Kielimafia jakoi ensimmäisen kappaleen kahtia, muotoili sen uusiksi ja teki lisäyksiä 25.1 - viimeksi klo: 12.35.
*
Vähän ennen kuin Pathos palasi pieneltä näyttämöltä (Malmitalon inva-wc) jätettyään Doris Häkkisen ylipateettisesti stanislavskilaiseen tyyliinsä replikoiden, Athos ja Typhus olivat päättäneet lähteä Pickwick Pubista keskustaan tapaamaan erästä Athoksen Parnasso-kaveria, joka oli sattumalta läpikulkumatkalla Lontoosta Helsingin kautta Pietariin.
Tämä Typhuksenkin tietämä englantilainen venäläisen kirjallisuuden tutkija, jonka piti jatkaa aamujunalla matkaa, soitti yllättäen Athokselle ja ilmoitti saapuneensa juuri hotelliin ja menevänsä käymään rautatieasemalla. Athos vastasi tapaamiskutsuun myöntävästi hetkeäkään epäröimättä.
Kirjallisuusveljekset tosin manailivat keskenään Pathoksen puuttumista, koska heistä olisi ollut kovin hauskaa todistaa oikein asiantuntijalle, että Suomesta löytyi ilmielävä Rasputinin, Raskolnikovin sekä Ivan ja Dmitri Karamazovin kaljupäinen klooni, joka väitti syvimpänä pyrkimyksenään olevan muuttua munkki Aljoshaksi - Karamazovien nuorimmaksi veljeksi.
Jospa he olisivatkin voineet aavistaa, mitä oli tapahtumassa. Jospa he olisivatkin ehtineet estää Pathoksen muuttumisen irstaan juopottelevasta, röyhkeän sanavalmiista ja vastustamattoman viettelevästä Rasputinista kirveensä kanssa huitovaksi, kostonhimoiseksi Raskolnikoviksi. Mutta niin suopea ei kohtalon draama suostunut sinä iltana olemaan kenellekään sen roolihenkilöistä.
Athos ja Typhus keskustelivat intensiivisesti kolme tuntia englantilaisen matkamiehen kanssa yhteisestä rakkaudestaan - kirjallisuudesta - rautatieaseman yläravintolassa, kunnes tämä halusi lähteä nukkumaan. Sibelius lähtisi klo 07.23, joten hereillä piti olla jo kuuden aikaan aamulla.
Hyvästeltyään matkalaisen Typhus, joka oli ottanut jälleen maailmanmiehen roolin kieltäytyi käyttämästä junaa tai linja-autoa ja tokaisi lievässä konjakkihiprakassaan Athokselle:
- Sinä tiedät Parnasso, missä Doris Häkkinen asuu. Me mennään nyt sinne. Kello on vasta vähän yli kymmenen ja Dorishan valvoo yleensä yli puolenyön. Ja onhan sulla sen puhelinnumero.
Athos soitti, mutta puhelin ei vastannut, vaikka hälyttikin. Athos jätti kännykkään ääniviestin:
- Hei sinä suloisin haiku! Minä ja Volgan lautturi olemme sinun luonasi puolen tunnin kuluttua. Ostin sinulle oman Doriksen kukkakaupasta. Se on verenpunainen.
Typhus änkesi vielä hihkaisemaan ääniviestin lopuksi:
- Ja minä ostin sinulle, nöpötiainen, neekerisuukkoja. Entisen appeni kauppaketjun sekanamitavarakioskista, jota pitää täällä rautatieasemalla marokkolainen ystäväni Ahmed Abu-Hanna - Umayya Abu-Hannan sudanilainen velipuoli. Kohta nähdään sinä runotyttöni mun!
Ja niin he ottivat taksin lennosta ja ilmoittivat kuskille Doriksen osoitteen.
- Garcon! - Omenapuunkuja 7, Malmi, ilmoitti Athos luontaiseen olemukseensa ja tapoihinsa nähden epätavallisen suureellisesti nuorelle taksimiehelle. Mutta seitsemän ison oluttuopin jälkeen ei olla köyhiä, kipeitä eikä nöyriä.
Taksissa Typhus kysyi:
- Entäpä jos Doris ei ole kotona?
- Kyllä se melko varmasti on. Se pitää kirjoittaessaan usein puhelinta kiinni ja hälytysäänen nollilla. Sitäpaitsi mä tiedän, että sillä ei ole mitään iltamenoja tällä viikolla. Juteltiin nimittäin viimeksi sunnuntaina yhdestä kirjallisuusarvostelusta, ja siinä yhteydessä Doris tuli kertoneeksi tämän viikon suunnitelmistaan.
