiinnostukseni häntä kohtaan on lisääntynyt kohisten viimeisten kuukausien aikana.

Jos sulla on kommentoitavaa/informoitavaa Greenistä, niin anna palaa. Olen tiedonhaluinen - ellei enemmäkin.

Vaikka juuri Lacan korosti paluuta Freudiin (Freudin lähilukukuun), niin Lacanilta 'kartesiolais-hegeliläisenä' teoreetikkona, jolle 'piilotajunta on rakentunut kielen tavoin', puuttuu lähes tyystin affektiteoria (energeettisen halun ja vietin eri dynaamiset komponentit/aspektit), mistä puutteesta Green, joka - vaikka yhä silti on lacanilainen sui generis - Lacania myös vahvasti kritisoi.

II
Popperin emergenttisen kolmen maailman mallin hyväksyn melko pitkälle kokonaisuudessaan, mutta en hänen asennettaan, jonka mukaan filosofia on tiedettä tai ainakin tieteen kanssa ikäänkuin 'isomorfista'.

Tiede ratkoo paradigmoiltaan ja tutkimuskohteiltaan selkeästi rajattuja ongelmia.

Filosofia taas pyrkii wittgensteinilaisittain osoittamaan, että kun nuo tieteelliset ongelmat on ratkaistu, filosofia voi vain ikäänkuin todeta tapahtuneen ja havaita omien kysymystenasettelujensa samalla rauenneen - ainakin näiltä tieteen käsittelemiltä osin.

Ei tietenkään lopullisesti, koska teknologia synnyttää aina uusia eettisiä ja esteettisiä positioita, joiden mieltä ja ratkaisua se tieteellisesti pohtiessaan joutuu väistämättä kysymään alunperin juuri ja myös filosofisessa kontekstissa, koska uuden paradigman/epistemen skemaattinen hahmotus/hahmo (Gestalt) ei ole johdettavissa pelkästään teknologian ja tieteen uusista variaatioista ja/tai kasautuvasta informaatiosta sekä havainnon yksittäisistä anomalioista, joita tarkemmat mittauslaitteet tuottavat.

Filosofia siis toimii tieteen kysymysten ensimmäisenä 'inkubaatio- ja kasvualustana' - skemaattisena hahmotuskenttänä - mutta ei niiden lopullisena 'ratkaisulaboratoriona'!

Näin ollen flosofia ei tuo mitään olennaisesti uutta maailmaan (se vain esittää vanhat kysymykset uudessa tilanteessa vaatien niiden päivitystä) - ellei sitten hieman provosoida ja sanota Wittgensteinin tavoin filosofian ratkaisseen jonkin ongelman lopullisesti silloin, kun sitä ei ole enää tarvis tai jopa edes mielekästä esittää - koska jokin erityistiede jo ehti (muka) ratkaista sen.

III
[Luonnostelua eräästä taiteen perimmäisestä ideasta, josta pyrin kirjoittamaan vielä joskus koherentimman ja selkeämmän katsauksen].
*
Tietenkin taide saattaa ei-intentionaalisessa merkityksenannon etsinnässään (positiivisena 'tiedonhankintana'!) ehtiä aina ensin - ennen tiedettä, psykoanalyysia tai filosofiaa (negatiiviseksi teologiaksi ymmärrettynä) löytää 'performatiivisen hahmotuksen maailman tilaan', mutta voi olla, että me ymmärrämme taiteen sisältämän viestin vasta kaikkein viimeisimpänä.

Meiltä puuttuvat kriteerit (tai sitten niitä on aivan liikaa) taiteen viimekätiseksi ymmärtämiseksi - enkä tarkoita nyt siis mitään loputonta ja ylenpalttista - inflaation kärsinyttä - diskurssien kenttää vaan sitä 'hiljaista tietoa', joka ihmiselle syntyy (jos on syntyäkseen) hänen esimerkiksi löytäessään luonnosta - mistä vain - häneen aivan merkillisellä tavalla vaikuttavan esineen - olipa kyseessä sitten ihmisen (tietoisesti tai ei) jättämä jälki - artefakta - tai luonnon itsensä muovaama tuotos.

