February 23, 2008

Poistumis- ja lähestymiskiellon kaksoissidoksessa

Luther: Man Between God and the Devil

Kirjoitettu kommentiksi mattitanelille Järveläisen päreessä "Hurskaasta halusta". (Lisäys 24.1)
*
mattitaneli kirjoitti mm.
'Raunolle: Mitä oikeastaan tarkoitat tuolla augustinus-luterilaisella kaksoissidoksella, voisitko selventää?'
Vastaan paremmin (muihinkin kysmyksiisi) jahkas olen hieman järjestänyt ajatuksiani. Tein tästä kommentista jo luonnosta (jota en nyt käytä) ja olen kirjoittanut ko. asiasta blogissani aiemminkin.
Aihe on monin tavoin (loogisesti, filosofisesti, teologisesti ja psykologisesti) varsin haastava.
Pointtini luterilaisen soteriologian (ja yleensä monergistisen vanhurskauttamisopin) suhteen on kuitenkin se, että sitä voi pitää eräänä kaksoissidoksen muotona.
Yritän selittää asiaa mm. kahta seuraavaa kaksoissidoksesta esitettyä esimerkkiä soveltamalla.

1) Mother telling her son: "You must love me."
The primary injunction here is the command itself; the secondary injunction is the unspoken demand that the child must love the mother genuinely, of its own accord
.
(Ketään ei voi velvoittaa rakastamaan spontaanisti lamaannuttamatta hänen tietoisuuttaan, tahtoaan ja tunteitaan. Usko on analogista rakkauden ja toivon kanssa.)

2) Zen koan: "Be genuine" or "Who are you?"
Argued by Watts to be the underlying theme of all Zen koans, the idea here is to present to the roshi (master) your true self. The more the student tries, the phonier they are, and even the act of not trying is just another version of trying.
(Mitään minuutta ei zen-buddhismin mukaan ole olemassakaan. Herää kysmys: mitä tarkoitetaan valaistumiselle zenissä? Onko se analogista (kristilliseen) uskoon tulon kanssa?).

Uskon kokemuksen paradoksi on kuitenkin siinä, että sen pitäisi vapauttaa meidät kaksoissidoksen tukahduttavuudesta ja lamaannuttavuudesta.

Perimmäinen psykologinen ongelma kuuluu: miten tällainen vapautus on mahdollinen, koska Jumala on tuntematon eikä häntä voi edes omaehtoisesti lähestyä forenssisen pelastusopin tulkinnan mukaan.

Pessimistinen väitteeni kuuluukin, että pelkkää Jumalan käsittämätöntä (ja oikullista) armoa painottava luterilaisuus tuottaa enemmän psyykkisesti häiriintynyttä uskonnollisuutta kuin sakramentteja painottavat katolis-ortodoksiset kirkot.

Varsinkin luterilaisen vanhurskauttamisopin kaksoissidosta kuvaamaan olen kehittänyt sloganin, jonka mukaan 'luterilaiselle on Jumalan suhteen julistettu yhtä aikaa sekä poistumis- että lähestymiskielto'.
Jumala hyväksyy vain spontaanin uskon mutta kieltää samalla kaikki 'lähestymisyritykset', joita esimerkiksi sakramentit edustavat.
Jopa ehtoollinen sotii minun mielestäni forenssis-barthilaista: yksin armosta, yksin Kristuksesta-mallia vastaan.

Ja silti - Jumala kutsuu meitä kaikkia.

En voi kerta kaikkiaan ymmärtää, miten nämä toinen toisensa ikäänkuin tyhjäksi tekevät 'vaatimukset' (kaikki on kutsuttu, mutta kukaan ei saa tulla sisälle, koska isäntä arpoo - sitten kun hänelle sopii - ne, jotka hän ottaa vastaan) voisi tuottaa muuta kuin paniikin, lamaannuksen, jopa psykoosin - tai sitten ihminen vaihtaa kirkkoa ellei luovu siitä kokonaan.

