Ei pelagiolaisuudelle, ei äärimonergistiselle vanhurskauttamisopille - kyllä sakramenteille

Kirjoitettu kommentiksi Järveläisen päreeseen "Hurskaasta halusta".
*
petri, styrvainen

Kiitti vaan valistavista kommenteista. Tarkennuksia odotinkin, koska kirjoitukseni oli vahvasti poleeminen. Mitään olennaisesti uutta ette kuitenkaan esittäneet.

'Osallisuus pelastuksesta' (ylipäätään partisipaatio-oppi) on kiintoisa tapa väistää monergismin pohjaton suo, jonne ihminen hukkuu, mutta psykologiseksi selitykseksi se ei tietenkään kelpaa. Jos joku tulee ja sanoo minulle silmät palaen, että hän on nyt osallinen pelastuksesta, niin käteni hakeutuu nopeasti kännykän numeroille 112 - ainakin, mikäli kyseinen henkilö ryhtyy vielä päälle päätteeksi puhumaan kielillä ja/tai kieriskelemään tomussa.
*
Mitä sakramentteihin tulee, niin minun mielestäni mikään ei voi lähentää meitä Jumalaan - ei mikään - ei edes Kristus. Näin siksi, etten ole uskossa. Oliko yllätys?

Minulle Kristuksen kirkko on kuitenkin perin tarpeellinen nimenomaan sakramentaalisena yhteisönä. On nimittäin ihmisiä, jotka uskovat, ja paljon myös niitä, jotka haluaisivat uskoa (kuten minä.)

Jako 'pistikoihin' ja 'gnostikoihin' on keinotekoinen. Kaikki me olemme samaa ihmismassaa Jumalan edessä. Ei siinä uskova eliitti piispoineen ole yhtään sen korkeammalla Jumalan edessä kuin rupusakkikaan.
Tieto ei tee kenestäkään Jumalalle otollisempaa. Ei siis myöskään sakramentti, joka on performatiivisesti/'julkisesti' salaista 'tietoa' jos mikä.

Voihan tuon 'osallisuuden pelastuksesta' kukin sisimmässään ajatella kuten styrvainen kirjoitit, mutta perimmäinen epävarmuus säilyy aina ja siten se, jolla on mikä tahansa pelastusvarmuus jo tässä elämässä, on erehtynyt pahasti ja perusteellisesti.

Hänellä voi olla vain 'välineellinen' suhde Jumalaan sakramenttien kautta. Kristuksen ruumiin ja veren nauttiminen on magiaa, vaikka me sitä uskossamme totena pitäisimmekin - tai sitten tosi ja magia ovat tässä kontekstissa sama asia.

Niinpä se, joka kokee itsensä pelastetuksi tai ainakin olevansa lähempänä Jumalaa vaikkapa ehtoollisen jälkeen, voi puhua vain omasta puolestaan - ja pelkästään jo tämän subjektiivisuuden (fideismin) takia häntä sopii syvästi epäillä.

Mutta 'jumalallinen näytelmä' tarvitaan, koska me olemme niin onnettomia kohtalomme takia. Kristus antaa lohtua - olkoonkin illusorista.
*
Sanottakoon kuitenkin vielä, että jos kirkko ei ole sakramentaalinen eli pidä sakramenttien kautta yllä Pyhää Mysteeriä ja pelastusta Kristuksessa, se ei ole kirkko lainkaan vaan lähinnä hysteerinen ihmisjoukkio.

Ei-sakramentaalista trendiä on ollut havaittavissa reformoiduissa lahkoissa 1900-luvulla.
Ja mikä pahinta - kun tällaisesta, Kristuskeskeisestä mutta sekopäisen hurmahenkisestä montanolaisuudesta (terveisiä vaan arvostamalleni 'kostaja-Tertullianukselle') on joko älytty luopua tai sitä on ryhdytty institutionalisoimaan, perustetaankin supermarketin viereen oma kaupallinen kirkko, joka pörssikurssien ja Pyhän Hengen 'hybridinä' muistuttaa pikemminkin Kristuksen 'pelikasinoa' kuin transsendenttista kotia, jossa me voimme kohdata Vapahtajan 'omassa elementissään' - joka ei taatusti ollut kaupallinen!
Vain muutama leipä ja kaksi kalaa - ja väkeä taisi olla peräti yksi Hakaniemen-torillinen.

Myönnettäköön, että sakramentaalinen kirkko saattaa pahimmillaan muuttua (vrt. Paavin kirkko) automaatiksi tai valkopesulaksi (Camus), jossa rippi ja ehtoollinen tekee edellisen viikon synneistä 'selvää' tuosta vain niks naks. Ja eikun taas uutta pahaa tekemään!

Luterilainen kirkko ei päästä syntistä näin helpolla. Valitettavasti vaikuttaa joskus siltä - kuten olen kirjoittanut - että luterilaisessa kirkossa ei saa ikinä anteeksi, koska epävarmuus on vallitseva uskon ominaisuus sielläpäin.

Lutterin kirkossa Jumalan sanotaan kyllä rakkaudessaan armahtavan, mutta jos/kun sen armon saadakseen pitää juoda (myös 'ehtoollis-') viiniä vähintään sen verran, että ristin teologian 'kriteerit täyttyvät', niin ankeaapa on tällainen tie kohti pelastusta - myllyhoidon ja AA:n kautta pitää 'koukata' ensin hänen.
*
Minua kiinnostaa eräs suuri linja. Kirkkohan on tunnetusti kolmiyhteisen Jumalan palvontapaikka.
Siten kristillisyydessä ja sen eri kirkoissa on myös painotettu (eri aikoina tai samanaikaisesti) joko Jumalaa, Kristusta tai Pyhää Henkeä.

