Voiko hyvyyteen pakottaa?

Kirjoitettu kommentiksi takkiraudan päreeseen "Kellopeliappelsiini".
*
Kyseinen elokuva on hirveä ja siinä hirveydessään kuitenkin suuri klassikko.

Suurin osa niin sanotuista kauhuleffoista (ei kuitenkaan esim. Hohto) on paitsi älyllisesti typeriä myös psykologisesti paljon vähemmän kauhistuttavia kuin tämä Kubrickin antiutopia.
*
matruuna kirjoitti

'Perimmäinen kysymys kuitenkin kuuluu: Kumpi on parempi asia - ihminen, jolla on vapaus ja kyky valita ja joka valitsee silti pahuuden, vaiko ihminen, joka pakotetaan hyvään?'

Hyvään ei voi pakottaa - ehkä kasvattaa voi mutta ei pakottaa.

Tarkastellaanpa ensin, miten Dostojevski suhtautuu vapaaseen tahtoon eksistentialismin perusteoksessa Kellariloukko.
Kellariloukon mies toteaa hampaittensa välistä, että mieluummin hän valitsee tietoisesti väärin kuin on pelkkä pianonkosketin. Ja lisää ratkaisevan arrogantisti:

”Mutta hyvä herrasväki, enhän yritäkään puolustaa itseäni tuolla sanonnalla ’me kaikki’.
Minähän olen vain vienyt omassa elämässäni äärimmäisyyksiin sen, mitä te ette ole rohjenneet viedä edes puolitiehen, ja te pidätte tätä pelkuruuttanne viisautena, lohduttaudutte sillä ja siten petätte itseänne.”

Dostojevski oli harras mutta ristiriitaisten ajatusten vallassa elänyt ortodoksi. Lukemalla Dostojevskin kirjoja ei aina tiedä onko hän pikemminkin pahan/paholaisen kuin hyvän/Jumalan asianajaja - olkoonkin, että me kyllä ymmärrämme, että esimerkiksi Rikoksen ja rangaistuksen tarkoitus on painottaa Raskolnikovin murhatyön jälkipohdinnassa omantunnon ja katumuksen merkitystä ihmisen moraalisen integriteetin kannalta, ja että Dostojevskille Karamazovin veljesten 'sankari' on nuorin veli Aljosa ja hänen opettajansa Isä Zosima.

Mutta he eivät ole kirjan vaikuttavimmat hahmot. Ivaniin verrattuna Aljosan uskonnollinen vakaumus jää vaisuksi räpistelyksi. Hän voi vain huutaa Ivanille (nietzscheläinen skeptikko), joka ei 'teknisesti' kiellä Jumalaa mutta palauttaa tälle pääsylippunsa taivaaseen, koska Jumala sallii sodissa (Ivan kertoo karmean tarinan) jopa viattomien lasten murhaamisen miekalla äitiensä kohtuun: Kapinaa, kapinaa! - mutta Aljosan huuto on kuin voimattoman rukous Ivanin nietzscheläisen katseen edessä, joka kuiskaa silmiin tuijottaen: näin tapahtuu, tämä on totta!

Sama todellisuuden luonnetta koskeva ristiriita ja epävarmuus pätee vielä dramaattisemmin elämässään lähes pyhimysmäisen askeettiseen Nietzscheen, joka heti ensi lukemalla tunnisti Dostojevskissa sukulaissielun ja kirjoitti, että tämä oli ainut ihminen, jolta hänellä oli mitään opittavaa psykologisesti.

Epäilemättä kummankin ajattelijan käsitykset vapaudesta ovat ongelmallisia.

Nietzschen mielestä ihmisellä ei ollut metafyysisesti/olemuksellisesti perustavaa vapaata tahtoa kuin fiktiivisenä, illusorisena oletuksena.

Toisin sanoen ihminen toimii perimmältään determinoidusti, mutta kuvittelee itsensä vapaaksi, koska se on kulttuurinen ja moraalinen (juridinen) välttämättömyys.

Tällainen katsanto on ongelmallinen, koska jos vapaus on N:llä toisaalta korkein arvo ('vapaa henki ja hengen ehdoton vapaus' korkeimman arvon mittana), niin miten se on sovitettavissa hänen metafyysisen tahdon vapauden kieltoonsa.
Kääntäen ja konkreettisemmin: mikä voi estää sen, ettei ihminen omien 'perverssien' taipumustensa pakottamana toimi itsensä vapaaksi kokien ja vailla syyllisyydentunteita mitä kauheimmilla tavoilla?

