Kirjoitettu kommentiksi Existenzille päreessäni Normaalius on rikos! Manifesti.
*
Existenz kirjoitti:
"There is no such thing in life as normal" - Morrissey"Normality is death" - Theodor Adorno.
Kiitos oivallisista sitaateista. Oletko muuten lukenut Dostojevskin 'Kellariloukon'?
Minun vuodatukseni on oikeastaan vain muunnelmaa Kellariloukon miehen ärähdyksestä: 'Mieluummin valitsen vaikka väärin kuin olen pelkkä pianonkosketin'.
Todellinen vapaus ei nimittäin ole niin sanottujen empiiristen tosiasioitten passiivista hyväksyntää, koska a) jos sellaisia on, niin niillä ei voi olla mitään semanttista merkitystä (ei edes pahanlaatuisella kasvaimella), b) merkitykset ovat olemassa eri ontologisessa rekisterissä kuin empiiriset tosiasiat.
Toista ei voi olla ilman toista, mutta silti kumpikaan ei voi determinoida toista.
Tämä on eräs ihmisen ymmärryksen perustavia ontologisia dualismeja, jota ei kuitenkaan pidä sekoittaa substanssidualismiin: mentaalinen - fyysinen.
Descartes'n cogito, joka on hänen substanssidualisminsa perusta, voidaan nähdä uudessa metafyysisestä substanssikäsityksestä eliminoidussa kontekstissa.
Lienet lukenut Zizekin 'Ideologian ylevän objektin', jossa hän ymmärtääkseni kahdentaa olemuksen käsitteen Lacanin objekti a:n (objet petit a) avulla: operaatio, joka säilyttää ontologisen eron objektin ja subjektin välillä, mutta ei palauta ilmiötä pelkästään objekti-substanssiin eikä toisaalta myöskään lukemattomien yksittäisten havainto-objektien/havainto-subjektien (subjektipositioiden moninaisuuden) sarjaksi vaan pyrkii ilmaisemaan mainitun objekti a:n, joka performoi objekti-substanssia subjektina.
Metaforis-mallinnetusti objekti a on ikäänkuin koristemunaan (objekti-substanssi) piilotettu/kätkeytyvä arvokas sormus (subjekti).
Esimerkiksi: Jeesus on Jumalan inkarnaatio. Aivan samassa mielessä ihminen on materian intellektuaalinen inversio (käänteismuoto).
Kyseessä ei ole substanssidualismi vaan katkoksen sisältävä ontologinen jatkumo, jonka toisessa päässä intellektin itsetiedostus hahmottaa oman materiaalisen perustansa. Ilman tuota tiedostavaa intellektiä perusta jäisi kuitenkin vaille merkityksellistä olemassaoloa.
Samassa mielessä Jeesus ilmentää jumalallisen olemuksen tyhjentymistä ihmiselle vieraista ominaisuuksistaan, jotta Jumala voisi tulla ihmiseksi (aivan kuten materia kehittää intellektin) - kuitenkin siten, että ihminen tuossa jumallisessa inkarnaatiossa tulee (kuin 'ihmeen kautta') osalliseksi noista jumalallisista ominaisuuksista.
Siis: inkarnaatio sisältää periaatteessa samaa muotoa olevan kehityksen/'tarinan' kuin fylogeneettinen evoluutiohistoria.
*
Huom!
On huomautettava, että tämä selitysversio ei noudata Zizekin/Lacanin kontekstia, jossa objekti a on nimenomaan tuntemattomasta halusta (reaalisesta joussaincena) 'yli jäävä' (surplus) 'objektivaatio'.
Olen siis soveltamalla omavaltaisesti älyllistä mielikuvitustani käyttänyt objekti a:ta ontologisena käsitteenä. Mutta joka tapauksessa objekti a:lla on Zizekille ainakin analogisesti ontologista eroa/yhtäläisyyttä ilmentävä merkitys.
http://actuspurunen.blogspot.com/2008/05/sitaatteja-zizekilt-subjektin-ja.html
http://en.wikipedia.org/wiki/Objet_Petit_a
http://en.wikipedia.org/wiki/Jacques_Lacan
http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&ie=UTF-8&rlz=1T4RNWN_enFI272FI274&q=zizek (Zizek wikipediassa)
3 comments:
"Oletko muuten lukenut Dostojevskin 'Kellariloukon'?"