On sanottu että vanha kirkko ja etenkin ortodoksisuus painottaa Jumalaa, kun taas latinalaisempi katolisuus painottaa Jumalan ohella Kristusta ortodoksisuutta enemmän.
Luterilaisuus sen sijaan on painotukseltaan Kristuksen ja Pyhän hengen kirkko - sen reformoidut 'lahkot' puolestaan usein pelkkää Pyhän Hengen hurmosta.

Näyttäisi siltä, että kolmiyhteisyys on yhtä aikaa sekä lineaarinen että synkroninen 'elementti'. Ja kaiken lisäksi vielä maantieteestäkin riippuvainen.

Idässä ei painoteta subjektiivista vaan pikemminkin kollektiivista uskoa sekä Jumalan/Kristuksen kaikkivaltiutta.
Lännessä painopiste siirtyy Kristuksen kärsimyshistoriaan ja sovitukseen, jota höystetään merkillisesti uusplatonistisella metafysiikalla.
Luterilaisuus mässäilee jo ihan täysillä Jeesuksen maallisella vaelluksella ja tekee tästä eettisen esikuvan.
Reformoidut lahkot eivät tarvitse enää edes Jeesusta kuin nimenä. Pääasia että 'high spirit' säilyy omia uskon 'endorfiineja' erittämällä. Muuten tila on sama kuin narkkarilla...

Kuvattu kehitys on lineaarismaantieteellinen. Siirtyessään yhä pitemmälle länteen kristinuskon painotus maallistuu maallistumistaan: Jumala muuttuu Kristuksen ja Jeesuksen kautta pelkäksi Hengeksi - lopulta kai kvarkeiksi.

(Paradoksaalista kyllä kvanttifysiikan subjektiton kvarkkimaailma lähestyy merkillisesti idän mystistä universumi-/jumalakeskeisyyttä. Tosin jo (Akvinolaisenkin) enkeliopit liippaavat käsitteellisesti aika läheltä kvanttifysiikan tiettyjä ongelmanasetteluja.)

Mutta kun kristinusko syntyi, kaikki kolme jumaluuden 'elementtiä' painottuivat yhtäaikaisesti, joskin Pyhä Henki 'teologisoitui' ehkä hiukan myöhemmin kuin kaksi muuta.
Ja yhä nämä elementit ovat kristillisen teologian peruskivi, mikä todistaa, että ne kertovat jotain olennaista perimmäisestä itseymmärryksestämme maailmassa olemisesta.

Kun tässä asiantuntijoiden kanssa keskustelen, voisin kysyä, miten he kokevat kyseisen jaon vaikuttavan nykypäivän kristillisyydessä - sekä teoriassa että käytännössä - ja mikä oli Augustinuksen erityissuhde kolminaisuusoppiin - jos se nyt oli jotenkin erikoinen. Joka tapauksessa Augustinus on kirjoittanut kirjan triniteetistä.

*
STyrvaiselle natsismista ja kristinuskosta sen verran, että olen kyllä jossain määrin selvillä mm. Bonhoefferin ja kump. vastarintaliikkeen merkityksestä natsi-Saksassa, eikä ortodoksien juutalaispogromeja Venäjällä tai serbiortodoksien osallisuutta nationalistiseen kostoprojektiin muslimeja vastaan ole syytä vähätellä.

Mutta edelleenkin olen taipuvainen kysymään sitä, miksi juuri saksalaiset olivat niin taipuvaisia myötäilemään natsidiktatuuria.
Kaikkein suurin kysymysmerkki minulle kuitenkin on se, miksi juutalaiset alistuivat niin helposti - ikäänkuin Jumalan koettelemukseen uskoen.

Väitän, että Saksan luterilaisilla oli samaa 'eetosta' kuin juutalaisilla eikä vähiten yksipuolisen monergistisen (ja etenkin forenssisen: armo julistetaan kuin tuomio) pelastusoppinsa takia.
*
Nyt ei riitä retoriikka (esimerkiksi 'osallisuus pelastuksesta') styrvainen: Sano minulle, mitä siitä seuraa, jos ihmisen tahdolla ja valinnan vapaudella ei ole mitään merkitystä pelastuksen suhteen.
Minä annan omasta puolestani kolme vaihtoehtoa: 1) paniikkihäiriö, 2) uskosta/kirkosta luopuminen, 3) 'pörssiuskovaisuus' (eli totaali maallistuminen).

Eli kun aloitin siitä, että pelastus on täydellisen epävarma asia ja päädyin siihen, että tuo epävarmuus lopulta ajaa ihmisen joko hulluuteen ja/tai pois kirkon piiristä ja/tai maallistuneeseen onnentavoitteluun, niin lopputulemaksi minulle jää (edelleen) se, että kirkon tulee painottaa synergismiä ja sakramentaalisuutta - muussa tapauksessa se turhentaa itsensä ja kuihtuu pois.

Yhtä vain en tiedä: mikä saisi minut uskomaan tuohon sakramentaaliseen(kaan) kirkkoon...