February 20, 2008

Ei pelagiolaisuudelle, ei äärimonergistiselle vanhurskauttamisopille - kyllä sakramenteille

Kirjoitettu kommentiksi Järveläisen päreeseen "Hurskaasta halusta".
*
petri, styrvainen

Kiitti vaan valistavista kommenteista. Tarkennuksia odotinkin, koska kirjoitukseni oli vahvasti poleeminen. Mitään olennaisesti uutta ette kuitenkaan esittäneet.

'Osallisuus pelastuksesta' (ylipäätään partisipaatio-oppi) on kiintoisa tapa väistää monergismin pohjaton suo, jonne ihminen hukkuu, mutta psykologiseksi selitykseksi se ei tietenkään kelpaa. Jos joku tulee ja sanoo minulle silmät palaen, että hän on nyt osallinen pelastuksesta, niin käteni hakeutuu nopeasti kännykän numeroille 112 - ainakin, mikäli kyseinen henkilö ryhtyy vielä päälle päätteeksi puhumaan kielillä ja/tai kieriskelemään tomussa.
*
Mitä sakramentteihin tulee, niin minun mielestäni mikään ei voi lähentää meitä Jumalaan - ei mikään - ei edes Kristus. Näin siksi, etten ole uskossa. Oliko yllätys?

Minulle Kristuksen kirkko on kuitenkin perin tarpeellinen nimenomaan sakramentaalisena yhteisönä. On nimittäin ihmisiä, jotka uskovat, ja paljon myös niitä, jotka haluaisivat uskoa (kuten minä.)

Jako 'pistikoihin' ja 'gnostikoihin' on keinotekoinen. Kaikki me olemme samaa ihmismassaa Jumalan edessä. Ei siinä uskova eliitti piispoineen ole yhtään sen korkeammalla Jumalan edessä kuin rupusakkikaan.
Tieto ei tee kenestäkään Jumalalle otollisempaa. Ei siis myöskään sakramentti, joka on performatiivisesti/'julkisesti' salaista 'tietoa' jos mikä.

Voihan tuon 'osallisuuden pelastuksesta' kukin sisimmässään ajatella kuten styrvainen kirjoitit, mutta perimmäinen epävarmuus säilyy aina ja siten se, jolla on mikä tahansa pelastusvarmuus jo tässä elämässä, on erehtynyt pahasti ja perusteellisesti.

Hänellä voi olla vain 'välineellinen' suhde Jumalaan sakramenttien kautta. Kristuksen ruumiin ja veren nauttiminen on magiaa, vaikka me sitä uskossamme totena pitäisimmekin - tai sitten tosi ja magia ovat tässä kontekstissa sama asia.

Niinpä se, joka kokee itsensä pelastetuksi tai ainakin olevansa lähempänä Jumalaa vaikkapa ehtoollisen jälkeen, voi puhua vain omasta puolestaan - ja pelkästään jo tämän subjektiivisuuden (fideismin) takia häntä sopii syvästi epäillä.

Mutta 'jumalallinen näytelmä' tarvitaan, koska me olemme niin onnettomia kohtalomme takia. Kristus antaa lohtua - olkoonkin illusorista.
*
Sanottakoon kuitenkin vielä, että jos kirkko ei ole sakramentaalinen eli pidä sakramenttien kautta yllä Pyhää Mysteeriä ja pelastusta Kristuksessa, se ei ole kirkko lainkaan vaan lähinnä hysteerinen ihmisjoukkio.

Ei-sakramentaalista trendiä on ollut havaittavissa reformoiduissa lahkoissa 1900-luvulla.
Ja mikä pahinta - kun tällaisesta, Kristuskeskeisestä mutta sekopäisen hurmahenkisestä montanolaisuudesta (terveisiä vaan arvostamalleni 'kostaja-Tertullianukselle') on joko älytty luopua tai sitä on ryhdytty institutionalisoimaan, perustetaankin supermarketin viereen oma kaupallinen kirkko, joka pörssikurssien ja Pyhän Hengen 'hybridinä' muistuttaa pikemminkin Kristuksen 'pelikasinoa' kuin transsendenttista kotia, jossa me voimme kohdata Vapahtajan 'omassa elementissään' - joka ei taatusti ollut kaupallinen!
Vain muutama leipä ja kaksi kalaa - ja väkeä taisi olla peräti yksi Hakaniemen-torillinen.