Mikäli kyseessä on sama teos kuin "Kirjoituksia kellarista", niin kyllä olen. Mainio teos onkin kyseessä. Lause 'Mieluummin valitsen vaikka väärin kuin olen pelkkä pianonkosketin' kuvaa myös omaa suhtautumistani vapauteen.
Vapaus ei ole minulle missään mielessä pelkästään sartrelaiseen tapaan ontologinen seikka vaan myös yhteiskunnallinen. Yhteiskunta luo ne rajat, joiden puitteissa voimme puhua vapaudesta. Emme ole vapaita, mutta meidän tulee olla vapaita. Herbert Marcusen ja Theodor Adornon mielestä taide on läpireifikoituneen yhteiskunnan viimeinen vapauden tila. Vain taiteen sisällä pystyy ajatus ja tunne liitämään vapaana. Tämän vuoksi sekä Marcuse että Adorno keskittivät yhteiskuntakritiikkinsä monessa suhteessa juuri massakulttuuriin joka pitää ihmisyksilön vankina totalitaarisessa otteessa kokemuksen tasolla. Massakulttuuri ja viihde ovat kurinpidon ja normalisoinnin, "kokemuksen standardisoinnin" ulottamista ihmisen kokemukseen. Kun Heidegger rienasi runouden kliseytymistä Hölderlin-kirjoituksissaan, on kyse juuri tästä. Kun runous jätetään pelkäksi tunteissa vellomiseksi sekä esteettisen makupalan asemaan, katoaa runoudelta sen maailmaa muuttava luonne. Sama koskee kaikkea muutakin taidetta.
"Todellinen vapaus ei nimittäin ole niin sanottujen empiiristen tosiasioitten passiivista hyväksyntää, koska a) jos sellaisia on, niin niillä ei voi olla mitään semanttista merkitystä (ei edes pahanlaatuisella kasvaimella), b) merkitykset ovat olemassa eri ontologisessa rekisterissä kuin empiiriset tosiasiat."
Olen samaa mieltä tietyin varauksin. Vapaus kyllä on riippuvainen empiirisestä todellisuudesta. Tämä empiirinen todellisuus (taloudellis-kulttuuris-poliittiset rakenteet) tulee tiedostaa jotta vapaus voidaan saavuttaa. Tämä on luonnollista. Marcuselainen negatiivinen ajattelu, jonka koen itsekin järkeväksi ajattelutavaksi, kuitenkin korostaa kiellon poliittista voimaa. Negatiivinen ajattelu kieltää vallitsevan järjestyksen. Tästä on myös taiteessa kysymys: se kieltää vallitsevan todellisuuden juuri kuvatessaan "mahdotonta", ei-vielä-aktualisoitunutta. Taide on tässä olemuksellisesti kriittistä. Merkitykset todellakin ovat eri asemassa kuin empiiriset tosiasiat (toisin kuin vielä vuosi sitten ajattelin). Juuri valistuksen luoma kulttuuri korostaa "tosiasiallisuutta" - heideggerilaisittain: faktisiteettia. Tämä "tosiasiallisuudessa" liikkuminen, mikä on hyvin yleistä positivistiselle tieteenfilosofialle, johtaa paitsi "myöntävään" (Marcuse), konformistiseen ajatteluun, jonka poliittinen, ideologinen rooli, on siinä, että se ei osaa tarkastella yhteiskuntaa kysymyksen "miten tulisi olla" valossa, vaan jättää kaiken ennalleen ainoastaan kuvailemalla "miten asiat tosiasiallisesti ovat". Kielto on vapauden edellytys.
