Mitä merkitsee 'usko tieteeseen' sokraattisen ironian valossa

Kirjoitettu vastaukseksi Markulle takkiraudan päreeseen "Periytyykö uskonnollisuus suvussa?" koskien kommenttipärettäni Periytyykö uskonnollisuus suvussa? Sokrates vastaa...
*
Markku kommentoi

'Usko tieteeseen minua sen sijaan huvittaa/RR.
Mitä tarkoittaa "usko tieteeseen"?'

*
Minä kyllä selitin tämän asian sen Sokrates-esimerkin kautta, mutta kieltämättä melko yksioikoisesti ja samalla hankalasti.

Sanotaan nyt vielä vaikka tällä tavoin - toivottavasti edes hiukan selventävämmin: usko merkitsee aina tietyn normatiivisen asenteen omaksumista jonkin korkeimman auktoriteetin käskystä.
Tieteessä tuo auktoriteetti ei ole jumala vaan totuus - tieteen antama totuus - mitä se sitten ikinä lopulta lieneekään.

Joka tapauksessa kyse on siitä, että tiedemieskin toimii ikäänkuin hän etsisi tietä tuon totuuden luokse - totuuden, joka 'velvoittaa' etsimään 'itseään/sitä'.

Mutta jos näin on, niin tiedemiehen pitäisi myös viime kädessä empiirisesti kyetä osoittamaan, mikä tuo totuus on.
Mutta hän ei tiedä; - hänellä on 'vain' loputtomasti informaatiota ja valtava määrä tutkittuja säännönmukaisuuksia, mutta tietoa itse totuudesta, jota tämän uupumattoman uurastuksen pitäisi sekä palvella, ja jonka pitäisi se myös paljastaa, hän ei ole saavuttanut (Ks. PS.).

Ehkä myös välttääkseen turhautumisen (missä asenteen 'ryhdistäytymisessä' tieteellinen vakaumus tulee hyvään tarpeeseen), joka uhkaa tutkimustulosten triviaalisuuden ja pelkän deskriptiivisyyden vuoksi, tiedemies ei kuitenkaan koskaan luovuta vaan näkee jo saavutetun osatiedon eteensä aukaisemissa uusissa kysmyksissä ja uudessa tuntemattomassa myös uuden, yhä uudestaan velvoittavan haasteen - jonka voitettuaan hän saattaa ajatuksissaan jo olla Totuuden lähettyvillä.

*
Väitteeni on, että Sokrateen tokaisu '...minun on mahdoton lakata toimimasta, koska se olisi tottelemattomuutta jumalaa kohtaan,...' paljastaa ironisesti myös tieteentekijän sitoutumisen 'tuntemattomaan', ikäänkuin jumalalliseen auktoriteettiin, joka - vielä kerran - velvoittaa häntä toimimaan.

Mutta jos/kun sijoitamme Sokrateen jumalan paikalle esim. juuri geenin, jolla on tällä hetkellä mielestäni liki 'jumalallinen rooli' nykyihmisten elämässä, havaitsemme, miten pahaan sekaannukseen olemme luonnontieteilijöinä ajautuneet.

Emme voi olla toimimatta, koska loukkaisimme silloin ('suurta Kurp...') Geeniä!

Mikä mielettömyys! Miten ihmeessä me voimme loukata jumalaa tai geeniä, joista kumpikaan ei vaikuta meihin deterministisen kausaation periaatteella, koska voimme oman tahtomme kautta asettaa itsemme - ei niiden ulkopuolelle vaan suhteeseen niiden kanssa - toteamalla, ettemme voi lopettaa niiden 'tottelemista' silkasta uskosta ja kunnioituksesta johtuen.

Kyse on tahdon vapauden suhteellisuudesta mutta yhtä kaikki samalla sen todellisesta olemassaolosta - ei kuitenkaan metafyysisestä vaan kielellis-käsitteellis-reflektiivisestä olemassaolosta.

(Huomattakoon, että ironia/itseironia on aina myös osoitus tahdon vapaudesta. En tiedä ainoaakaan itseironista eläintä. On syytä muistaa, että leikki ei vielä ole samaa kuin ironia ja itseironia, vaikka ironialla onkin juurensa leikissä.)

