Miksi käytän ad hominem argumentaatiota

Kirjoitettu kommentiksi iineksen päreeseen "Paimentajia".
*
Iines, Saara, Homo Garrulus ja muut

Minulla olis sulle HG paljonkin sanottavaa - joskin vain yhden pirun pitkän kommentin verran, mutta olen nyt kohtelias ja vaikenen - sinun itsesi takia.
Oikeastaan en tämänkään vuoksi ole sinua juuri kommentoinut kuin äärimmäisen harvoin - ja varsin kriittisesti yleensä silloinkin.
Joka tapauksessa persoonallisuutta pohdiskeleva kriittisyys on ainakin sinun kohdallasi psykologisesti liian arkaluonteinen lähestymistapa.

Ja koska en voi enkä halua välttää ad hominem-argumentteja sinun(kaan) tapauksessasi - ja nimenomaan tavalla, joka ei ole vain tahallista provokaatiota vaan totisinta totta!, pidän turpani kiinni.
*
Joku - ehkä monikin - sanoo nyt, että minun olisi syytä välttää ad hominemia myös tässä blogissa ja tämän keskusteluaiheen osalta, mutta miten se olisi mahdollista, kun toisen osapuolen mielipiteiden ja argumentointien (sensuuri lapsen oikeuksien ja turvallisuuden takeena) perimmäiset lähtökohdat eivät ole paljastettavissa muuten kuin osoittamalla niiden perustuvan juuri subjektiiviseen asenteeseen, jota he pitävät yhtä totena kuin toinen osapuoli niitä sananvapauden (asenne ja arvo sekin) nimissä esitettyjä teknisiä faktoja, jotka on niin moneen kertaan ja selkeästi esitetty käydyn keskustelun aikana.

Kieltämättä Johannes Knektmanin pinna kestää tässä(kin) kommentoinnissa paremmin kuin meikäläisellä (arvostan hänen pitkäpinnaisuuttaan), mutta kun mainitut ns. tekniset tosiasiat on jo vähintään parikolme kertaa ehditty esittää, eivätkä ne näytä menevän perille sitten millään keskustelun - ei välttämättä vastakkaista mutta ainakin erilaiseen asenteeseen perustuvaa linjaa edustaville, niin minun mielestäni ainoa vaihtoehto - mikäli haluaa osoittaa avoimesti, mistä kiikastaa, kun esitetyt ko. tosiasiat eivät tee vaikutusta, on käyttää hieman satuttavaakin ad hominem-argumentaatiota - vähän samaan tapaan kuin psykologi/psykoanalyytikko terapoitavaa analysoidessaan.

Ja kuten tiedämme tai ainakin olemme kuulleet, omien perimmäisten tunteittensa ja asenteittensa kohtaaminen ikäänkuin silmästä silmään on usein hyvinkin ahdistavaa ja ristiriitaisia assosiaatioita herättävää (myös minulle).

Emme halua ymmärtää ja oivaltaa oman luonteemme/persoonallisuutemme dominoivimpia piirteitä ja affekteja, koska koemme silloin, että meidät paljastetaan - riisutaan ikäänkuin alastomaksi, ja että ne syvimmät tuntemukset, joita me itsestämme, omassa itsemmärryksessämme pidämme niin itsestään selvinä ja loukkaamattomina, tulevat uhatuiksi harkitun ja hyvin perustellun ad hominem-tyyppisen kommentin/kysmyksen esittäjän toimesta - (ks. PS.)

Reagoimme yleensä torjumalla, käyttämällä koko defenssiskaalaamme tällaista päättelyä vastaan, vaikka sen voi - ja se pitäisi - ottaa lähinnä pohdiskelun virikkeeksi eikä henkilökohtaisena hyökkäyksenä/loukkauksena omaa persoonaa ja omia mielipiteitä kohtaan.

Myönnän silti, että minulla on omassa ad hominem-strategiassani paljon parantamisen varaa - etenkin hienotunteisuuden ja kohteliaisuuden suhteen.

Olen ehkä liian usein halunnut yksipuolisesti vain provosoida, vaikka sekin on hyvin tietoinen valinta, jonka motiivina ei kuitenkaan ole pahantahtoinen kiusaaminen kuten viime aikoinakin on epäsuorasti väitetty.
Ehkä omatuntoni kuitenkin hieman kolkuttaa, koska haluan kuvata asiani näin avoimesti.

