Filosofinen sähköpostiviesti

(Lisätty PS.)
Hei

Viimeinkin löysin tutkimuksen, joka käsittelee Nietzscheä transsendentaalisen tradition valossa. Nimittäin – vaikka Nietzscheä yleensä pidetään tietoteoreettisesti pikemminkin naturalististyyppisenä, antimetafyysisenä ajattelijana, joka hylkää totuuden mahdollisuuden (joka perinteisesti on metafyysisen mutta ’soveltuvin osin’ myös transsendentaalisen filosofian ’kohde tai projekti’), niin kyllä hän oli vaikuttunut uuskantilaisestakin ajattelusta.
*
Kanthan oli transsendentaalifilosofian perustaja. Tiivistäen sanottuna Kantin ajattelu keskittyy metafysiikan kritiikissä tieto-opillisesti kysymykseen siitä, miten ajattelu on mahdollista, eli mitkä ovat ajattelemisen mahdollisuudet ehdot ja edellytykset. Naturalisteille tällainen kysymys on metafyysinen ’jäänne’, joka ei ole relevanttia varsinkaan luonnontieteellisen tutkimuksen kannalta.

En ole samaa mieltä...enkä myöskään ole ainut, joka ei ole samaa mieltä, vaikka aikakauttamme kutsutaankin joko naturalistiseksi ja/tai konstruktivistiseksi. Kant sijoittuu tavallaan tähän väliin samaan tapaan, kuin hän halusi sijoittua englantilaisten nominalisti, (subjektiivinen) idealisti Berkeleyn sekä ’skeptikko’ ja (käsite-) naturalisti Humen väliin.

Käsite-etuliite Humen naturalismiin siksi, että nykyään naturalismi ymmärretään yksinomaan tieteellisenä metodina ja tutkimuksena, kun taas Humelle naturalismi oli loogisesti päätelty, ainoa vaihtoehto tiedon hankinnan kannalta. Hume ei siis edustanut vielä mitään materialistis-reduktionistista filosofiaa (kuten Churchland ja Dennett nykyään), vaikka ateisti olikin. Uskonnolla oli hänelle silti pragmaattinen ja integroiva merkitys yhteisön kannalta.

Subjektiivinen idealismi: ’oleminen on havaituksi tulemista’, eli todellisuus on subjektiivinen havainto. Esim. Jos metsässä kaatuu puu, eikä kukaan ole sitä todistamassa, niin kuuluuko kaatumisesta mitään ääntä? Berkeley-tutkija Timo Airaksinen vastasi kerran radiossa tuohon kysmykseen, että ’ei tietenkään’ ;).

Hume taas skeptikkona oletti, että jopa syy-yhteys itsenäisenä loogisena lainalaisuutena – ’metafyysisenä’ kausaliteettina – ei ole olemassa, vaan kaikki päättelymme syy-seuraus-suhteista perustuvat tottumuksiin ja tapoihin (esim. Näemme kyllä, miten biljardipallo osuu toiseen ja toinen lähtee liikkeelle sen siihen osuessa, mutta emme silti ’näe’ mitään syy-yhteyttä.

Kausaliteetti on näin ollen pelkkä hypoteesi ja oletus, joka perustuu siihen, että tietyt kaksi ilmiötä ovat tapahtuneet aina ennenkin. Esim. ’Tiedämme’ muka, että aurinko laskettuaan illalla nousee kausaalisella varmuudella seuraavana aamuna.

Humen mukaan me emme siis tiedä – me vain olemme korottaneet tottumuksen loogis-kausaaliseksi varmuudeksi, vaikka kyse auringonnousunkin suhteen on pelkästään erittäin vahvasta todennäköisyydestä. Induktiivinen (havaintoon perustuva) päättely kun ei koskaan voi olla samalla tavoin varmaa kuin käsitteellinen deduktiivinen päättely (esim. kaikki poikamiehet ovat naimattomia).

Kantin ehkä kaikkein ongelmallisin väite oli, että on olemassa varmaa kokemukseen (ymmärrettävä kokemus on Kantille aina ymmärryksen muotojen kanssa yhtenevää – mutta ei siis pelkkää subjektin omaa konstruktiota kuten nominalisti Berkeleyllä) perustuva tietoa (synteettinen apriorinen tieto). Kausaliteetilla oli tällaisen tiedon saavuttamisessa aivan erityinen rooli.

Kant ajatteli, että kausaliteetti on ihmiselle ominainen ymmärryksen muoto, jota ilman maailman järkevä ja järjestynyt havaitseminen on mahdotonta – samoin ajatteleminen (kausaliteetti ei ole Kantille suinkaan ainoa joskin tärkein ymmärryksen kategoria).

Humen induktiopäättelyyn perustuva skeptisismi ei siis voi mahdollistaa koherenttia havaintoa ja ajattelemista, koska se johtaa käytännössä takaisin Berkelyn subjektivismiin ja konstruktivismiin - eli/tai nominalismiin contra universalismi, joskaan Kant ei metafysiikan kriitikkona ollut universalisti, jonka mukaan yleiskäsitteet ovat tosia; nominalistit taas olettavat, että yksityiskäsitteet ovat tosia (mutta ei universaalissa vaan lauseloogisessa, propositonaalisessa merkityksessä).

