Kirjoitettu kommentiksi takkiraudan päreeseen "Uusmisantropia".
(Koko päre julkaistaan vain tässä blogissa)
*
Kiinnostavaa. Todella kiinnostavaa.
Ennenkuin ryhdyn 'herjaamaan', annan vasarahammerin tapaan vilpittömät kehut sinulle näin hyvästä jutusta, jonka tosin lopetat hiukan 'mauttomaan' asetelmaan, mutta ei se mitään - niin teen usein minäkin - pelkästään retorisista syistä, tehovaikutelman aikaansaamiseksi.
Kaadan kuitenkin/tietenkin hieman kylmää vettä teknouskovaisuutesi 'kuumille kiville' saadaksemme aikaan kunnon 'löylyt'. Se kylmä vesi tulee pahamaineisen sitaatin muodossa.
En esitä vielä mitään tulkintoja tästä sitaatista, mutta se toimii nyt joka tapauksessa runkona idealle, jonka kehittelyä jatkan jossain tulevassa päreessäni lähitulevaisuudessa.
Ensin täytyy kuitenkin hiukan pohtia, sillä tämä asia ei totisesti ole mikään läpihuutojuttu.
*
Kuolemanvietti
'Kirjoituksessaan mielihyväperiaatteen tuolla puolen' (1920g/1993, 92-94) Freud lähti pohtimaan toistamispakon ja viettien välistä yhteyttä.
'Tästä alkaa väkisin tuntua siltä, että olemme oivaltamassa yhden viettien ehkä ja ehkä kaiken orgaanisen elämän ominaisuuden, jota ei tähän mennessä ole vielä selvästi tunnistettu tai ainakaan painotettu.
Vietti olisi siis elävän organismin sisäinen pyrkimys palauttaa aikaisempi tila, josta organismin on ulkoisten häiritsevien voimien painostuksesta täytynyt luopua --. Tämä käsitys vieteistä tuntuu vieraalta, sillä olemme tottuneet näkemään vietissä muutokseen ja kehitykseen ajavan tekijän, ja nyt meidän pitäisikin tunnistaa sen täysi vastakohta.'
Sitten Freud lähtee biologisiin vertaileviin pohdiskeluihin, joita on pidetty hieman epäonnistuneina (lohikalojen vaellus, muuttolinnut, sikiön kehitys jne.)
Hän päätyy toteamaan, 'että olisi viettien konservatiivisen luonteen vastaista, jos elämän päämäärä olisi tila, jota ei vielä koskaan ole saavutettu. Tavoitteena täytyy päinvastoin olla palauttaminen vanhaan alkutilaan, josta elävä organismi kerran on lähtenyt, ja jota kohti se kehityksen kaikkia kiertoteitä pitkin pyrkii palaamaan.
Jos me hyväksymme olettamuksen, että kaikki elävä poikkeuksetta kuolee - palaa takaisin epäorgaaniseen tilaan sisäisistä syistä, niin voimme vain sanoa: Koko elämän päämääränä on kuolema ja toisin päin. Eloton on ollut olemassa ennen elävää.'
Tämä julkilausuma herätti suurta pahennusta ja kritiikkiä. Einsteinkin kirjoitti Freudille kirjeen ja kysyi, oliko todella niin, että tällainen destruktiivinen, tuhoon ja kuolemaan pyrkivä vietti olisi olemassa ihmisessä.' (s. 55-56)
*
Siteeraan vielä saman kirjan - Psykoanalyysin isät ja äidit - teoreettisia näkökulmia (Therapeia-säätiö-2006) välittömästi aikaisempaa kappaletta, jossa kuvataan, miten Freud päätyi tähän kannanottoon.
Tie kuolemanvietin löytymiseen - toistamispakon kautta.
Tutkimalla trauman aiheuttamia seurauksia ja oireita Freud kiinnitti huomiota siihen, että ihminen toisti traumahetken tapahtumia uudelleen ja uudelleen. Unetkin olivat usein posttraumaattisia painajaisunia.
Myös neurooseista Freud oli löytänyt tällaisen toistamispakon - samoin lasten leikeistä. Miksi me pakonomaisesti palaamme haavoittaviin kokemuksiimme? Vastaus näytti olevan, että ihmismieli pyrkii jälkikäteen saavuttamaan kontrollin tilanteessa, jossa se oli epäonnistunut aikaisemmin (siis traumatilanteessa).
Mieli pyrki korjaamaan täydellisen avuttomuuden synnyttämää kauhukokemustaan (itsen eli selfin menetyksen kokemustaan) tavoitteena palata häiriintymättömään olotilaan, joka oli vallinnut ennen mieltä järkyttäneitä tapahtumia.
Freud pohti ja tarkkaili tätä toistamispakon ilmiötä ja totesi lopulta, että täytyy olla kysymys muusta kuin pelkän kontrollin saavuttamisesta jälkikäteen. Hän päätteli, että ilmiö on niin voimakas ja pakonomainen, että sitä voisi sanoa vietiksi.
Tähän asti (vuoteen 1920) Freud oli kirjoituksissaan käyttänyt libidokäsitettä puhuessaan vieteistä. Mieli pyrkii aina mielihyvään, mikä alunperin tarkoitti seksuaalista tyydytystä. Eli mieli pyrkii laukaisemaan viettipaineita ja välttämään mielipahaa.
Idistä nousevat libidinaaliset pyrkimykset tömäävät kuitenkin useimmiten realiteettiperiaatteeseen eli esteisiin, jolloin tyydytystä ei voida heti saavuttaa. On pakko oppia lykkäämään tyydytystä tai oppia torjumaan osia vietinomaisista pyrkimyksistä.
Nyt näytti siltä, että toistamisperiaate syrjäytti mielihyväperiaatteen. Freud oli jo johdantoluennoissaan arvioinut tekemäänsä jakoa minävietteihin ja seksuaalivietteihin hieman uudella tavalla.
Tämä selviää lähinnä luennosta XXII (etiologiasta ja regressiosta) sekä luennosta XXVI (libidoteoriasta ja narsismista). Niissä Freud toisaalta pitää kiinni siitä, että sekä psykoosissa että neuroosissa seksuaalivietit vahingoittavat ihmistä, ja että sielunelämän libidinaalinen tekijä on vastuussa sairaudesta.
Toisaalta hän kysyy: 'Tulemmeko aina syyttämään libidotekijää sielunelämän sairaudesta?' Emmekö koskaan pane minäviettejä vastuuseen pokkeavasta toimintatavasta? Ehkäpä minävietit välillä voivatkin olla patogeenisia ja destruktiivisia?' (s. 54-55)'
*
Näihin, asettamiinsa kysymyksiin, Freud siis vastaa aluksi esitetyssä sitaatissa.
No comments:
Post a Comment