Typhus katsoi Athokseen vinosti myhäillen - ikäänkuin olisi selvillä jotakuinkin kaikesta, mitä Athoksen ja Doriksen välillä oli muka tapahtunut:
- Sinä tunnet hyvin Doriksen asioita. Mutta eikös teillä ollutkin aikoinaan läheinen suhde - muutaman hetken verran? Siis tarkoitan tietysti työn merkeissä, Typhus lopetti vakavoituen joskin sarkastinen virne naamallaan.
- So so. Annas nyt olla. Menneet on menneitä ja minä olen naimisissa - ollut jo melkein tarpeeksi kauan.
- Entäs se meidän rakas hullumme - Alfa-Romeo eli Pathos Fallkullalainen?, jatkoi Typhus. Missähän se luuraa tällä hetkellä? Pitää kai sikahumalassa yksinpuhelua kaksiossaan olemattomille naisilleen ja kilpaileville uroksille. Se voittaa kaikki väittelyt - tai julistaa muussa tapauksessa keskustelun päättyneeksi. Nakkelee niskojaan ja haistattaa pitkät niillä, jotka näyttävät pääsevän vähänkään horjuttamaan sen mielipiteitä.
- En yhtään osaa sanoa, Athos pohti. Kuten hyvin muistat, Pathoshan otti aika pahasti nokkiinsa, kun me ei lähdetty sen kanssa etsimään Dorista Sikanovan asunnolta. Mitä siitäkin nyt olis tullut? Täysi farssi. Ei ei! Minä en lyö käsiäni ruskeaan aineeseen, koska se juttu on täysin Doriksen heiniä. Jos on totta, että Doris lähti Ernestin matkaan vapaaehtoisesti, niin kenelläkään meistä ei ole siihen mitään sanomista. Nainen tekee valinnan. Mies vain vonkaa.
- Tuolla asenteella sä voisit ihan rauhassa erehtyä biologian ja estetiikan luentosaleista. Kummassakin paikassa ja tapauksessa kuulijasi saisivat relevanttia tietoa oppiaineestaan.
- No hehheh!, naurahti Athos kyynisesti Typhuksen letkautukselle. Kyllä kai mä nyt sentään Hellaakoskeni osaan. Nousen puuhun laulamaan. Vesistötutkija kun olen.
Typhus päätti olla vinoilematta sen enempää. Vastassa oli nimittäin melko kuva luu, mitä runouden ja runoilijoiden tuntemiseen tuli. Typhus itse lukeutui enemmän dekkarimiehiin - Poen nerokas C. Auguste Dupin suurena ihanteenaan. Mutta se, mikä häntä ja Athosta odotti Doriksella, olisi yllättänyt itse huipputerävän Dupininkin.
Taksi ajoi nopeasti perille, sillä yhdentoista aikaan illalla eivät ruuhkat enää hidastaneet matkantekoa keskustasta Pohjois-Helsingin suuntaan.
Auto pysähtyi sievästi veistetyn valkoisen portin eteen, Typhus latasi kuljettajan käteen tasarahan, ja parivaljakko pysähtyi hetkeksi aikaa vilkuilemaan puutarhaa ja taloa pantuaan portin uudelleen säppiin takanaan.
- Kaunis piha. Ja sisältä näkyy valot. Kyllä Doris kotona on. Olit oikeassa, hihkaisi Typhus.
Pihavalo valaisi melko himmeästi, eivätkä miehet huomanneet lumeen jääneitä jälkiä, jotka oli havaittavissa myös rappusilla. Ne olivat jotenkin oudon tummia jälkiä. Olisi luullut, että kengänpohjiin tarttunut ohut, jäinen lumikerros jättäisi porraslankkuihin ja kuistin lattialle paljon vaaleammat painaumat.
Mutta Athos ja Typhus eivät edes pohtineet koko asiaa, vaikka sen kyllä ohimennen havaitsivat. He vain kävelivät innoissaan nopeasti läpi kujan, raput ylös kuistille ja soittivat ovikelloa.
Kukaan ei vastannut, vaikka talon sisältä heijastui kirkasta valoa, ainakin kahdesta huoneesta. He koputtivat vielä myös ovea useaan kertaan. Ei vastausta. Viimein Athos käänsi ulko-oven kahvaa, ja vedettäessä ovi avautui.
- Onko ketään kotona? Täällä on kaksi postimiestä, jotka soittavat aina niin monta kertaa, että vastataan, heitti Typhus oven suusta.
Vain hiljaisuus vastasi.
Miehet astelivat viimein varovasti suureen eteiseen, koputtivat eteisen ja olohuoneen erottavaa ovea. Äänettömyys alkoi tuntua heistä jo sangen oudolta täysin valaistussa talossa. Eteinen oli kuitenkin pimeä, eivätkä he huomanneet mattoon imeytyneitä punaisia tahroja.