Nietzsche kyllä myöntää tämän tosiasian - provosoivasti jopa brutaalin myönteisessä sävyssä ('vaalea peto'), mutta jättää sen analyyttisesti avoimeksi ja pitkälti yksilön oman tietoisuuden ja luonteen hyveellisyyden varaan.
Arvokkuus ja hyveellisyys kun ovat hänelle paitsi lähinnä yksilöllisiä myös radikaalissa mielessä aristokraattisen ihmisen ominaisuuksia.

Pidän tällaista ratkaisua tietyin varauksin epätyydyttävänä, ja ikuista paluuta pohtiessaan Nietzsche on aivan varmasti joutunut kyseiseen vapaus-käsitykseen sisältyvän ristiriidan itselleen myöntämään, vaikkei hän siihen enää oleellisia muutoksia tehnytkään.

Siteeraan kuitenkin Nietzscheltä erään tekstikohdan, joka osoittaa selvästi (eikä vain hänen oma elämänsä), ettei hän ollut mikään moraalin vastainen ihminen käytännön elämässä - päinvastoin.

Kiellän moraalilain kuten kiellän alkemian, eli en kiellä sitä, että on ollut alkemisteja, jotka ovat uskoneet omiin oletuksiinsa ja toimineet niiden mukaan (...) Sanomattakin 0n selvää, että monia tekoja, joita kutsutaan epämoraalisiksi pitäisi välttää tai vastustaa, tai että monia moraalisiksi kutsuttuja tekoja pitäisi tehdä (...) mutta uskon, että nähin tekoihin pitäisi kannustaa tai toisia tekoja pitäisi kieltää muista syistä kuin tähän asti on tehty.
Meidän on opeteltava ajattelemaan eri tavalla...tunteaksmme eri tavalla.
*
Entä Kant, jota emme vapautta ainakaan moraalifilosofisesti pohtiessamme voi koskaan ohittaa.
Siteeraan omaa tekstiäni päreestä: http://actuspurunen.blogspot.com/2008/02/kettu-joka-oli-valepukuinen-siili.html

'Kantin mukaan ihmisen vapaudella (joka on vapautta valita - myös paha) on eettistä merkitystä, voimaa tai vaikutusta vain suhteessa ehdottomaan moraalilakiin, sillä ilman moraalakia tuo vapaus on joko eettistä täydellisyyttä tai mielivaltaista egoismia.
Kumpikin vaihtoehto on Kantille mahdoton, koska täydellisyys ei kuulu tähän maailmaan, ja mielivalta tekee moraalin mahdottomaksi.
Tämän vuoksi ihminen, joka toimii moraalisesti oikein, kokee myös syyllisyyttä, koska hän ei milloinkaan pysty 'täyttämään lakia' vaan on vapaudessaan sen edessä aina vajaa.
Ja juuri tämän vuoksi vapauden moraalinen aspekti voi mahdollistua vain moraalilain kautta.'

Tätä Kantin yksinkertaista periaatetta on pirun hankala tajuta ja sisäistää, ja olenkin alkanut ymmärtää sitä vasta aivan viime aikoina.

Sama hiukan eri tavoin formuloituna:

Jos siis ihmistä kasvatetaan toimimaan moraalisesti oikein, hänen vapautensa pitää olla rajoittamatonta ja ehdotonta - mutta vain suhteessa moraalilakiin (ehdoton käsky), koska muussa tapauksessa se on mielivaltaa (pahaa) tai moraalista täydellisyyttä (mahdottomuus).

Tämän vuoksi mikään utilitarismi tai moraalitunneteoria ei Kantin mukaan voi olla oikean moraalisen asenteen lähtökohtana, koska pelkkä sympatian ja säälin kokeminen ei vielä tee kenestäkään moraalista olentoa vaan enintään omien, oikullisten taipumustensa ja intressiensä varassa toimivan valistuneen ja hyväntahtoisen eettisen egoistin.
*
ripsa kirjoitti

Yksi lisälause tähän on tietysti se, että Burgess on katolinen, mikä on saattanut vaikuttaa kosto-teemaan. Sinä kutsut sitä Karman laiksi, voi se sekin olla.
'Ei kun ihan totta: mikä on tässä tapauksessa ero, siis koston ja karman lain välillä?'

Ihan nappiin kysytty ;/