Tämä oli Sokrateen pointti, sillä filosofit (toisin kuin kansa) eivät uskoneet antiikin Kreikan jumaliin vaan pitivät niitä luonnonvoimien antropomorfisina metaforina, vaikka yleensä mukautuivatkin (karkotuksen tai kuolemantuomion välttääkseen) uhraamaan kaupunkivaltioitten virallisille jumalille.

Sama pätee sopivin muutoksin geeneihin. Geeni on meissä itsessämme oleva 'luonnonvoima', mutta se ei määrää tahtoamme kuin rajoitetussa määrin - kuten 'ulkopuoliset' luonnonvoimatkin.

Jos siis tieteen suhtautuminen geeneihin ja ylipäätään perimmäisiin alkeishiukkasiin on samanlainen kuin Sokrateen asenne jumalaa kohtaan, se on totisesti ehkä kaikkein suurinta ironiaa - ellei se siis olisi tiedemiehelle totisinta totta eli uskoon verrattava asenne.

Alkeishiukkaset ja geenit ovat tieteen tekijälle ikäänkuin jumalallisen totuuden sisältäviä 'olioita', joilla on paitsi empiirisesti todennettavissa oleva vaikutuksensa myös transsendenttinen - animistis-maagisesti velvoittava vaikutus hänen ajatteluunsa.

Tällä tavoin - hankalasti tiedostettavissa olevan käsitteellisen ja psykologisen itsereflektioprosessin lopputuloksena on ontologinen (ja argumentatiivinen) kategoriavirhe, jossa geeneillä ei olekaan enää vain empiiristä olemassaoloaan, vaan niille suodaan tiedostamattomasti ad absurdum jotain enemmän - jotain, mikä herättää tiedemiehen kunnioituksen samalla tavoin kuin metafyysinen Totuus herätti aikoinaan Platonin tiedollisen intohimon ja kunnioituksen, edelleen samalla tavoin kuin Jumala herätti/ttää juutalaisten sekä kristittyjen ja islaminuskoisten kunnioituksen.

*
Dawkinsin meemi-idea on kaikesta mielenkiintoisuudestaan huolimatta konkreettinen osoitus siitä, että reduktionistin yritykset selittää kulttuuria heijastelevat hänen omaa animistis-maagista suhdettaan luonnonvoimiin - tässä tapauksessa 'kaikkivaltiaisiin' geeneihin.

Meemit ovat ikäänkuin reduktionistisen geenitutkijan (tai jokaisen pelkillä reduktioilla selittävän - olivatpa he sitten teologeja, filosofeja tai tiedemiehiä) 'inkarnoitunut haamu' (ehkä hän on samaistunut Geeniin?;), joka on tullut maan päälle antamaan meille 'harhaileville ihmispoloille' luonnontieteen kausatiivisella ('pelastus-') varmuudella sinetöidyn selityksen harhailujemme todellisesta luonteesta.

Tällaisen selityksen pitäisi tiedemiehen mielestä herättää meissä sekä tieteellistä, intellektuaalista että normatiivista kunnioitusta (siis uskoa), koska se on muka ainoa tosi selitys vaelluksemme luonteesta - myös itsetietoisina ja intentionaalisesti toimivina agentteina.
*
Tätä merkitsee minulle 'usko tieteeseen'. (Toivottavasti en sekoittanut ajatuksiasi entisestään..;)

PS.
Tiedon, totuuden ja tieteellisen tutkimuksen projekti sisältää inhimillisen ajattelun kannalta erään kaikkein suurimmista paradokseista: mitä enemmän olemme niin sanotusti lähestyneet totuutta, sitä vähemmän siitä löytyy sisältöä ja merkitystä - maailma trivialisoituu ja banalisoituu - muuttuu semanttisesti tyhjemmäksi.
Totuus on haihtunut ja velvoittava Lumous sen mukana (vrt. Max Weberin Entzauberung ja Rudolf Bultmannin Entmythologiserung).