- Avaa jo, Typhus sanoi levottomana. Tässä on nyt jotain omituista.
Varovasti Athos käänsi olohuoneen ovea saranoillaan Typhuksen kurkkiessa hänen vieressään sisälle, ja kun ovi aukeni kokonaan, heille selvisi kuin lähelle iskenyt salama olisi jyrähtänyt, mitä Doriksen luona aivan äskettäin oli tapahtunut.
*
Tämä teksti on jatkoa päreelle Kairos-hetki.
Showing posts with label dialogi. Show all posts
Showing posts with label dialogi. Show all posts
January 24, 2009
January 20, 2009
Keskustelu
Kielimafia teki jälleen hyvää työtä neljänneksi viimeisen kappaleen kanssa. Tulos on tyylikkäämpi kuin ensimmäinen versio - 21.1.
*
Jätettyään dramaattisen kohtauksen jälkeen estetiikan opiskelija, himphamppu ja honeybee Doris Häkkisen Malmitalon inva-wc:hen käsilaukkunsa ja miestenpokauspäiväkirjansa kanssa, Pathos käveli haikein mielin Pickwick Pubiin vilkaistakseen olivatko Athos ja Typhus vielä paikalla. Kumpaakaan ei näkynyt.
Baarimikko sanoi, että he olivat lähteneet varttitunti aiemmin taksilla ilmeisesti keskustaan. Synkkyys valtasi Pathoksen mielen. Hän tilasi kaksi tuplaviskyä jäillä ja tempaisi lasit viidessä minuutissa tyhjiksi. Baarimikko kysyi, oliko murheita, johon Pathos nyökkäsi myöntävästi ja sanoi: Se sama vanha tarina - ymmärrät varmaan, mitä tarkoitan. Bartender mutristi huuliaan ja kommentoi: No - älä nyt kuitenkaan masennu liikaa. Naisia on maailma täynnään. Valitettavasti, heitti Pathos takaisin.
Pubin ovi kävi, ja kylmä tuulahdus huokui Pathoksen jalkoihin. Tulija oli kirjallisuustieteen professori Ernest Sikanova. Doris Häkkisen rakastaja.
Kappas vain, huudahti Ernest hieman ylipirteästi, itse Fallkullan kuningas, Pohjois-Helsingin äly ja Tapanilan absurdin huumorin ruhtinas on täällä! Pathos yllättyi melkoisesti. Mistä sinä tulet, hän kysyi. Doris on tuolla Malmitalon invavessassa. Mene sinne, sinä haikurunouden huoripukki! Hän varmaan odottaa sinua siellä vieläkin.
Minä tulen sieltä juuri, sanoi Ernest. Doris on häipynyt. Vahtimestari sanoi juuri äsken löytäneensä wc:stä päiväkirjan viedessään vessapaperia eräälle rouvalle jonkun partaniekan pyynnöstä. Arvasin, että se tyyppi olit sinä. Mutta ei siellä kuulemma enää ollut ketään, kun vaxi lopulta aukaisi oven monien koputusten jälkeen. Dorikselle on tullut kiire, sillä hän ei juuri tuota päiväkirjaansa kovin herkästi hukkaa. Olet tainnut järkyttää häntä karpaasi?
Entäs sitten? Mutta etkö sinä ole tänään muka nähnyt Dorista aiemmin päivällä? Kyllä näin ja me sovimme, että tapaan häntä illalla pienellä näyttämöllä - you know. Mutta sinä taisit ehtiä ensin ja yllättää hänet.
Miten sitten on mahdollista, että Doris odotti minua siellä wc:ssä?, ihmetteli Pathos. Miten hän ylipäätään tiesi, että minä olen tulossa kirjastoon ja juuri pienen näyttämön kautta? Hänen on täytynyt seurata sinun liikkeitäsi tarkkaan iltapäivän mittaan, arvioi Ernest.
Pathos ei ihan heti ostanut moista väitettä. Kyllähän minä nyt Doriksen olisin jossain vaiheessa nähnyt, mikäli hän minua seurasi. Hitto - minä olisin vaikka haistanut hänen merkillisen hajuvetensä tuoksun! Ernestoa nauratti. Oletko sinä poloinen noin helvetin rakastunut siihen naiseen? Että ihan hajuvetensä hän haistaa sadan metrin päähän?
Ei - en minä voi uskoa tuota sinun selitystäsi. Ja vaikka se olisikin totta, niin miksi Doris odotti meitä molempia yhtä aikaa?