Tämän hiljaisen merkityksenannon ('tiedon') syntymisessä ei löydetyn JÄLJEN tekijällä ole lopultakaan enää väliä, sillä LUOJA ELI TEKIJÄ TODELLAKIN ON KUOLLUT, MITÄ TULEE TAITEEN JA YMPÄRISTÖN KESKINÄISEEN SUHTEESEEN, mutta kun me havainnoijina sekä kokijoina korotamme jonkin olion tai tapahtuman - olipa kyseessä epäorgaaninen, orgaaninen tai kulttuurinen 'joku' - luonnon mykkyydestä taiteen elämykselliseen puhuttelevuuteen, tämä prosessi pitää taiteen yhä ja aina elävänä - ehkä jopa ikuisesti - niin kauan kuin on olemassa merkityksenantoa - siis ihmisiä.

Me emme kokijoina ole tekijöitä - eikä koetun kauneus tai merkitys siten myöskään ole meidän 'solipsistisen typerässä' silmässämme, mutta juuri kokijoina me annamme löytämällemme objektille/ilmiölle/tapahtumalle merkityksen, jota ilman se ei koskaan ole mitään muuta kuin alunperin-aina-jo-ei-mikään tai-ei-mitään, kunnes se luodaan ikäänkuin uudestaan - kunnes sille annetaan nimi, menneisyys, muistot ja jopa tulevaisuus.

Siten myös merkitys, mielekkyys ja ehkä jopa esteettinen arvo - kauneus rumuudessa tai rumuus kauneudessa - jopa ylevä tyhjyys.

Sanalla sanoen - tuo 'joku' eli 'outo objekti vailla eksplisiittisesti intentoituja ominaisuuksia' synnytetään maailmaan taiteeksi ja taiteena niinkuin synnytetään lapsi, joka ei alunperin ole mitään ilman vanhempia, jotka sen synnyttävät - olivatpa he sitten sen 'oikeita', biologisia vanhempia tai sen adoptoineita - sen ikäänkuin löytäneitä vanhempia.

Oleellisinta lienee, että nämä erilaiset vanhemmmat rakastavat lapseksi ottamaansa ja/tai adoptoimaansa samassa mielessä kuin platoninen filosofi muistelee (anamnesis) tiedon/ideoiden alkuperää, joka samalla on niiden päämäärän, lopputuloksen perimmäinen muoto/substanssi - empiirisen ilmiasun vaihtelusta huolimatta.

Itse asiassa - kärjistäen: taidetta ei siis ehkä edes synnytetä - se vain syntyy samassa mielessä kuin kaikki muutos on syntymää. Samalla tavalla kuin syvä suhde ihmisten ja/tai heidän muistojensa välillä syntyy jopa yhteisessä kuoleman kokemuksessa. Ja ehkä syvin yhteinen nimittäjä elämisen kuten myös taiteen kokemuksessamme on juuri kuolema - ei niinkään syntymä.

Taide on elämän löytämistä uudelleen - ei-mistään - myös kuolemasta. Yhtä lailla voidaan sanoa, että taide on kuoleman löytämistä - ei-mistään - myös elämästä.

Taiteessa jako mieheen ja naiseen edustaa pelkästään hienostuneinta, erikoistuneinta ja samalla vieraantuneinta biologista dikotomiaa, joka ilmentää meitä itseämme geneettisesti ehdollistuneina organismeina, minkä puolestaan jako Biokseen (inhimillinen ekosfääri) ja Zoohon (koko eliömaailma) sekä Erokseen (elämänviettiin) ja Thanatokseen (kuolemanviettiin) ylittää ja sulauttaa.

Taide ei ole sukupuolijaon, moraalisen hyvän ja pahan vaan niin sanoakseni jopa elämän ja kuoleman - siten myös orgaanisen ja epäorgaanisen - tuolla puolen.

Taide palaa alkuun palatessaan loppuun. Yhä uudestaan. Taide on saman ikuinen paluu - saman, jota me emme välttämättä tunnista samaksi, koska taide on persoona (prosopon) - jotain, joka yhä aikaa sekä paljastaa roolihenkilön että kätkee sen esittäjän, joka on epäolennainen ellei peräti epätodellinen itse näytelmän (todellisuuden) kannalta.

Gestalt - Wikipedia, the free encyclopedia