Myönnettäköön, että sakramentaalinen kirkko saattaa pahimmillaan muuttua (vrt. Paavin kirkko) automaatiksi tai valkopesulaksi (Camus), jossa rippi ja ehtoollinen tekee edellisen viikon synneistä 'selvää' tuosta vain niks naks. Ja eikun taas uutta pahaa tekemään!

Luterilainen kirkko ei päästä syntistä näin helpolla. Valitettavasti vaikuttaa joskus siltä - kuten olen kirjoittanut - että luterilaisessa kirkossa ei saa ikinä anteeksi, koska epävarmuus on vallitseva uskon ominaisuus sielläpäin.

Lutterin kirkossa Jumalan sanotaan kyllä rakkaudessaan armahtavan, mutta jos/kun sen armon saadakseen pitää juoda (myös 'ehtoollis-') viiniä vähintään sen verran, että ristin teologian 'kriteerit täyttyvät', niin ankeaapa on tällainen tie kohti pelastusta - myllyhoidon ja AA:n kautta pitää 'koukata' ensin hänen.
*
Minua kiinnostaa eräs suuri linja. Kirkkohan on tunnetusti kolmiyhteisen Jumalan palvontapaikka.
Siten kristillisyydessä ja sen eri kirkoissa on myös painotettu (eri aikoina tai samanaikaisesti) joko Jumalaa, Kristusta tai Pyhää Henkeä.

On sanottu että vanha kirkko ja etenkin ortodoksisuus painottaa Jumalaa, kun taas latinalaisempi katolisuus painottaa Jumalan ohella Kristusta ortodoksisuutta enemmän.
Luterilaisuus sen sijaan on painotukseltaan Kristuksen ja Pyhän hengen kirkko - sen reformoidut 'lahkot' puolestaan usein pelkkää Pyhän Hengen hurmosta.

Näyttäisi siltä, että kolmiyhteisyys on yhtä aikaa sekä lineaarinen että synkroninen 'elementti'. Ja kaiken lisäksi vielä maantieteestäkin riippuvainen.

Idässä ei painoteta subjektiivista vaan pikemminkin kollektiivista uskoa sekä Jumalan/Kristuksen kaikkivaltiutta.
Lännessä painopiste siirtyy Kristuksen kärsimyshistoriaan ja sovitukseen, jota höystetään merkillisesti uusplatonistisella metafysiikalla.
Luterilaisuus mässäilee jo ihan täysillä Jeesuksen maallisella vaelluksella ja tekee tästä eettisen esikuvan.
Reformoidut lahkot eivät tarvitse enää edes Jeesusta kuin nimenä. Pääasia että 'high spirit' säilyy omia uskon 'endorfiineja' erittämällä. Muuten tila on sama kuin narkkarilla...

Kuvattu kehitys on lineaarismaantieteellinen. Siirtyessään yhä pitemmälle länteen kristinuskon painotus maallistuu maallistumistaan: Jumala muuttuu Kristuksen ja Jeesuksen kautta pelkäksi Hengeksi - lopulta kai kvarkeiksi.

(Paradoksaalista kyllä kvanttifysiikan subjektiton kvarkkimaailma lähestyy merkillisesti idän mystistä universumi-/jumalakeskeisyyttä. Tosin jo (Akvinolaisenkin) enkeliopit liippaavat käsitteellisesti aika läheltä kvanttifysiikan tiettyjä ongelmanasetteluja.)