Kas - nyt alkaa karpaasilla jo hiukan säteillä, veisteli Ernest. Hän on kai halunnut, että me tapaamme kolmistaan siellä vessassa. Saiskos hieman kuulla motiivipuolta, kysyi Pathos sarkastisesti. Minä luulen, että Doris on toivonut meidän - varsinkin sinun - tekevän rauhan keskenämme, pohti Ernest.
Pathokselle alkoi valjeta. Hän sanoi Ernestille päin naamaa: Sinä tiedät enemmän kuin on mahdollista tämän iltapäivän ja illan asioista. Olet itse mukana Doriksen juonessa. Olet itse seurannut minua tämän iltapäivän aikana ja nähnyt minut täällä Athoksen ja Typhuksen kanssa. Tai paremminkin niin, että te molemmat olette tämän kohtauksen takana.
Ernest hymyili hiukan väkinäisesti ja oli pitkään vaiti. Lopulta hän käänsi katseensa Pathokseen päin ja alkoi puhua rauhallisen myöntyvällä äänellä: Ei - kyllä tämä juttu on kokonaan Doriksen ideoima, mutta olen minä sinua seurannut ja soitin Dorikselle heti, kun näin sinun lähtevän täältä, minkä jälkeen hän meni invavessaan odottamaan sinua. En viitsi valehedella, koska näköjään tajusit yhtäkkiä koko jutun olennaisen juonen. Tai ainakin olisit pystynyt sen päättelemään hyvin nopeasti loppuun saakka.
Mutta en vieläkään tajua motiivia, ähkäisi Pathos. Motiivi todellakin on rauhansopimus, ja idea täysin Doriksen omasta päästä - minä sen vain lopulta hyväksyin, koska ymmärsin, että muussa tapauksessa tämä kolmiodraama räjähtää käsiin. Me joko tapamme toisemme, tai sitten Doris vain jättää meidät riitelemään keskenämme ja häipyy lopullisesti kummankin elämästä. Erneston ääni kuulosti hieman kiihtyneeltä.
Jaha, Pathos hymyili sarkastisesti. Oikeinko Doriksella oli rauhansopimuspaperit valmiina? Vain allekirjoitukset puuttuivat? Se helvetin hupakko! Luuleeko Doris Häkkinen tosissaan, että minä teen hänestä sinun kanssasi minkäänlaista sopimusta. Me olemme verivihollisia niin kauan kuin minä sitä naista rakastan. Pidä se mielessäsi Sikanova! Minä en jaa häntä sinun kanssasi koskaan.
Rauhoitus nyt hieman Pathos, tyynnytteli Ernest. Ei tämä minullekaan ole helppoa. Doris rakastaa sinua. Mutta niin hän rakastaa minuakin. Minkäs teemme? Ernest katsoi Pathosta suoraan silmiin - tiukasti mutta samalla miltei anovasti.
Tuossa katseessa ei ollut valhetta, ajatteli Pathos. Kirottu tilanne. Pitääkö minun suostua tähän hemmetin sopupeliin ja jakaa se nainen tuon lipevän kirjallisuus-spesialistin ja naistennaurattajan kanssa? Ei - ei onnistu. Ja sittenkin. Sittenkin. Onko minulle annettu muita vaihtoehtoja? Tuskin. Olen umpikujassa. Tämä on patti. Emme voi Ernestin kanssa tehdä yhtään ainutta siirtoa enää. Doris hallitsee tämän tilanteen täysin.
Pathos katsoi pitkään ja syvän tuskan vallassa pubin ikkunasta ulos katuvalojen kellertävään hämyyn. Hänen sieluunsa koski. Mutta kipuaan enemmän tuo sielu rakasti Dorista. - - Ja kuitenkin juuri silloin siihen sattui entistä enemmän ja yhä syvemmältä. Sielu parka.
Ernest odotti - pitkään - ainakin viisi minuuttia. Sitten hän ei enää jaksanut vaan joi tuoppinsa tyhjäksi ja sanoi kysyvästi - korottaen ääntään niin, että puolityhjän pubin muut asiakkaat käänsivät päätään miesten suuntaan: Pathos!?
Pathos nielaisi tuskasta, huokaisi ja hengitti syvään. Viimein hän sai sanotuksi: Hyvä on. Vie minut hänen luokseen. Sinä kyllä tiedät missä Doris nyt on.
Ernest nyökkäsi helpottuneena, soitti taksin pubin ovelle, ja niin he lähtivät. Tekemään rauhansopimusta yhteisestä naisestaan. Rakastuneet narrit.
*
Kyseessä on jatko-osa päreelle: Pathoksen ja Doriksen viimeinen tapaaminen.
