Ikuinen paluu, hyvä elämä ja pelastus - Nietzschen nihilistinen uskonto

Kirjoitettu kommentiksi IDAn päreeseen "Syvällisesti syvältä".

IDA kirjoitti
....
Onko ikuisen paluun idea tämä, että materian ollessa rajattu ja ajan ikuinen niin materia väistämättä järjestyy taas joskus samalla tavalla ja me elämme täsmälleen samoin kuten aina? Siis noin vulgaaristi yksinkertaistaen ;)
*
Periaatteessa juuri noin.

Nietzsche ei kuitenkaan esittänyt tätä 'yhtälöä' missään elinaikanaan julkaistuissa teoksissaan, mutta siitä löytyy myös tämänkaltaisia pohdintoja Tahto valtaan kokoelmasta, joka ei ole Nietzschen itsensä julkaisema tai edes julkaistavaksi suunnittelema kirja, vaan hänen sisarensa ja tämän toimitusryhmän/ien kokoama sekä otsikoima jälkeenjääneiden muistiinpanojen valikoima, jossa on 1067 aforismia, esseefragmenttia tai pohdiskelua.

Ongelmahan tuossa yhtälössä on se oletus, että materian eri kombinaatioiden määrä oletetaan äärelliseksi/rajatuksi, mikä ei ole oikeutettavissa sen fysikaalisen tiedon perusteella, mikä meillä on ollut nyt yli 100 vuotta.
Tähän seikkaan puuttui jo 1900-luvun alussa myös Nietzscheä tutkinut sosiologi-filosofi Georg Simmel.

Nietzsche on kuitenkin ollut tietoinen ongelmasta, ja hän on käyttänyt ikuista paluuta lähinnä heuristisena ideana sille ajatukselle, että ko. maksiimin sisäistäminen todella vakavasti ja sen hyväksyminen ilman ehtoja merkitsee kaikkein rankinta ja viimeisintä testiä ihmisen suhteessa elämän myöntämiseen.

Joka hyväksyy ikuisen paluun hyväksyy elämän lopullisesti. Mutta tämä implikoi myös sen hyve-eettisen maksiimin, että ihmisen tulisi silloin elää sellainen elämä, jonka hän jopa haluaa ja toivoo elävänsä uudelleen.

Kuulostaa mahdottomalta projektilta, koska ihmiset syntyvät tahtomattaan täysin sattumanvaraisten olosuhteitten keskelle, ja nuo olosuhteet samaten kuin pelkkä huono tuuri terveyden tai elämän sattumusten suhteen saattavat määrätä heidän kohtalonsa lopullisesti - eikä tuo kohtalo välttämättä ole onnellinen vaan päinvastoin helvetillinen.

Mutta - koko ikänsä vakavasti sairastellut Nietzsche pitää omista tuskistaan huolimatta ikuisen paluun ajatusta syvällisimpänä ideanaan (Ecce homo/Katso ihmistä, 1888), joka ei tietysti alunperin ole hänen omansa vaan jo stoalaisten perua ja itse asiassa iki-aikainen syklisen aikakäsityksen ja kosmologian malli.

Nietzsche kuitenkin 'päivittää' kyseisen mallin omiin tarkoituksiinsa ja käyttää sitä uudessa, sanoisinko 'esi-eksistentiaalisessa' kontekstissa - ei niinkään kosmologis-metafyysisessä merkityksessä kuten stoalainen ajattelu ja monet itämaiset uskonnot.
*
On sanottu, että ikuinen paluu on Nietzschen eksistentiaalinen imperatiivi - eräänlainen vastine Kantin kategoriselle imperatiiville - ehdottomalle moraalilaille (ks. PS.)

Mutta jos Nietzschen intentio on, että ikuisen paluun myöntäminen merkitsee oman elämänsä myöntämistä ja samalla myös sen elämistä niin, että sen jopa toivoisi voivansa elää ikuisesti uudestaan, niin vaikka tässä intentiossa onkin hyvin kantilainen 'sävellaji', siitä ei kuitenkaan löydy John Rawlsin Kantin deontologiasta ideoimaa tietämättömyyden verhon ajatusta, jonka mukaan eettisesti oikein toimivat ihmiset suunnittelevat tulevan elämänsä yhteiskunnan sellaiseksi, jossa he haluaisivat elää syntyisivätpä sitten mihin yhteiskunnalliseen asemaan tahansa.

Nietzsche ei olisi kyennyt ratkaisemaan analyyttisesti tätä dilemmaa individualistisesta positiostaan käsin, jos hän sitä ylipäätään edes vakavasti pohti. Mutta väistämätöntä on, että elämä, jonka haluaa elää uudelleen, ei voi olla vain omaa, yhden ihmisen elämää. On siedettävä myös muita ihmisiä.