Mutta oleellista - omastatunnosta huolimatta - on yhä se, että kirjoitin tämän kaiken nimenomaan sen vuoksi, että edes jollain tavalla saisin perusteltua oman lähestymistapani käytyyn keskusteluun, joka kaikkien mielestä junnaa paikallaan loputtomiin, ja miksi koen turhauttavaksi kerrata samat tosiasiat uudestaan ties kuinka monetta kertaa - ja miksi siis haluan soveltaa ad hominem-argumentaatiota.

Vielä kerran: siksi koska koen sen ainoaksi keinoksi, jolla perimmäiset asenteemme, temperamenttimme ja mentaliteettimme, jotka pitkälti muovaavat useiden keskustelijoiden valintoja sekä mielipidettä sensuurin ja sananvapauden suhteen tässä suuresti tunteisiin vetoavassa lapsipornoasiassa, olisi mahdollista asettaa tarkastelun ja pohdinnan kohteeksi.

Kukin voisi myös tykönään katsoa niin sanotusti peiliin ja miettiä, miten paljossa hänen mielipiteensä käydyssä keskustelussa pohjaavat syvästi omaan henkilöhistoriaan, omiin pelkoihin, mieltymyksiin ja lopulta ennakkoluulonomaisiin vakaumuksiin ja arvoihin, joita hän ei osaa eikä kykene kyseenalaistamaan eikä edes kriittisesti arvioimaan, koska ne ovat erottamaton osa hänen persoonallisuuttaan, kokemushistoriaansa - ja siten hänen identiteettiään.

Tällainen itsetutkiskelu eli itsereflektio ei ole helppoa. Kirjailijoille ja runoilijoille (ainakin vakavasti otettaville) se lienee tai ainakin sen pitäisi olla arkipäivää jo 'työn puolesta', mutta useimmiten ihmiset eivät pysähdy ajattelemaan itseään ja motiiveitaan - elämästä ja kuolemasta puhumattakaan - kuin äärimmäisisissä tilanteissa (esim. läheisen kuolema), ja kieltämättä silloin 'sopiva' psykoterapeutti voi auttaa enemmän kuin huono ystävä.

Mutta skeptinen kun psykiatrisen hoidon ja psykoterapian suhteen olen lisään vielä, että yhtä lailla hyvä ystävä voi auttaa meitä näissä asioissa paremmin (koska hän näkee meidät ulkoapäin, päinvastoin kuin me itse) kuin huono/sopimaton terapeutti, jonka persoonallisuus tai jonka omaksuma teoria ja praktiikka ei kerta kaikkiaan sovi meidän tapaukseemme.

*
Tosiasiat on siis jo käyty läpi - lukemattomia kertoja. On aika ryhtyä tutkailemaan 'päämme sisäistä moralistia ja arvoanalyytikkoa'.
Siinä ohella voimme edelleen jatkaa poliittisten päätöksentekijöitten seuraavien siirtojen kriittistä arviointia.
*

PS.

Freudin (johon ad hominemin käyttöni tässä kohtaa viittaa) seksuaaliteoria saattaa hyvinkin olla kyseenalaistettavissa (ainakin se on tiukkojen kriteerien mukaan epätieteellinen ja kuitenkin yhä edelleen intuitiivisesti heuristinen - siis oivalluksia herättävä), mutta Freud oli nero esittämään kysymyksiä, joita emme koskaan voi väistää tai jättää huomiotta, mikäli ihmisen persoonallisuus kiinnostaa meitä muutenkin kuin ärsyke-reaktio-oppimisautomaattina, kognitiivisena mallinnuskoneena tai 'mystisesti' geenien ohjaamana Golemina - http://en.wikipedia.org/wiki/Golem.

Sitäpaitsi - jos tieteen ihanne on tutkia ihmistäkin ilman tutkijan subjektiivisen kokemuksen muka tutkimusta vääristävää vaikutusta, niin herää tietysti oikeutettu kysymys siitä, miten ihmeessä ihmistä ylipäätään on mahdollista tutkia tieteellisesti!