*
Jätettyään dramaattisen kohtauksen jälkeen estetiikan opiskelija, himphamppu ja honeybee Doris Häkkisen Malmitalon inva-wc:hen käsilaukkunsa ja miestenpokauspäiväkirjansa kanssa, Pathos käveli haikein mielin Pickwick Pubiin vilkaistakseen olivatko Athos ja Typhus vielä paikalla. Kumpaakaan ei näkynyt.
Baarimikko sanoi, että he olivat lähteneet varttitunti aiemmin taksilla ilmeisesti keskustaan. Synkkyys valtasi Pathoksen mielen. Hän tilasi kaksi tuplaviskyä jäillä ja tempaisi lasit viidessä minuutissa tyhjiksi. Baarimikko kysyi, oliko murheita, johon Pathos nyökkäsi myöntävästi ja sanoi: Se sama vanha tarina - ymmärrät varmaan, mitä tarkoitan. Bartender mutristi huuliaan ja kommentoi: No - älä nyt kuitenkaan masennu liikaa. Naisia on maailma täynnään. Valitettavasti, heitti Pathos takaisin.
Pubin ovi kävi, ja kylmä tuulahdus huokui Pathoksen jalkoihin. Tulija oli kirjallisuustieteen professori Ernest Sikanova. Doris Häkkisen rakastaja.
Kappas vain, huudahti Ernest hieman ylipirteästi, itse Fallkullan kuningas, Pohjois-Helsingin äly ja Tapanilan absurdin huumorin ruhtinas on täällä! Pathos yllättyi melkoisesti. Mistä sinä tulet, hän kysyi. Doris on tuolla Malmitalon invavessassa. Mene sinne, sinä haikurunouden huoripukki! Hän varmaan odottaa sinua siellä vieläkin.
Minä tulen sieltä juuri, sanoi Ernest. Doris on häipynyt. Vahtimestari sanoi juuri äsken löytäneensä wc:stä päiväkirjan viedessään vessapaperia eräälle rouvalle jonkun partaniekan pyynnöstä. Arvasin, että se tyyppi olit sinä. Mutta ei siellä kuulemma enää ollut ketään, kun vaxi lopulta aukaisi oven monien koputusten jälkeen. Dorikselle on tullut kiire, sillä hän ei juuri tuota päiväkirjaansa kovin herkästi hukkaa. Olet tainnut järkyttää häntä karpaasi?
Entäs sitten? Mutta etkö sinä ole tänään muka nähnyt Dorista aiemmin päivällä? Kyllä näin ja me sovimme, että tapaan häntä illalla pienellä näyttämöllä - you know. Mutta sinä taisit ehtiä ensin ja yllättää hänet.
Miten sitten on mahdollista, että Doris odotti minua siellä wc:ssä?, ihmetteli Pathos. Miten hän ylipäätään tiesi, että minä olen tulossa kirjastoon ja juuri pienen näyttämön kautta? Hänen on täytynyt seurata sinun liikkeitäsi tarkkaan iltapäivän mittaan, arvioi Ernest.
Pathos ei ihan heti ostanut moista väitettä. Kyllähän minä nyt Doriksen olisin jossain vaiheessa nähnyt, mikäli hän minua seurasi. Hitto - minä olisin vaikka haistanut hänen merkillisen hajuvetensä tuoksun! Ernestoa nauratti. Oletko sinä poloinen noin helvetin rakastunut siihen naiseen? Että ihan hajuvetensä hän haistaa sadan metrin päähän?
Ei - en minä voi uskoa tuota sinun selitystäsi. Ja vaikka se olisikin totta, niin miksi Doris odotti meitä molempia yhtä aikaa?
Kas - nyt alkaa karpaasilla jo hiukan säteillä, veisteli Ernest. Hän on kai halunnut, että me tapaamme kolmistaan siellä vessassa. Saiskos hieman kuulla motiivipuolta, kysyi Pathos sarkastisesti. Minä luulen, että Doris on toivonut meidän - varsinkin sinun - tekevän rauhan keskenämme, pohti Ernest.
Pathokselle alkoi valjeta. Hän sanoi Ernestille päin naamaa: Sinä tiedät enemmän kuin on mahdollista tämän iltapäivän ja illan asioista. Olet itse mukana Doriksen juonessa. Olet itse seurannut minua tämän iltapäivän aikana ja nähnyt minut täällä Athoksen ja Typhuksen kanssa. Tai paremminkin niin, että te molemmat olette tämän kohtauksen takana.
Ernest hymyili hiukan väkinäisesti ja oli pitkään vaiti. Lopulta hän käänsi katseensa Pathokseen päin ja alkoi puhua rauhallisen myöntyvällä äänellä: Ei - kyllä tämä juttu on kokonaan Doriksen ideoima, mutta olen minä sinua seurannut ja soitin Dorikselle heti, kun näin sinun lähtevän täältä, minkä jälkeen hän meni invavessaan odottamaan sinua. En viitsi valehedella, koska näköjään tajusit yhtäkkiä koko jutun olennaisen juonen. Tai ainakin olisit pystynyt sen päättelemään hyvin nopeasti loppuun saakka.