Nietzsche tosin oli ajatellut kyseistä ongelmaa - ehkä liiankin vakavasti, koska toteaa Ecce Homossa aika rankkaa ironiaa käyttäen, että hänen sisarensa ja äitinsä ovat olleet hänelle kaikkein suurin aihe ja syy epäillä tätä kaikkein syvällisintä ajatustaan - ikuista paluuta (ks. PPS.).

Tässä vaiheessa Nietzsche oli kuitenkin jo lähellä henkistä romahdusta, eikä mikään ajatuksellinen innovaatio enää voinut olla mahdollinen. Jäljellä oli pelkkä yksinäisen majatalovuokralaisen euforinen mielikuvitusmaailma Torinon myöhäissyksyn ja alkutalven koleudessa.
*
On myös ajateltu, että Nietzsche halusi esittää oman vastineensa Pascalin vedosta, jonka perusajatus on se, että Jumalaan uskominen kannattaa aina, koska jos ihminen uskoo ja Jumala ei ole olemassa, hän ei häviä mitään, mutta voittaa ikuisen elämän, jos tämä on olemassa.

Ikuisen paluun hyväksyminen merkitsisi siten ikäänkuin lopullista pelastusta nihilismin kurimuksesta - tavallaan siis ikuista elämää.

Nämä rinnastukset Pascaliin saattavat ehkä olla liian kaukaa haettuja analogioita, mutta silti niissä voisi todellakin väittää olevan kyse eräänlaisesta nihilistisen 'pelastusopin' kehittelystä, jossa nihilismi ylitetään.

Nietzsche itse kirjoitti, että 'ikuinen paluu on ikäänkuin uskonto uskonnon tuolla puolen'.

Tämä sitaatti on mielestäni ratkaiseva, jos halutaan pitää ikuista paluuta Nietzschen yrityksenä - ehkä epätoivoisena ja absurdina sellaisena - 'löytää' itselleen uskonnollistyyppisen pelastuksen vaikka edes 'perverssillä' tavalla mahdollistava, yhtä aikaa kvasimetafyysinen että 'naturalistinen usko'.
*
Nietzsche ei kuitenkaan pohtinut ja muokannut ikuisen paluun ideaa niin pitkälle, että hän olisi lopulta tohtinut esittää sen lähtökohdaksi hyve-etiikalleen.

Jälkeenjääneet muistiinpanot osoittavat, että idean kehittely oli kesken, vaikka hän siitä siis mainitseekin viimeisessä kirjassaan, pari kuukautta ennen henkistä romahdusta kirjoittamassaan kirjallisessa omaelämäkerrassa Ecce Homo: How One Becomes What One Is.

Jotkut ovat sitä mieltä, että koska Nietzsche ei Iloisen tieteen ja Zarathustran jälkeen (esim. Hyvän ja pahan tuolla puolen, Moraalin alkuperästä) mainitse ikuista paluuta kuin Ecce homossa, hän olisi luopunut siitä, mutta minulle Ecce homon kommentti ja Tahto valtaan fragmentit riittävät oikeuttamaan oletuksen, että Nietzsche oli loppuun asti vakavissaan tuon idean suhteen.

Luultavasti kirjoitan siitä joskus vielä paljon tarkemmin, mutta riittäköön tämä tällä erää.

PS.
Kantin mukaan ihmisen vapaudella (joka on vapautta valita) on eettistä merkitystä, voimaa tai vaikutusta vain suhteessa ehdottomaan moraalilakiin, sillä ilman moraalakia tuo vapaus on joko eettistä täydellisyyttä tai mielivaltaista egoismia.

Kumpikin vaihtoehto on Kantille mahdoton, koska täydellisyys ei kuulu tähän maailmaan, ja mielivalta tekee moraalin mahdottomaksi. Tämän vuoksi ihminen, joka toimii moraalisesti oikein, kokee myös syyllisyyttä, koska hän ei milloinkaan pysty 'täyttämään lakia' vaan on vapaudessaan sen edessä aina vajaa.
Juuri tämän vuoksi vapauden moraalinen aspekti voi mahdollistua vain moraalilain kautta.

PPS.
Nietzsche kirjoitti kerran parhaimmalle ystävälleen, kirkkohistorian professori, teologi Franz Overbeckille Baseliin, että kotona käyminen ei tee hänelle hyvää, mutta hän on oppinut kestämään nuo tapaamiset.

Äidin pakkomielteinen hurskaus, syvälliseksi tarkoitettu tekopyhyys ja muodollisuus (vrt. Lady Marchmain sarjassa Mennyt maailma; - Nietzsche on soveltuvin osin kuin kotoaan karannut juoppo Sebastian) sekä sisaren antisemitistis-nationalistiset taipumukset saivat hänet miltei voimaan pahoin.