Tämän tekstin I luku (II luku julkaistaan vain tässä blogissa) on kommentti hanhensulan päreeseen Fly like a bird! Well, almost... , josta löytyy aika uskomaton videopätkä 'ihmislinnuiksi' nimittämistäni riippuliitäjistä vai, mitä he nyt ovatkaan:
http://www.youtube.com/watch?v=B0tU3Hy7et8
(Pieniä korjauksia tehty 14.6)
*
I
Kumpikohan ihmisen tällaiseen 'pakottaa': elämän- vai kuolemanvietti? Vai molemmat?
Miksi ihminen ylipäätään uhmaa kuolemaa mitä hengenvaarallisimmilla tavoilla?
Siksikö, että ihminen a) haluaa voittaa kuoleman vai siksi, että hän b) haluaa 'melkein' kokea, mitä kuolema on, ennenkuin kuolee 'oikeasti' - mikä tietysti on oikeastaan sama asia kuin kohta a.
Vai onko niin, että hän c) tuntee epämääräistä/tiedostamatonta mutta hyvin voimakasta viettymystä kuolemaa kohtaan, eli itse asiassa haluaisi kuolla?
Älkää nyt vain joku (esimerkiksi arkirealisteina itseään pitävät) sanoko, että seikkailunhalu ja extreme-elämysten tavoittelu riittävät syyksi.
Sellaiset naistenlehtipsykologisoinnit eivät selitä juuri mitään - ne päinvastoin banalisoivat ja pinnallistavat ongelman pois häiritsemästä, koska se on ilmeisesti varsin ahdistava.
Jonkun mielestä tässä on kyse itsensä (siis pelkonsa) voittamisesta ja sankaruuden ja/tai julkisuuden tavoittelusta (eli omahyväisestä kunnianhimosta).
No - nämä tekijät selittävät jo hieman syvällisemmin tätä ilmiötä, mutta miksi emme menisi suoraan asian ytimeen ja kysy: miksi jotkut ihmiset pelaavat venäläistä rulettia? Siinähän ole kysymys kuin tuurista - hyvästä tai huonosta.
Jos pelkonsa voittamisella, sankaruuden tavoittelulla ja toki osaltaan myös huikealla elämyksellä on merkitystä noille henkensä 'turvallisella selviytymistodennäköisyydellä' riskeeraaville ihmislinnuille, niin venäläisellä ruletilla ei ole hankitun taidon myötä minimoidun tapaturmariskin kanssa mitään tekemistä.
Silti väitän, että alunperin näitä ihmislintujakin motivoi tai pikemminkin 'riivaa' - kuten venäläisen ruletin pelaajiakin - sama viettymys kuolemaan = olemattomuuteen = tyhjyyteen, joka on sekä ennen elämää että elämän jälkeen, mutta jonka - ja tämä on oleellista - läsnäolo määrittää myös koko elämäämme - syntymästä kuolemaan.
Elämämme on koko ajan olemista kohti kuolemaa: Sein zum Tode, kuten Heidegger asian osuvasti kiteyttää.
II
Lacanilaisesti edellistä problematiikkaa voisi kuvata seuraavasti. Koska syntymä/rakkaus ja kuolema ovat reaalisen järjestyksen/rekisterin tärkeimmät tapahtumat, ne viehättävät ja kiehtovat meitä kaikkein eniten, sillä pohjattoman halumme=puutteemme alkuperä on reaalisessa eli siinä, mikä 'vain' ON - ilman signifioijaa, joka määrittelisi sen symbolisesti/-ksi tai imaginaarisesti/-ksi, sillä reaalinen on 'puhdasta olemista' eli positiivista negatiivisuutta tai negatiivista positiivisuutta = mahdotonta tyhjyyttä.
Siinä missä a) paras ja 'korkein' taide (sekä uskonnollinen mystiikka) pystyy lävistämään fantasian ja aavistuksenomaisesti (ei siis artikulaation tai konstruktion tasolla) ilmaisemaan sen ytimessä vaikuttavan vietin konstituution = reaalisen 'olemisen' perustavan mahdottoman tyhjyyden (lainausmerkit olemiseen siksi, että Lacan ei halunnut ontologisoida reaalista), siinä b) populaarikulttuuri sen sijaan pyrkii yksinomaan ilmaisemalla kätkemään (ja päinvastoin) reaalisen, mikä tarkoittaa, että populaarikulttuurin luomat fantasiat yleensä pysyvät fantasioina eivätkä lävistä niitä millään tavoin jättäen reaalisen, josta ne fantisoivat, 'turvallisen ja läpäisemättömän etäisyyden päähän'.