Mutta kun kristinusko syntyi, kaikki kolme jumaluuden 'elementtiä' painottuivat yhtäaikaisesti, joskin Pyhä Henki 'teologisoitui' ehkä hiukan myöhemmin kuin kaksi muuta.
Ja yhä nämä elementit ovat kristillisen teologian peruskivi, mikä todistaa, että ne kertovat jotain olennaista perimmäisestä itseymmärryksestämme maailmassa olemisesta.

Kun tässä asiantuntijoiden kanssa keskustelen, voisin kysyä, miten he kokevat kyseisen jaon vaikuttavan nykypäivän kristillisyydessä - sekä teoriassa että käytännössä - ja mikä oli Augustinuksen erityissuhde kolminaisuusoppiin - jos se nyt oli jotenkin erikoinen. Joka tapauksessa Augustinus on kirjoittanut kirjan triniteetistä.

*
STyrvaiselle natsismista ja kristinuskosta sen verran, että olen kyllä jossain määrin selvillä mm. Bonhoefferin ja kump. vastarintaliikkeen merkityksestä natsi-Saksassa, eikä ortodoksien juutalaispogromeja Venäjällä tai serbiortodoksien osallisuutta nationalistiseen kostoprojektiin muslimeja vastaan ole syytä vähätellä.

Mutta edelleenkin olen taipuvainen kysymään sitä, miksi juuri saksalaiset olivat niin taipuvaisia myötäilemään natsidiktatuuria.
Kaikkein suurin kysymysmerkki minulle kuitenkin on se, miksi juutalaiset alistuivat niin helposti - ikäänkuin Jumalan koettelemukseen uskoen.

Väitän, että Saksan luterilaisilla oli samaa 'eetosta' kuin juutalaisilla eikä vähiten yksipuolisen monergistisen (ja etenkin forenssisen: armo julistetaan kuin tuomio) pelastusoppinsa takia.
*
Nyt ei riitä retoriikka (esimerkiksi 'osallisuus pelastuksesta') styrvainen: Sano minulle, mitä siitä seuraa, jos ihmisen tahdolla ja valinnan vapaudella ei ole mitään merkitystä pelastuksen suhteen.
Minä annan omasta puolestani kolme vaihtoehtoa: 1) paniikkihäiriö, 2) uskosta/kirkosta luopuminen, 3) 'pörssiuskovaisuus' (eli totaali maallistuminen).

Eli kun aloitin siitä, että pelastus on täydellisen epävarma asia ja päädyin siihen, että tuo epävarmuus lopulta ajaa ihmisen joko hulluuteen ja/tai pois kirkon piiristä ja/tai maallistuneeseen onnentavoitteluun, niin lopputulemaksi minulle jää (edelleen) se, että kirkon tulee painottaa synergismiä ja sakramentaalisuutta - muussa tapauksessa se turhentaa itsensä ja kuihtuu pois.

Yhtä vain en tiedä: mikä saisi minut uskomaan tuohon sakramentaaliseen(kaan) kirkkoon...

13 comments:

A-K.H said...

Ei sakramenteille, ilman enempiä kommentteja. Jos joku on sakramenttiuskovainen, niin omapa on asiansa. Muslimit ihmettelevät, miksi kristityt syövät jumalansa, mutta on ihmettelemistä muslumaaneissakin, kunhan ei ääneensä ihmettele monikulttuurisessa muslimien Euroopassa.

Anonymous said...

musulmaanit, ak-h, ovat samoja taateli tallajia kuin me muutkin kuolevaiset.

rr:
älysi laatu on henkistä, siksi lohdullista lukea artikkeleitasi.
guugeloippa: henkinen älykkyys.

meitä on moneksi vaan moneksi meistä ole.

- naaras-lukija

Jussi said...