Mutta en vieläkään tajua motiivia, ähkäisi Pathos. Motiivi todellakin on rauhansopimus, ja idea täysin Doriksen omasta päästä - minä sen vain lopulta hyväksyin, koska ymmärsin, että muussa tapauksessa tämä kolmiodraama räjähtää käsiin. Me joko tapamme toisemme, tai sitten Doris vain jättää meidät riitelemään keskenämme ja häipyy lopullisesti kummankin elämästä. Erneston ääni kuulosti hieman kiihtyneeltä.
Jaha, Pathos hymyili sarkastisesti. Oikeinko Doriksella oli rauhansopimuspaperit valmiina? Vain allekirjoitukset puuttuivat? Se helvetin hupakko! Luuleeko Doris Häkkinen tosissaan, että minä teen hänestä sinun kanssasi minkäänlaista sopimusta. Me olemme verivihollisia niin kauan kuin minä sitä naista rakastan. Pidä se mielessäsi Sikanova! Minä en jaa häntä sinun kanssasi koskaan.
Rauhoitus nyt hieman Pathos, tyynnytteli Ernest. Ei tämä minullekaan ole helppoa. Doris rakastaa sinua. Mutta niin hän rakastaa minuakin. Minkäs teemme? Ernest katsoi Pathosta suoraan silmiin - tiukasti mutta samalla miltei anovasti.
Tuossa katseessa ei ollut valhetta, ajatteli Pathos. Kirottu tilanne. Pitääkö minun suostua tähän hemmetin sopupeliin ja jakaa se nainen tuon lipevän kirjallisuus-spesialistin ja naistennaurattajan kanssa? Ei - ei onnistu. Ja sittenkin. Sittenkin. Onko minulle annettu muita vaihtoehtoja? Tuskin. Olen umpikujassa. Tämä on patti. Emme voi Ernestin kanssa tehdä yhtään ainutta siirtoa enää. Doris hallitsee tämän tilanteen täysin.
Pathos katsoi pitkään ja syvän tuskan vallassa pubin ikkunasta ulos katuvalojen kellertävään hämyyn. Hänen sieluunsa koski. Mutta kipuaan enemmän tuo sielu rakasti Dorista. - - Ja kuitenkin juuri silloin siihen sattui entistä enemmän ja yhä syvemmältä. Sielu parka.
Ernest odotti - pitkään - ainakin viisi minuuttia. Sitten hän ei enää jaksanut vaan joi tuoppinsa tyhjäksi ja sanoi kysyvästi - korottaen ääntään niin, että puolityhjän pubin muut asiakkaat käänsivät päätään miesten suuntaan: Pathos!?
Pathos nielaisi tuskasta, huokaisi ja hengitti syvään. Viimein hän sai sanotuksi: Hyvä on. Vie minut hänen luokseen. Sinä kyllä tiedät missä Doris nyt on.
Ernest nyökkäsi helpottuneena, soitti taksin pubin ovelle, ja niin he lähtivät. Tekemään rauhansopimusta yhteisestä naisestaan. Rakastuneet narrit.
*
Kyseessä on jatko-osa päreelle: Pathoksen ja Doriksen viimeinen tapaaminen.
October 19, 2008
Mitä minä kaipaan?
Kommentti Homo Garrulukselle päreessäni Syystunnelma - yritys itsekritiikiksi.
I
HG kirjoitti
'Vastaamaton rakkaus?? Ketä sinä uneksit, kaipaat sairaasti?'
*
RR vastaa:
Jumalaa!
Kuten Augustinus. En niinkään naista. Jos kohta naistakin.
Tuliko yllätyksenä? Ihan näin julkisesti ja ikäänkuin ensimmäisenä 'siirtona'.
Kirjoitin tuon äskeisen täysin vakavissani ja osittain varoituksena itsestäni, joskin samalla nauraen ääneen yhtä hersyvästi kuin Stephen Fry tai Tarmo Manni Rabelais'ta lukiessaan.
'Ken minua yrittää ymmärtää ja kestää, kadottaa mielenrauhansa/RR.'
Tulet sen vielä huomaamaan - jos ehdit.
II
Mutta kaipaanko 'sairaasti' kuten kirjoitat?
Onko ihmisen ja/tai Jumalan kaipaaminen kommunikaatiokohteena ja -kumppanina sairasta - siinä määrin kuin nämä kaksi voidaan rinnastaa toisiinsa? Eikö kyseessä ole enintään 'heikkous', mikäli ajattelemme asiaa hobbesilaisen, psykologisen egoismin näkökulmasta.
