Voimme nyt palata fallisen signifioijan paradoksiin. Siinä määrin kuin fallos on Lacanin mukaan 'puhdas signifioija', se on signifioija juuri tälle muodollisen kääntymisen aktille, jonka avulla subjekti omaksuu annetun, substantiaalisen todellisuuden omana työnään.
Tämän takia voisimme määrittää 'fallisen peruskokemuksen' tiettynä 'kaikki riippuu minusta mutta siitä huolimatta en voi tehdä mitään'.
Antakaamme esimerkki tästä viittaamalla kahteen tapaukseen, jotka pitäisi lukea yhdessä: Augustinukselta löytyvään falloksen teoriaan ja erääseen tunnettuun, vulgaariin vitsiin.
Augustinus kehtteli teoriaansa seksuaalisuudesta eräässä pienemmistä, mutta kuitenkin keskeisistä teksteistään: De Nuptiis et Concupiscentia [Avioliitosta ja himosta]. Hänen päättelynsä on äärimmäisen kiinnostavaa, sillä alusta asti se poikkeaa siitä, mitä pidetään yleisesti kristillisen seksuaalikäsityksen peruspremissinä: kaikkea muuta kuin olisi synti, joka aiheutti ihmisen lankeemuksen, seksuaalisuus on päinvastoin rangaistus ja katumus synnistä.
Alkuperäinen synti on ihmisen röyhkeydessä ja ylpeydessä. Aatami syyllistyi siihen syödessään tiedonpuusta ja halutessaan kohottaa itsensä jumalalliseen korkeuteen ja tulla itse kaiken luomisen herraksi. Sen seurauksena Jumala rankaisi ihmistä - Aatamia - istuttamalla häneen tietyn vietin, seksuaalivietin, joka pyyhkii hänen ylitsensä ja jota ei voi verrata toisiin vietteihin (nälkään, janoon ja niin edelleen).
Kyseessä on vietti, joka ylittää radikaalisti orgaanisen funktionsa (ihmislajin lisääntymisen) ja jota juuri tämän ei-funktionaalisen luonteensa vuoksi ei voi hallita tai kesyttää. Toisin sanoen jos Aatami ja Eeva olisivat pysyneet Eedenissä, heillä olisi ollut seksuaalista kanssakäymistä, mutta he olisivat suorittaneet seksuaalisen aktin samalla tavalla kuin kaikki muut instrumentaaliset teot (kyntämisen, kylvämisen...).
Tämä ihmisseksuaalisuuden ylenmääräinen, ei-funktionaalinen, perustavalla tavalla perverssi luonne representoi Jumalan rangaistusta ihmisen ylpeydestä ja hänen vallanhalustaan.
Kuinka voimme jäljittää ja mihin voimme paikantaa tämän seksuaalisuuden kontrolloimattoman luonteen? Juuri tässä kohdin Augustinus esittää teoriansa falloksesta.
Jos ihmisellä on vahva tahto ja itsekontrolli, hän voi hallita ruumiinsa kaikkien osien liikettä (tässä Augustinus tuo esiin sarjan äärimmäisiä tapauksia: intialaisen fakiirin, joka kykenee hetkeksi pysäyttämään sydämensä lyönnit ja niin edelleen).
Ruumiin kaikki osat on näin periaatteessa alistettu ihmisen tahdolle. Niiden kontrolloimattomuus on olemassa vain ihmisen tahdon heikkouden tai voiman faktuaalisessa asteessa - kakkien muiden ruumiin osien paitsi yhden: ihmisen vapaa tahto ei periaatteessa hallitse falloksen erektiota.
Tämä onkin Augustinuksen mukaan 'falloksen merkitys': ihmisen ruumiin osa, joka pakenee hänen kontrollistaan, kohta, jossa miehen oma ruumis kostaa hänelle hänen väärän ylpeytensä. Joku tarpeeksi vahvatahtoinen nääntyy nälkään keskellä herkullisen ruuan täyttämää huonetta, mutta jos alaston neitsyt kulkee hänen ohitseen, hänen falloksensa erektio ei riipu lainkaan hänen tahtonsa vahvuudesta...
Tämä on kuitenkin vain toinen puoli falloksen paradoksista. Sen kääntöpuoleen viittaa seuraava tunnettu vitsi: 'Mikä on kevyin esine maan päällä?' 'Fallos, sillä vain sitä voidaan kohottaa ajatuksen voimalla.'
Tavoittaaksemme 'falloksen toden merkityksen' meidän täytyy tarkastella molempia esimerkkejä yhdessä: 'fallos' merkitsee saumaa, jossa ruumiin radikaali ulkopuolisuus tahdostamme riippumattomana ja tahtoamme vastustavana liittyy ajatuksemme puhtaaseen sisäisyyteen.
'Fallos' on signifioija sille oikosululle, jonka kautta ruumiin kontrolloimaton ulkopuolisuus liittyy ajatuksemme puhtaaseen sisäisyyteen. 'Fallos' on signifioija sille oikosululle, jonka kautta ruumiin kontrolloimaton ulkopuolisuus siirtyy välittömästi joksikin 'ajatuksen' puhtaaseen sisäisyyteen sidotuksi, ja tähän verrattuna samalla piste, jossa sisin 'ajatus' omaksuu jonkin vieraan entiteetin piirteitä paeten 'vapaata tahtoamme'.
Perinteisin hegeliläisin termein 'fallos' on 'vastakohtien ykseyden' piste: ei 'dialektinen synteesi' (jonkinlaisen keskinäisen täydentämisen mielessä) vaan yhden äärimmäisyyden välitön siirtymä sen vastakohdaksi - kuten Hegelin esimerkissä, jossa alhaisin, vulgaarein virtsaamisen funktio siirtyy ylevimmäksi synnyttämisen funktioksi.
Juuri tämä 'ristiriita' muodostaa 'fallisen kokemuksen': KAIKKI riippuu minusta (arvoituksen ydinkohta), mutta siitä huolimatta voin tehdä...EI MITÄÄN (Augustinuksen teorian ydinkohta).
Tämän falloksen käsitteen (sykkeenä 'kaiken' ja 'ei minkään' välillä) avulla voimme käsittää teon 'fallisen' ulottuvuuden: siinä todellisuus annettuna kääntyy formaalisti todellisuudeksi asetettuna.
Tämä teko on 'fallinen' siinä määrin kuin se merkitsee kohtaa, jossa kaikkivoipaisuuus ('kaikki riippuu minusta': subjekti asettaa koko todellisuuden omana työnään) ja totaalinen voimattomuus ('mutta siitä huolimatta en voi tehdä mitään'): subjekti voi omaksua muodollisesti vain sen, mitä hänelle on annettu) sattuvat yhteen.
Tässä mielessä fallos on 'transsendentaalinen signifioija', jos määrittelemme Adornoa seuraten 'transsendentaaliseksi' sen nurinkääntymisen, jonka kautta subjekti kokee oman radikaalin rajoittuneisuutensa (sen tosiasian, että hänet on suljettu maailmansa rajoihin) konstitutiivisena voimanaan (hänen havaintoaan todellisuudesta strukturoivana kategorioiden a priori verkostona).
Slavoj Zizek: Ideologian ylevä objekti, s. 302-4
No comments:
Post a Comment