Siten populaarikulttuuria voisi verrata kreikkalaisen mytologian Olympos-vuoren jumalten näyttämöön, jossa jumalat ovat eräänlainen aikansa Disneyland, scifi-panoraama, kauhuelokuva, mainos tai ylipäätään lukemattomien ideologistyyppisten representaatioitten ilmiömaailma.
(Muistutan tässä kohtaa Slavoj Zizekin hieman vulgaarin satiirisesta analyysista, jossa hän vertaa eri maitten wc-pönttöjen rakenteen erilaisista funktiosta ulosteen 'asettumisessa' pönttöön ja sen siirtymisessä viemäriin.
Eri mailla Euroopassa ja USA:ssa on nimittäin Zizekin mukaan toisistaan selvästi poikkeavia ratkaisuja wc-pönttöjen rakenteissa, jotka hänen mukaansa ilmentävät 'suorastaan kaikkien aistien kautta'/RR/ näiden maiden välisiä ideologisia (laajasti ymmärrettynä) eroja.
Siten ideologia/fantasia ilmenee kaikkialla, joka paikassa ja joka merkissä/symbolissa.)
###
'Ihmislintujen' kuolemaa (tosin siis kontrolloidun riskin muodossa) uhmaava asenne on näin ollen pyrkimystä kohdata reaalinen elämyksellisesti.
Kun määrittelin, että reaalinen voi ilmetä fantasiana, se tarkoittaa, että fantasia on samalla aina oire, joka ilmentää tietoisuuden syntymisen dialektiikkaa.
Toisin sanoen tämä dialektiikka ilmentää a) objektia pakenevan ja siitä tällä tavoin ikuisesti erotetun subjektin halun sekä b) minän (egon), joka tiedostaa objektin - välille syntyvää splittiä (halkeamaa).
Mielenkiintoista ihmislintujen 'performaatiossa' (sillä kyseessä ei ole pelkkä suoritus vaan syvemmän merkityksen ja pyrkimyksen symbolisaatio) on, että siitä kuitenkin puuttuu miltei kaikki tyypillisen fantasian tunnusmerkit, ja että siinä reaalinen yritetään kohdata mahdollisimman suoraan ja välittömästi ilman välittävää screeniä: ideologis-fantasmaattista symboliikkaa.
Tässä ei täysin onnistuta, sillä kuten I:ssä luvussa todettiin hyppy ja liito pitkän, kapeahkon, jyrkän ja korkean rotkon seinämien välissä on ladattu täyteen paitsi psykologisia (pelkonsa voittaminen, kunnianhimo) ja eksistentiaalisia (Heideggerin kuolemaa kohti eläminen) merkityksiä myös lacanilaistyyppistä haluamisessaan epäonnistuvan subjektin ja tiedostavan minän traumaattista tietoisuuden dialektiikkaa, jota ilmentävää perimmäistä halua/puutetta voidaan kutsua reaalisen kohtaamisen 'viimeiseksi mahdollisuudeksi'.
Ääriesimerkiksi tuosta viimeisestä mahdollisuudesta nimesin venäläisen ruletin.
Mutta on selvää, että videon ihmislintujakin riivaa alunperin halu kohdata reaalinen 'silmästä silmään' - maksoi mitä maksoi, ja tässä mielessä he ovat melko lähellä venäläisen ruletin pelaajia.
Yllättävää kyllä - tällä tavoin kyseisiä 'lintuja' analysoiden heidän voisi sanoa olevan huomattavasti lähempänä fantasian läpäisemiseen kykenevää merkittävintä maailmanhistoriallista taidetta kuin populaarikulttuurin kaikkialle levittäytyvää ja kaikki 'tietoisuuden aukot tilkitsevää' fantasmaattista 'sementtiä', jonka läpi ei mene edes aavistus.
On sitten asia erikseen, mitä he rotkon välissä liitäessään lopulta kokevat, tai millaisiksi he näitä kokemuksiaan/elämyksiään nimittävät. Joka tapauksessa se, joka on kohdannut kuoleman silmästä silmään, ei koskaan enää ole entisensä.
Yhtä lailla se, joka on joskus syvästi ja sitä ehkä lainkaan ymmärtämättä liikuttunut, hämmentynyt tai jopa järkyttynyt esimerkiksi van Goghin maalauksen edessä tai Sibeliuksen sinfoniaa kuunnellessaan, on kohdannut ainakin hetkellisesti aavistuksen reaalisesta, minkä kokemuksen taideteoksen kyky lävistää oma fantasmaattinen performaationsa mahdollistaa.
No comments:
Post a Comment