Vai - onko tuo kaipuu nimenomaan eräänlainen eksistentiaalinen tarve, viettymys ja kutsu kohti Toista,Toiseuteen, joka ikäänkuin vapahtaa - armahtaa - minut oman itsekkyyteni kahleista, jotka sitovat ajatteluni ja tunteeni narsistisesti omaan itseeni - omiin kehämäisiin ja hedelmättömiin ajatuskuvioihin, ja joka yksinäisyydessään - ja siten valheellisessa autonomiassaan - on kuin autio saari valtameressä - ilman suuntaa eli suunnattomuuden keskellä elävä, itsensä vääristyneesti korottanut 'utooppinen summum bonum', joka kauhukseen ja tuskakseen tajuaa lopulta tämän perfektionistisuutensa ja kaikkivaltiutensa olevan täydellisyyttä vain yhdessä mielessä ja yhdessä ulottuvuudessa: epätäydellisyydessä - koska sitä ei koskaan voi jakaa kenenkään toisen kanssa - ei edes Tuntemattoman Jumalan (deus absconditus), joka ilmestyy meille vain - ei yksinäisyydessä vaan toisessa ihmisessä.
Tämä oli myös Nietzschen ehkä syvin ja häntä ehkä sietämättömimmin kalvava psykologinen ongelma: oman luovuuden ja nerouden henkinen ja sosiaalinen yksinäisyys, olkoonkin, että hänen viikottainen postinsa kulloiseenkin majapaikkaansa saattoi ylittää ajoittain jopa kymmenen kirjettä.
Mutta kirjeenvaihtokaan ei poistanut Nietzschen sisäistä vieraantumista arkisesta elämästä ja ihmiskontakteista.
Nietzsche oli tietoisen mustasukkainen Jeesukselle, jolla oli 12 opetuslasta ja lisäksi monia muita seuraajia sekä Sokrateelle, joka oman verbaalisen röyhkeytensä ja ylivertaisen dialektisen retoriikkansa avulla hurmasi ateenalaisia nuorukaisia kiinnittymään itseensä kuin kärpäsiä kärpäspaperiin.
Maalaustaiteesta otettuun esimerkkiin viitaten - etenkin myös Nietzschen rakastamien Caspar David Friedrichin niin sykähdyttävästi kuvaamien lumihuippuisten vuorten yksinäisyyden vuoksi Nietzsche on minulle eräs kaikkein traagisimpia - ja rakkaimpia - hahmoja koko filosofian ja ajattelun historiassa.
Hänen kärsimyksensä takia minä häntä rakastan. Ja sama pätee Jeesukseen. Miksei toki myös Sokrateen kuolemaa ironisesti uhmaavaan asenteeseen.
III
Erästä - aivan edellisten rinnalle nousevaa 'kaipuuni' kohdetta en voi vielä olla mainitsematta.
Koen erittäin läheiseksi Diogenes Sinopelaisen, jonka mielestä Ateenan henkinen ilmapiiri oli sivistyksellisesti niin 'pimeä' - siis teennäinen ja perimmältään typeriin yhteisöllisiin arvostuksiin ja kuppikuntiin sitoutunut, että kerrotaan hänen kulkeneen päiväsaikaan kuin mielipuoli valaistun lampun kanssa pitkin Ateenan katuja ihmistä - siis todellista hyvettä ja viisautta - etsien.
Diogeneen esimerkki olkoon vastaus sinun kysymykseesi: Mistä minä oikein unelmoin, ketä minä kaipaan 'sairaasti'.
Vielä kerran sanottuna: Minä kaipaan sekä Ihmistä että Jumalaa!
PS.
He [Diogenes} used to stroll about in full daylight with a lamp; when asked what he was doing, he would answer, "I am just looking for a human being."[20] Diogenes looked for a human being but reputedly found nothing but rascals and scoundrels.
http://en.wikipedia.org/wiki/Diogenes_of_Sinope
http://fi.wikipedia.org/wiki/Diogenes_Sinopelainen
I
HG kirjoitti
'Vastaamaton rakkaus?? Ketä sinä uneksit, kaipaat sairaasti?'
*
RR vastaa:
Jumalaa!
Kuten Augustinus. En niinkään naista. Jos kohta naistakin.
Tuliko yllätyksenä? Ihan näin julkisesti ja ikäänkuin ensimmäisenä 'siirtona'.
Kirjoitin tuon äskeisen täysin vakavissani ja osittain varoituksena itsestäni, joskin samalla nauraen ääneen yhtä hersyvästi kuin Stephen Fry tai Tarmo Manni Rabelais'ta lukiessaan.
