February 19, 2008

Armo contra sakramentit: kristillisen pelastusopin 'Kosovo'

Kirjoitettu kommentiksi Järveläisen päreeseen "Hurskaasta halusta".
(Lisäyksiä 20.2)

a-k.h
Menee hieman kyseenalaisen journalismin puolelle tuo kritiikkisi Augustinuksesta.
En ymmärrä pointtiasi.

Petrin rapakalja-konjakkiesimerkki tiivisti yksioikoisuudessaan koko A:n pelastusopillisen linjan ihan kattavasti.

Ortodoksina tosin korostan sakramenttien funktiota enemmän kuin Augustinus luultavasti teki.

En siksi, että sakramentit voisivat toimia 'porttina' lähemmäs Jumalaa vaan että ne antavat uskovalle tunteen yhteydestä Jumalaan - eikä yhtään enempää!
Epävarmuus pelastuksesta säilyy elämän loppuun saakka sakramenttiyhteydestä huolimatta.

Monergismissa tuo yhteys on kuitenkin fataalisti katkaistu. Tosin radikaalimmin ja epäonnistuneemmin Lutherilla (ristin teologia on minusta sadomasokismia) kuin Augustinuksella, joka sentään jätti ihmisen sieluun edes paikan, johon armo voi asettua ja alkaa sieltä vaikuttaa - joskin täysin ilman ihmisen omia ansioita. Armon vaikutus ja teot ovat aina Jumalan työtä.

Lutherille ihminen oli läpimätä paska, jonka vain taivaasta (vapauttavan??!) tuomion tavoin langetettu Jumalan armon julistus voi pelastaa.
Protonatsisimia muistuttaa tällainen 'Führer-Jumalan' yksipuolinen 'ultimaatumi' sanon minä - sen lisäksi, että psykopaattisimmat saattavat jopa käyttää hyväkseen yksipuolista 'armahdusta'.

(Natsisimi-syytöstä voi perustella myös sillä, että luterilaisuus ei kyennyt (opillisistakin syistä) pitämään puoliaan maallista regimenttiä (natsismia vastaan) vaan päinvastoin luterilaisuuteen kasvanut kansa oli valmis ottamaan Hitlerin julistuksen omakseen kuin Jumalan sanan.)

Olenkin nimittänyt luterilais-augustinolaisen soteriologian kaksoissidokseksi, joka voi johtaa joko mielenhäiriöön tai uskon kautta vapautumiseen (jossa siinäkin saattaa olla psyykkisen epävakauden piirteitä).

Toisaalta - juuri ortodoksisen kirkon sakramentit saattavat liian helposti muodostua (ihminen kun on omahyväinen nousukas ja pyrkyri) uskovalle muodolliseksi automaatiksi, jolla hän muka omin avuin pääsee lähemmäs Jumalaa.
Tällainen pelagiolaistyyppinen kiusaus pitää karsia tylysti pois esimerkiksi rippi-isän toimesta.

Sakramentti on liturgis-synerginen performaatio - Jumalan ja ihmisen välistä yhteistyötä.

Mutta - vielä kerran ja yhä uudestaan: siinä ei siis varmistella taivaspaikan saamista ja siten jopa elitistisesti kuvitella, että jo tämän elämän aikana ollaan sakramenttien kautta siellä vip-osastolla konjakkia maistelemassa.

Sakramentit ovat (contra Barth, jolle jopa itse uskonto oli ihmisen vieraantumista Jumalasta - siis synti!) imaginaarinen mahdollisuus kokea Jumalan läheisyys - ei reaalinen varmuus pelastetuksi tulemisesta.

Toisaalta taas - nuo körttireformaation synnillä mässäilyt (esim. P. Ruotsalainen) ristin teologian hengessä eivät tee minuun muuta vaikutusta kuin herättävät pohdinnan näitten ihmisten psyykkisen tasapainon kyseenalaisuudesta, koska heidän Jumalaansa ei voi lähestyä kuin joko vetämällä pään täyteen (ja kokemalla krapulassa hirrrrveä syyllisyys ja synnintunto) , vajoamalla joko oikeasti tai epäsuorasti transsiin joutumalla kaikenmaailman kyseenalaisten maallikkosaarnaajien johdateltavaksi ja manipuloitavaksi (vrt. aiempi viittaukseni 'Führeriin' ja natsismiin.)

Hinta, jonka reformaatio maksoi siitä, että Jumalan ja ihmisen välinen kuilu syventyi pohjattomaksi (vrt. Barthin dialektinen teologia) on ollut surullinen luku kristinuskon historiassa, eivätkä siitä pelasta teologisen tieteen loistava edistyminen 1900-luvun lopulla - päinvastoin!

Mitä hyödyttää tutkia teologiaa niin sanotusti 'Jumalaa silmalläpitäen' eli uskon vahvistusta samalla etsien, jos/kun luterilaisen teologian tutkijat kuitenkin yleensä päätyvät agnostismiin tai jopa ateismiin.

Kansan parissa saatetaan kyllä uskoa ajoittain vahvasti joskin - näin oletan - hiukan epätoivoisesti (silti kyse on evankeliumista: hyvästä sanomasta) ja luultavasti myös siksi, että ollaan vailla traditionaalisen, sakramentaalisen kirkon antamaa tukea ja turvaa.

Mitä mahtavatkaan ajatella Antti Eskolan kaltaiset 'hiljaiset uskovaiset' nykyluterilaisesta viihteellis-populaarista 'idols-kirkosta', joka on alkanut 'kaupata' armoa oikein markkinatalouden kampanjatrendien tavoin?

Ehkäpä nämä nykyiset pop-papit vievät armon vielä joku päivä jopa pörssiin! Mutta silloin on jo avoimesti siirrytty kalvinistien leiriin.
Alkuperäisen kristillisen soteriologian monergistis-synergistisen pelastusopin kannalta tällainen takinkäännös on ainakin minun mielestäni törkeimmän luokan petos.

Ortodoksista kirkkoa saatetaan ivallisesti pitää taide-eliitin muoti- ja trendikirkkona mystiikkansa ja esteettisen kauneutensa sekä sakramenttiensa vuoksi, mutta ainakaan sen ei tarvitse keksiä uusia ' myyntiartikkeleita'. Ortodoksisuus on nimittäin myynyt samaa tuotetta jo lähes 2000 vuotta - samassa 'paketissa'.

Luterilaisuus sen sijaan on ollut syntymästään saakka riippuvainen 'pörssikursseista' eli muuttuvista hengellisistä ja teologisista suuntauksista, joiden indeksi on jatkuvasti painumassa miinuksen puolelle.

Onko niin, että äärimmäinen ja yksipuolinen ei-sakramentaalinen monergismi tulee ajan mittaan väistämättä hajottamaan ja hävittämään kansankirkon - lopullisesti.

3 comments:

Jussi said...

http://www.youtube.com/watch?v=4vgY--BpGIw&feature=related

Anonymous said...

Tähän on tietysti paljon kommentoitavaa. Toivon että voisit esittää sitä jossain muuallakin

dudivie said...

kosovo odotti vapautumistaan 600 vuotta..