Tarkoitukseni ei ole vastustaa vain predestinaatio-oppia vaan myös 'kaikki pelastuvat'-oppia (apokatastasis), koska kumpikin johtaa tilanteeseen, jossa ei ole väliä miten käyttäydyt: kummassakaan tapauksessa tahdollasi ja teoillasi ei ole mitään merkitystä pelastuksen suhteen.

Armon ylenmääräinen korostus sakramenttien kustannuksella johtaa antinomismiin ja piittaamattomuuteen saarnoista sekä ylipäätään moraalista.

Ja vaikka Melanchton saikin enemmistöpäätöksellä Johannes Agricolaa vastaan tunnustuksiin kirjattua, että 'opetuksen mukaan hengellinen laki kuuluu kristitylle, eli kristitty on lain alla' (Lain kolmas käyttö), kyseinen erimielisyys on jälleen yksi vakava esimerkki reformaation tuottamista loputtomista, kirkkoa hajottavista ongelmista, joita äärimonergismista seuraa.

Pahimmillaan äärimonergismin ja predestinaatio-opin liitto johtaa kalvinismiin, joka on tekopyhin, pinnallisin ja samalla legalistisin kaikista reformaation lahkoista - mutta kukapa voisi elää tasapainoista elämää moisen dogmatiikan (predestinaatio-oppi) 'alaisuudessa' - ellei sitten käännä sitä vastakohdakseen kuitenkaan muuttamatta oppia virallisesti pelagiolaiseksi (!)...
*
PS. Mainitsen tässä kuitenkin jälleen kerran, että vasta Tuomas Nevanlinna on aivan viime aikoina saanut minut ajattelemaan asiasta hieman luterilaismyönteisemmin - ei siis yksikään luterilainen teologi.
*Lisäys
mattitaneli kirjoitti
'Tätäkö tarkoitit, kun viittasit Nevanlinnaan?'
Myös tätä, mutta en nyt käy toistaiseksi erittelemään Nevanlinnan sanomisia, koska en niitä vielä edes kovin laajalti ole lukenut saatikka sitten märehtinyt.
(Tosin ei Nevanlinna itsekään ole aiheesta paljon kirjoittanut, joskin Tukevasti ilmassa-lähetyksissä näitä ajatuksia kyllä siellä täällä tulee esiin - epäsuorasti ja joskus hiukan suoremmin).

Joka tapauksessa minuun on tehnyt vaikutuksen hänen kantilaistyyppinen pohdintansa tahdon ja vapauden suhteesta moraalilakiin.

Siinä hän tulee transsendentaalifilosofian hengessä selittäneeksi myös monergistisen vanhurskauttamisopin perusongelmaa tavalla, joka on saanut minut hyväksyen miettimään asiaa (taas kerran) lähtökohtaisesti uudestaan.
*
En luovu tuosta kaksoissidos-analogiastani noin vain. Mitä muuta esimerkiksi on toteamus: 'me emme voi puhua Jumalasta mitään, mutta meidän täytyy' kuin kaksoissidos - koan?

Siten myös vanhurskauttamisoppi on koan: 'usko johonkin, jota/mitä et voi saada'.

4 comments:

mattitaneli said...

Hei hyvä Rauno,


Kiitos vaan. Kiintoisia väitteitä,
ks. vastaukseni Petrin sivuilla.
Kiintoisa on myös tuo Sinun kirjavinkkisi;)

Siitäkin voisi joskus keskustella, kuka oikeastaan on teologi.



Ystävällisesti Matti

Hän said...

Tää taitaa mennä jo biosemiotiikan puolelle, mistä sana kaksoissidos tulee?

Hän said...

Käyttäytymistieteistä..
Kenellä sitten Ei ole jumalan suhteen poistumis -tai lähestymiskieltoa... Voisitko ystävällisesti vastata?

Rauno Rasanen said...

hän

Kirjoitin pärekommentin.