Minuus on improvisoitava rooli valmiiksi kirjoitetussa näytelmässä

Kirjoitettu kommentiksi Järveläisen päreeseen "Kirja on valmis".
*
Jos yksityiset emootiot ovat sitä, mitä yksilö on, niin miten on mahdollista, että meillä voi olla yhteisiä kokemuksia asioista - toisin sanoen: miten yhteisymmärryksen mahdollistava (en sano määräävä) kommunikaatio ylipäätään on mahdollista, jos kontingentti minuus oletetaan tietoisuuden peruslähtökohdaksi?

Tarvitaan siis jonkinlainen ajatuksia ja emootioita sekä näistä syntyviä arvostelmia ihmisten välillä yhdistävä 'Logos', joka takaa identiteetin minussa ja yhteyden minun, maailman sekä toisten ihmisten välille.

Jos tällaista yhdistävää 'Logos-identiteettiä' ei olisi, niin kokemuksemme ajautuisivat solipsistiseen 'noidankehään' - selkokielellä: psykoosiin. Ja jos yksityinen kieli ei ole mahdollista tai ainakaan käsitettävää, niin eivät sitä myöskään ole täysin yksityiset kokemukset.

Tietenkään tämänkaltaista, universaalia 'Logos-sementtiä' ei voida olettaa olemassaolevaksi kuin metafyysisissä ja transsendentaalisissa spekulaatioissa. Kyseessä ei ole empiirinen fakta.

Mutta entä sitten? Eikö jo se, että pystyn järjelläni käsitteellistämään tätä ongelmaa (negaationa), todista, että transsendentaalinen 'tekijä' ('Logos') on olemassa - ei kontingentisti vaan välttämättä.

Emootio on varmasti oma erityinen kokemukseni, mutta se ei kuitenkaan ole 'yksityisomaisuuttani' vaan enintään Duns Scotuksen 'tämyyttä'.

Itse asiassa mitään rajattua yksilöllistä minuutta ei ole olemassakaan muuten kuin tämän fyysisen 'nahkapussin' ominaisuudessa - empiirisesti ja siten kontingentisti.
Sen sijaan transsendentaalinen minuus, joka mahdollistaa tietoisuuden/ajattelun, on 'todellinen' ja 'pysyvä' minuus.

Nominalistien ainoa yleiskäsite: samankaltaisuus ja heidän ainoa ajattelun perussääntönsä: looginen ristiriidattomuus eivät riitä identiteetin takaajiksi, koska ne ovat itsessään todistamattomia lähtökohtia.

Transsendentaalisen logiikan mukaan kuitenkin jo pelkkä 'pelaaminen' tällaisilla ajattelun lähtökohtaoletuksilla sisältää kielen/ajattelun sisäisen tekijän, joka itsessään mahdollistaa paitsi loogisten välttämättömyyksien olettamisen, identiteetin ja lopulta myös metodisen epäilyn.

'Ontologista' epäilyä ei sen sijaan voi olla olemassakaan. Sillä miten Jumala voisi epäillä (ylipäätään reflektoida) itseään - muuten kuin ihmisen kautta - eikä ihminen ole Jumala vaan Jumalan kaltainen. Se on iso ero...;/

Tämän vuoksi Nietzschen maksiimi: 'Tule siksi, mikä olet', sisältää kyseenalaisen oletuksen subjektista (vaikkei sitä voikaan lukea suoraan tekstistä; tarvitaan Nietzschen kontekstin laajempaa tuntemista) jumalallisen vapaana oliona, joka voi määrätä oman positionsa.

Nietzschen olisi pitänyt kirjoittaa: 'Tule siksi, mikä olet - ja olet aina ollut'. Mutta ehkäpä myös tämä tulkinta sisältyy Nietzschen alkuperäiseen intentioon, koska hänen mielestään vapaa tahto on illuusio.

Ihminen on aina jo sitä, mitä/mikä hän on. Kaikki muu 'koketeraaminen' identiteettitekniikoilla on pelkkää representaatiota - symboliikkaa, imagoa, - tyylittelyä: siis eräänlainen rooli näytelmässä, jonka synopsis on valmis, mutta jonka vuorosanoja ei ole etukäteen lukkoon lyöty.

Fatalismiako? Ei sentään. Saanhan toki valita vuorosanani: tässä näytelmässä on 'pakko' improvisoida.