Kant sen sijaan ajatteli, että ymmärryksen muodot ovat paitsi tosia myös universaaleja (ihmisen perspektiivistä), mutta ne eivät ole hänelle havaitun todellisuuden hypoteettisia sisältöjä kuten nominalisti (joka voi olla empiristi kuten Berkeley tai derridalainen (de-)konstruktivisti) subjektiivisuudessaan ajattelee yksityiskäsitteitten olevan vaan kognitiivisia kategorioita (eräänlaisia skeemoja tai rastereita), joilla havaintoinformaatio ikäänkuin 'mallinnetaan' ja/tai 'suodatetaan', ja jotka siis tekevät ymmärtämisen/tiedon maailmasta (sisällöistä) mahdolliseksi. (ks. kuitenkin tärkeä jaotteluero: PS.)

Kantin mielestä kausaliteetti mahdollistaa toden tiedon olemassaolon ulkomaailmasta, jota Kant kuitenkin itsessään, totaliteettina (kuuluisa ’olio sinänsä’) piti tuntemattomana. Mutta sanottakoon vielä kerran, etä Kant tutki nimenomaan tiedon (sekä moraalin ja arvostelukyvyn eli maun) mahdollisuuden ehtoja, ei todellisuuden sisältöjä, joskin hänen mukaansa kaikki informaatio saadaan juuri havainnosta ja kokemuksesta, mutta tiedoksi se muuttuu vasta ymmärryksen muotojen kautta.

Kant tunsikin aikansa luonnontieteitä (Newton ja kump.) erittäin hyvin – paremmin kuin suurin osa nykyfilosofeista nykyajan luonnontieteitä. Tosin moderni fysiikka on niin helvetin vaikeaa, etteivät sitä ymmärrä edes monet fyysikotkaan – luulen minä...

On tosin väitetty, että Kantin tieto-oppi perustuu suoraan newtonilaiseen fysiikkaan, eikä se voi toimia enää kvanttifysiikan puolella, jossa havaittavan kohteen paikantaminen (ja siten kausaliteetin soveltuvuus sen tutkimisesssa) on osoitettu ’epävarmaksi’ (ns. Heisenbergin epätarkkuusperiaate).

En ota tässä sen enempää kantaa tähän vakavaa pohdiskelua edellyttävään väitteeseen, mutta sen verran kysyn, että jos kausaliteetti ’menetetään’, niin mikä takaa sen, että meidän pitäisi uskoa uusimman fysiikan teorioihin muuna kuin fantastisina spekulaatioina – uutena ’metafysiikkana’?

Matemaatikothan voivat kehitellä mitä tahansa teorioita ja malleja, mutta jos niitä on mahdoton todistaa kuten säieteoriasta on sanottu, niin spekulaatioiksi – siis perimmältään filosofiaksi (sic ;) - ne väkisin jäävät (matemaattisen fysiikan kannalta säiteoria siis vaikuttaisi toimivan, mutta ilman muuta näyttöä se jää uskon asiaksi.)

*
Mainitsemassani kirjassa Michael Steven Green käsittelee etenkin African Spir-nimisen melko tuntemattomaksi jääneen ukrainalais-syntyisen, uuskantilaisen ajattelijan merkittävää vaikutusta Nietzscheen - http://msgre2.people.wm.edu/Spir.html

Olen ollut tietoinen tästä asiasta, ja nyt siis löytyi tutkimus, jossa myös ja etenkin ko. vaikutusta tutkitaan autenttisten lähteitten (mm. Greenin kääntämien Spirin tekstien ja Nietzschen muistikirjojen) avulla.
*
Olen näissä viimeisimmissä valinnoissani (aiempia lainkaan väheksymättä) pyrkinyt johdonmukaisesti tarkentamaan Nietzsche-materiaaliani – ikäänkuin ’tutkijan ominaisuudessa’ ;)
*
Nietzsche and the Transcendental Tradition (International Nietzsche Studies) by Michael Steven Green (Hardcover - 1 Mar 2002)

PS.
Jos ollaan tarkkoja, intentioni oli sanoa 'mallintuu'/'suodattuu', sillä jos käytän - kuten käytin - passiivia ('mallinnetetaan/suodatetaan') enkä indikatiivia, implikoi tämä oletuksen, että on joku, joka mallintaa eli ymmärryksen muotojen 'takana' 'lymyää' vielä joku primaarimpi olio, periaate tai agentti, jolla on 'valta' käyttää ymmärryksen muotoja niinkuin haluaa.

Tällainen päättely nimittäin ajaa meidät joko takaisin Berkelyn nominalismiin tai skolastiseen metafysiikkaan, jossa Jumala on kaiken tiedon 'takuumiehenä' vai pitäisikö näin 'vapautuneen' teologian hengessä sanoa 'takuuhenkilönä'...

Epäilemättä edellä mainitusta asiasta on Kantin filosofiaa pohdittaessa kiistelty paljon, mutta itse ajattelen, että vaikka ymmärryksen muodot ovat nimenomaan (normatiivisia - ei fysikaalisia) muotoja eivätkä yksilöllisiä tai metafyysisiä sisältöjä ja agentteja, ne universaalisuudessaan kuitenkin määräävät tietoisuutemme siitä, miten maailma 'makaa'; - ei siis sitä, mikä/mitä maailma an sich on, kuten nominalismissa tai realismissa ajatellaan (olio sinänsähän oli Kantille tuntematon).

Kantin yritystä rakentaa universaali tietoteoria on jyrkästi kritisoitu muun muassa Richard Rortyn taholta (Philosophy and the Mirror of Nature), mutta kuten tiedetään, Rortyn loppupäätelmänä on kaikenkattava skeptisismi ja lopulta nihilismi, jonka hän pyrkii ylittämään ironialla. Jo Nietzsche kohtasi tämän saman dilemman.