Kirjeitä seinänaapurille 2 - Päivän tarjous: oma identiteetti!

(Korjaus/lisäys lukuun II: Zizekistä - klo: 22.37)

Hei

’Tavallaan sama toistuu myös Zizekin suhteen...’

Tarkoitan, että etsin vaikutteita ja vaikutuksen antajaa. Nietzschen suhteen olin ajautunut umpikujaan, ja Zizek on tuonut tarpeellista ja kaipaamaani etäisyyttä häneen.

I
En kerta kakkiaan voi hyväksyä Foucault’n/Butlerin Nietzscheen pohjautuvaa käsitystä, jonka mukaan identiteetti on pelkkä konstruktio. Fantasia se kyllä on, mutta ei vaihdettavissa oleva kertakäyttötuote.

Mikä sitten erottaa fantasian konstruktiosta: historiallisuus. Fantasialla on historiansa, konstruktiolla ei ole mitään historiaa. Se on pelkkä hiekkalinna, joka rakennetaan ja hajotetaan ihan niinkuin sen rakentaja haluaa.

Mutta ei identiteetti voi olla historiaton. Psyykellämme/fantasioillamme/oireillamme on menneisyytensä.
Ei Butlerkaan ole noin vain valinnut lesbouttaan: hänellä on ollut siihen taipumuksia, jotka johtuvat sekä biologiasta että kokemushistoriasta. Joka muuta väittää, väittää siis samalla että ihminen/identiteetti on pelkkä tavara – aina vaihdettavissa oleva tuote, vailla menneisyyttä ja tulevaisuutta.
Ei ei! Jos Nietzsche ajatteli näin, olen eri mieltä hänen kanssaan!

Olen kuitenkin varma, että Nietzsche ei ajatellut absoluuttisesti juuri näin. Foucault yksinkertaistaa Nietzscheä ja niin tehnee myös Butler, joka seuraa homo-Micheliä kuin etisisi ystävää. {(Noo – niin teen toki minäkin (hymiö)}.
Nietzschen hyve-etiikka sotii syvästi Foucault’n ’vaarallisen’ tosikkomaista pessimismiä vastaan, vaikka luoda tyyliä luoteeseensa onkin suuri ja harvinainen taide (Nietzsche Iloisessa tieteessä).

Mutta identiteetti ei 'tyhjene' tyyliin tai ole vain tyyliä.

Olen aivan tarpeeksi kauan ajelehtinut itse identiteetittömässä tilassa tajutakseni, että sellainen tila on harhaa ja eräänlaista itsepetosta. En voi rakentaa itseäni legopalikoista haluamani kaltaiseksi: minun on ollut pakko etsiä ja löytää itseäni. Vain tällä tavoin voi saavuttaa jotain pysyvää, vaikka samalla tiedostaakin aina vain selvemmin että täydellinen pysyvyys on illuusio: minä on ontologisen splitin tilassa. Mutta tuo split sisältää samalla ainoan ’aidon’ joskin siis ’särkyneen’ identiteetin mahdollisuuden.

Konstruktivisti väittää, että täydellisen identiteetin voisi muka rakentaa mieleisekseen. Ikäänkuin olisimme pelkkiä rooleja imaginaarisella näyttämöllä, imaginaarisessa näytelmässä. Ehkä tavallaan olemmekin, mutta näytelmämme on aina jo valmiiksi kirjoitettu, vaikka vuorosanamme ja roolimme vaihtelisivatkin.

Näytelmä on 'me itse', eli vaikka se onkin synopsiksensa osalta valmiiksi kirjoitettu, me itse performoimme sitä, me itse olemme sen päähenkilöitä. Emme siis keinotekoisesti rakenna mitään identitettiä ikäänkuin itsestämme riippumatta, vaan se syntyy ja kasvaa meidän syventyessämme rooleihime yhä paremmin.

Jokaisella näyttelijälläkin on historiansa. Jos niin ei olisi – kaikki näyttelisivät jokaisen roolin (loogisesti ajatellen) samalla tavoin (vaikka näyttelisivätkin performatiivisesti eri tavoin).

Näin tapahtuisi sen vuoksi, että historiaton ihminen voi olla kuka tahansa, eli vaikka hän näyttelisikin esim. Hamletin eri tavoin kuin joku toinen, se ei periaatteessa eroasi mitenkään tuon toisen esityksestä, koska molemmat esitykset ovat vaihdettavissa toisiinsa milloin tahansa, ilman mitään muutosta esityksessä, sillä ne ovat identtiset.

Mutta me tiedämme, että tällainen on mahdotonta ihmisistä puhuttaessa...vai tietääkö Foucault, tietääkö Butler? Mitä he lopulta oikein tietävät? Sen, että eivät tiedä, koska ei ole mitään mitä voisi tietää substantiaalisesti ja siten myöskään identiteetin suhteen? No – silloin he ovat tietenkin sellaisessa umpikujassa, joka ei velvoita muita millään tavoin hyväksymään heidän 'hataria korttitalojaan’...

Jos konstruktivismi olisi oikeassa ontologisesti, niin näyttämöllä esitetyt roolit olisivat tavallaan yksi ainoa ihminen. Kääntäen asia tulee vielä koruttomammaksi: silloin tuo yksi ainoa ihminen koostuisi noista kaikista rooleista. Toisin sanoen – häntä ei olisi edes olemassa ihmisenä vaan roolina!

Ja edelleen: hän olisi siten pelkkä 'esine', kuori ilman sisältöä, harha-aistimus jostain todellisesta - ’ parhaimmillaankin vain’ jotain virtuaalia...Baudrillardin simulacrum...
(Tässä kohdassa on pakko myöntää, että Nietzsche ajatteli kuin Baudrillard, joka aivan ilmeisesti hyödyntää Nietzschen ’Epäjumalten hämärässä’ esittämää ajattelun historian parodiaa: ’Miten tosi maailma muuttui taruksi’).

Minulle tällainen tapa käyttää järkeä identiteetistä ja ontologiasta puhuttaessa on intuition vastaista. En voi tietenkään todistaa asiaa suuntaan tai toiseen – voin vain vakuuttua sisäisesti/intuitiivisesti siitä, miten oletan asian olevan.

II
Zizekillä itsellään oli vaikea isäsuhde. Isä olisi halunnut hänestä taloustieteilijää, mutta Slavoj halusi elokuvaohjaajaksi. Filosofia oli kakkostoive, ja tulikin sitten ikäänkuin korvaamaan ohjaajauran jättämisestä seurannutta turhautumaa.

Zizek kirjoitti kerran jossain: kaikkein kauheinta on pelko siitä, että isä ei kuole koskaan...

Havaitaan, että Zizekin asenne heiluu kahden ääriaseman välillä: hän ilmeisesti haluaisi olla Isä (Toinen: vahva johtaja, 'Stalin') mutta kritisoi kuitenkin samalla säälimättä isää (psykoanalyyttinen ideologiakritiikki, joka kohdistuu näin ollen myös hänen omaan uskottavuuteensa kollektiivisen auktoriteetin 'havittelijana' - ikäänkuin hän sellaista asemaa muka tosissaan tavoittelisi).
...
Torsti Lehtinen sanoi kerran jossain seminaarissa, että on kahdenlaisia miehiä: niitä, jotka haluavat syöstä kuninkaan eli isän valtaistuimelta ja niitä, jotka etsivät uutta kuningasta – siis isää - edesmenneen, 'kadotetun' tilalle. Se oli minun mielestäni fantastisen hienosti sanottu.

Rauno