'Ken minua yrittää ymmärtää ja kestää, kadottaa mielenrauhansa/RR.'
Tulet sen vielä huomaamaan - jos ehdit.
II
Mutta kaipaanko 'sairaasti' kuten kirjoitat?
Onko ihmisen ja/tai Jumalan kaipaaminen kommunikaatiokohteena ja -kumppanina sairasta - siinä määrin kuin nämä kaksi voidaan rinnastaa toisiinsa? Eikö kyseessä ole enintään 'heikkous', mikäli ajattelemme asiaa hobbesilaisen, psykologisen egoismin näkökulmasta.
Vai - onko tuo kaipuu nimenomaan eräänlainen eksistentiaalinen tarve, viettymys ja kutsu kohti Toista,Toiseuteen, joka ikäänkuin vapahtaa - armahtaa - minut oman itsekkyyteni kahleista, jotka sitovat ajatteluni ja tunteeni narsistisesti omaan itseeni - omiin kehämäisiin ja hedelmättömiin ajatuskuvioihin, ja joka yksinäisyydessään - ja siten valheellisessa autonomiassaan - on kuin autio saari valtameressä - ilman suuntaa eli suunnattomuuden keskellä elävä, itsensä vääristyneesti korottanut 'utooppinen summum bonum', joka kauhukseen ja tuskakseen tajuaa lopulta tämän perfektionistisuutensa ja kaikkivaltiutensa olevan täydellisyyttä vain yhdessä mielessä ja yhdessä ulottuvuudessa: epätäydellisyydessä - koska sitä ei koskaan voi jakaa kenenkään toisen kanssa - ei edes Tuntemattoman Jumalan (deus absconditus), joka ilmestyy meille vain - ei yksinäisyydessä vaan toisessa ihmisessä.
Tämä oli myös Nietzschen ehkä syvin ja häntä ehkä sietämättömimmin kalvava psykologinen ongelma: oman luovuuden ja nerouden henkinen ja sosiaalinen yksinäisyys, olkoonkin, että hänen viikottainen postinsa kulloiseenkin majapaikkaansa saattoi ylittää ajoittain jopa kymmenen kirjettä.
Mutta kirjeenvaihtokaan ei poistanut Nietzschen sisäistä vieraantumista arkisesta elämästä ja ihmiskontakteista.
Nietzsche oli tietoisen mustasukkainen Jeesukselle, jolla oli 12 opetuslasta ja lisäksi monia muita seuraajia sekä Sokrateelle, joka oman verbaalisen röyhkeytensä ja ylivertaisen dialektisen retoriikkansa avulla hurmasi ateenalaisia nuorukaisia kiinnittymään itseensä kuin kärpäsiä kärpäspaperiin.
Maalaustaiteesta otettuun esimerkkiin viitaten - etenkin myös Nietzschen rakastamien Caspar David Friedrichin niin sykähdyttävästi kuvaamien lumihuippuisten vuorten yksinäisyyden vuoksi Nietzsche on minulle eräs kaikkein traagisimpia - ja rakkaimpia - hahmoja koko filosofian ja ajattelun historiassa.
Hänen kärsimyksensä takia minä häntä rakastan. Ja sama pätee Jeesukseen. Miksei toki myös Sokrateen kuolemaa ironisesti uhmaavaan asenteeseen.
III
Erästä - aivan edellisten rinnalle nousevaa 'kaipuuni' kohdetta en voi vielä olla mainitsematta.
Koen erittäin läheiseksi Diogenes Sinopelaisen, jonka mielestä Ateenan henkinen ilmapiiri oli sivistyksellisesti niin 'pimeä' - siis teennäinen ja perimmältään typeriin yhteisöllisiin arvostuksiin ja kuppikuntiin sitoutunut, että kerrotaan hänen kulkeneen päiväsaikaan kuin mielipuoli valaistun lampun kanssa pitkin Ateenan katuja ihmistä - siis todellista hyvettä ja viisautta - etsien.
Diogeneen esimerkki olkoon vastaus sinun kysymykseesi: Mistä minä oikein unelmoin, ketä minä kaipaan 'sairaasti'.
Vielä kerran sanottuna: Minä kaipaan sekä Ihmistä että Jumalaa!
PS.
He [Diogenes} used to stroll about in full daylight with a lamp; when asked what he was doing, he would answer, "I am just looking for a human being."[20] Diogenes looked for a human being but reputedly found nothing but rascals and scoundrels.
http://en.wikipedia.org/wiki/Diogenes_of_Sinope
http://fi.wikipedia.org/wiki/Diogenes_Sinopelainen
Subscribe to:
Posts (Atom)