Vähän värikkäämpää keskustelua täällä:

http://www.youtube.com/watch?v=vtNdYsoool8

;)

Anonymous said...

miksi sun pitäis uskoa kirkkoon? olla niink osa jostakin ja pelastua
vaikka nyt pelkäänki vähän tata sanoa
niin pelastumista kaipaavat kyllä löytää tarvitsemansa
en ole oikein ymmärtänyt kirkon ja ikuisuuden suhdetta
mikä on tuo 'ihmisen kohtalo' nn tietämättömyys
kun minulle lapsena ihan ekan kerran selitettiin ehtoollista, tajusin sen, yhden kerran..sittemmin en ole tajunnut. mietin vain ihmisten housujen takamuksia ja niitten hienoja pyhiä liikkeitä. tyhmiä sanoja. rippi isäni heitti viinit vahingossa mekolleni ja olen vieläkin vihainen. kun leikimme sokkoleikkiä hän antoi minun kompastua metsässä.

minulle nuo sakramentittomat liikkeet ovat antaneet tuhannesti enemmän iloa, seuraa,viisautta, hulluutta.
kutsutkin sitä hysteriaksi. kohdussa olemista siinä onkin. hyvä että on ajattelijoita. kuten sinä

yritän ymmärtää sekoilujasi rahasta. olen siinä onnellisessa asemassa ettei raha ole koskaan ollut muuta kuin paperi

valinnanvapaus liittyy aina hetkeen ja ihmiseen. sinä ajattelet, siis olet. jos ei kirkko liity tarpeisiisi niin yrität selittää sen pois!

Rauno Rasanen said...

a-k.h

'Ei sakramenteille, ilman enempiä kommentteja.'

Se on uskonnon loppu sitten...

*
jussi

Olen tuon leffan joskus nähnyt. Mainio kohtaus.

ruudi said...

ehkä se että ajatuksesi ovat niin kietoutuneita rahatalouteen ja käytäntöön estää hengenhöyryämistä

Anonymous said...

ai anteeksi mutta onko tuossa kuvassa tuomas nevanlinna?

Rauno Rasanen said...

a-k.h

Kaikki uskonnot ovat sakramentaalisia.

Muussa tapauksessa uskonnollinen kokemus ilmenee pelkästään esimerkiksi hysteriana, paniikkihäiriönä, masokismina tai sitten siitä tulee kalvinismia eli pahimmanlaatuista tekopyhyyttä ja pelagiolaisuutta (nimenomaan predestinaatio-opin epävarmuuden/mielettömyyden 'kompensoimiseksi').

Rauno Rasanen said...

anonymous

'ai anteeksi mutta onko tuossa kuvassa tuomas nevanlinna?'

En tiedä, mitä kuvia katselet tai 'näet'...

A-K.H said...

Loppukoon sitten. Kenelle loppuu, kenelle ei.

clay said...

Mihin kirkkoon minä sitten sinut vien
jos haluan mennä kirkkoon_

mattitaneli said...

Hei hyvä Rauno,


Kiitos paljon armo-pohdinnoistasi.
Mitkä ne synergismiin liittyvät
ihmisen, mahdollisesti hyvät, teot
voisivat olla? Mikä ongelma
siis (ääri?)monergismissa,
sola fide, sola Scriptura, sola
sola gratia ja muissa sola-jutuissa?
Jumalan kunniaa ja kaikivaltiutta ne vain julistanevat. Musta ei ihminen niin kovin paljon hyvään pysty - perisynnin vaivaamia me kaikki ( ks. myös Kantin näkemys radikaalista pahasta).


Ystävällisesti ja kunnioittavasti Matti

Rauno Rasanen said...

mattitaneli

Koska emme hyvään kykene, emmekä suinkaan lankea luulemaan, että pelastus olisi omaa ansiotamme, jäljelle jäävät sakramentit, jotka minun tulkinnassani (tämä ei siis ole virallista teologiaa) antaa mediumin, joka ylläpitää osallisuuttamme (joka ei ole omaa ansiotamme vaan ainoastaan kiinnostuksen osoitus) pyhään, jumalalliseen todellisuuteen.

Luterilaiset ja reformoidut saattavat pitää tätä kantaa ('sala-')arminiolaisuutena tai vastaavana, maltillisena semipelagiolaisuutena, mutta viis siitä. Olkoon niin. Ei hetkauta minua.
Nimitykset ovat yhtä tyhjän kanssa.