Normaaliuuden tarkasteleminen modernin tuotantomenetelmän näkökulmasta on mielenkiintoista. Kun ihmiset ovat vapautuneet perustarpeiden puutteesta, tarvitaan kansantalouden kasvattamiselle jokin muu menetelmä. Tämä onnistuu parhaiten tuottamalla lisätarpeita, jotka kuitenkin naamioidaan perustarpeiksi. Kun ihmiset kummastelevat jälkeenjääneisyyttäsi muodista on kyse juuri tästä: lisätarpeet (huippumuoti) ovat saaneet perustarpeiden naamion ylleen. Tämä juuri johtaa siihen, että ihmiset pitäytyvät atomisoituneina ja vihamielisinä toisilleen. Juuri porvarillinen individualismi tuottaa tässä vapautta todella paljon rajoittavan tekijän.
Jos sen sijaan ajattelemme vapautta pikemminkin toimintamahdollisuuksina on asian laita täysin eri. Kun ihmiset pääsevät toteuttamaan omia potentioitaan (tai marcuselaisittain: vapauttamaan omaa "erostaan") mahdollisimman tehokkaasti, voidaan puhua todellisesta vapaudesta. Juuri normalisointi ja standardisointi ohjaavat ihmisen voimavaroja tiukasti rajattuun suuntaan. Vapauden tulee koskea yhteiskunnan kokonaisuutta: vapaus voi olla vain kollektiivista. Vapaus on vapautta vain yleisinhimillisessä kontekstissa.
Negatiivisen ajattelun rooli on siinä, että se pyrkii "olemaan" tämä vapaus jo ennen vapauden materialisoitumista. Pitäisikö kenties ajatella, että kun ihmiset yksitellen materialisoivat vapauden käsitteen itsessään yksilöinä vapaus voi toteutua? Tämä on nähdäkseni ainakin situationistien pointti. Tuleekin pohtia toisinolemisen mahdollisuutta.
"Lienet lukenut Zizekin 'Ideologian ylevän objektin', jossa hän ymmärtääkseni kahdentaa olemuksen käsitteen Lacanin objekti a:n (objet petit a) avulla"
Olen juuri saanut kyseisen teoksen päätökseen, mutta mitään selkeää mielipidettä minulla ei Lacanista tai Zizekistä ole. Lacanilainen ajattelu on minulle toistaiseksi hyvin vieras ajattelutraditio, eikä sen käsitteetkään ole vielä kovin tuttuja, joten tähän en halua ottaa kantaa.
Olen pitkälti samaa mieltä kanssasi.
Ennenkuin luin tekstisi kirjoitin kommentin Kemppisen tämänpäiväiseen päreeseen (josta tein päreen omaan blogiini kuten tapani monesti on), ja minulle assosioitui vapauden analyysiasi lukiessa mieleen löytämäni Kaarlo Sarkian eräs pasifistinen runo tai sen säkeistö.
Vapaudesta ei nimittäin pidä muodostua yksilölle mitään toisten ihmisten tyrannoimisaktiviteettia, kuten valitettavasti usein käy.
Sitä aktiviteettia ei tosin ole voinut estää kommunismi eikä liberaalidemokratia.
Tekisi mieli suunnata syyttävä sormi kapitalismin ja totalitarismin lisäksi myös Nietzscheen, mutta hän on tässä vapaus-asiassakin paljon vaikeampi tapaus kuin kapitalismi - ainakin paljon syvällisempi.
Sarkia kirjoitti (huomaa etenkin viimeiset rivit):
Tää käsky vankkumaton on kuin paasi:
Pelotta synnyinmaatasi, mies, puolla!
Vaan silloin kohonnut liet korkeimpaasi,
kun kotimaatas enää täällä, tuolla
et nää, vaan ihmisyys on isänmaasi
ihana, jonka puolesta voit kuolla,
päin samaa vihollista ainoastaan
käyt ihmisveljines, et heitä vastaan.
http://www.vihrearouva.net/kirjallisuus/sarkia2.html
(Runon rivitys ei taida onnistua kovin hyvin, mutta teksti lienee luettavissa.)
Onnistuihan se rivitys. Ennen 'publiseeraamista' näytti sekavalta.
Post a Comment