Seksuaalisuudesta ja sukupuolisuudesta

Kirjoitettu kommentiksi Mummon päreeseen Don't Tell Mama.
(Kielimafian yöpäivystys lisäsi PS:n. Aamuvuoro teki radikaaleja muutoksia tekstiin - klo: 07.50)
*
Täytyypä tunnustaa, että elin -70-luvun lopulla - siis 30 vuotta sitten melko merkillisen - minua yli 10-vuotta vanhemman seurapiirin ilmeisesti nuorimpana jäsenenä - Helsingin keskustassa.

Ylihoitajia, sairaanhoitajia, mielisairaanhoitajia jne. Enemmän tai vähemmän biseksuaaleja kai puolet porukasta.

Entä minä? Noo - latentti mutta ei manifesti bi (en koskaan etsinyt homoseuraa - päinvastoin) lienee oikeaan osuva määritelmä, vaikka joku minun elämääni tunteva saattaisi suhtautua tuohon määritelmään ironisen kriittisesti.

Siinähän suhtautuu - mutta hän ei tunne minun psyykeäni. Ei varmasti. Kuten ei moni mukaan mies tai nainen. Ei edes rakastamani Satu - elämäni nainen.

Siihen aikaan olin vielä jonkun näköinenkin. En itse asiassa mitenkään kaunis mutta helvetin komea mies päästä jalkoihin (haha!).

Nyt olen enää vain kaunis.

Täytyy sanoa, etten sopeutunut noihin piireihin, vaikka tunsinkin erään bi-tyypin (miehen) erittäin hyvin monien vuosien ajan.

Juoppoa ja polygaamista porukkaa, hieman epätoivoisesti seuraa hakevia, jopa onnettomia ja tekopirteitä ihmisiä, joilla ei ollut kovin suurta tarvetta tai pikemminkään kykyä pitempiaikaisiin, kiinteämpiin ihmissuhteisiin. Kunhan kouhotettiin ja naitiin sitä keneltä satuttiin saamaan.

Ei - ei kiitos. Se ei ollut minun käsitykseni parisuhteesta. Tämän lienette huomanneet jo kauan sitten teksteistäni.

En ole ollut urbaani ja seksikokemuksia pakonomaisesti etsivä metroseksuaali vaan itse asiassa varsin yksinäinen poika maatalosta, mummolasta, Päijänteen eräältä jumalaisen kauniilta rannalta (tosin vanhempani olivat muuttaneet Päijänteeltä Kotkaan, jossa synnyin työläisperheeseen.)

Jälkikirjoitukseen viitaten: olen siis melkoisen vakuuttunut kuten Vaarikin, että meissä kaikissa ja etenkin naisissa piilee vahva biseksuaalinen taipumus.

Ajatellaan nyt vaikka sitä, että nainen kantaa lasta sisällään 9 kuukautta. Eikä minun sovinistis-seksuaalisessa mielessäni ole niinkään merkityksetöntä se, että siellä mahassa kasvaa sekä tyttö- että poikalapsia, vaikka tällä erolla ei olisikaan suoranaisesti kausaalista yhteyttä naisen seksuaalisuuteen. Mutta tietty yhteys sillä kyllä on.

Tiivistäen todettuna: koko naisen biologia on kuin luotu panseksuaalisuuteen käyttääkseni Unkuri-Merin termiä.

Joka tapauksessa eräs panseksuaalisen lesbouden väistämätön biologinen ilmentymä on yhdyntäkeskeisyyden vähäisempi merkitys, kun taas yhdyntä on suurimmalle osalle miehistä melkein ainoa kuviteltavissa oleva seksin muoto. Miehet ovat seksuaalisesti mielikuvituksettomampia kuin naiset - tosin suurelta osalta sukupuolisuutensa biologisen funktion vuoksi.

Minua eivät nyt tässä kiinnosta mitkään seksioppaat ja asennot - niitä kyllä löytyy. Ongelmana on joko seksuaalisuuden rajoittuneisuus tai sen 'rajattomuus' ylipäätään. Ja periaatteessa seksillä ei mielestäni ole mitään rajaa eikä välttämättä - mikäli tilaisuus löytyy - myöskään mitään määrää. Mikä ei kuitenkaan tarkoita promiskuiteetin ja/tai polygamian hyväksymistä itsestään selvinä mahdollisuuksina ja vaihtoehtoina.

Minä olen monogaami ja moralisti sui generis. Mutta kaipa minua tuntevat lukijat jo tällaisenkin merkillisyyden ovat luonteestani havainneet ja oivaltaneet (hymiö).
*
Itse lienen jäänyt ikäänkuin lapsen asteelle sukupuolisesti: tunnetta, himoa ja seksuaalisuutta luonteestani löytyy kyllä ihan primitiivisyyteen asti (äitisymbioosi), mutta läheisyyden pelkoni, joka on lapsenomaisesti regressiivisen läheisyyden tarpeeni torjuntaa, toimii tehokkaana esteenä polymorfisen perversiivisyyteni (lue: monimuotoisen 'irstauteni') purkamiseksi vähän joka toiseen XX-kromosomin omaavaan (lue: naiseen).

Olen kumma yhdistelmä: klenkkaava, 1000 voltin seksipatteri, joka yhtä aikaa arkaaisesti sekä kuolaten himoaa että inhoten hylkii attraktiivisia 'vastinparejaan'.

Olen kuin olenkin se päreeni mies, joka rakasti vastoin tahtoaan - ja paljon. Kävelevä paradoksi. Oli siinä Sadulla kestämistä. Kuten eräillä muillakin.

PS.
'Ingressi' Mummon kommenttilaatikkoon tämän päreen linkistä.

Komppaan tässä Vaaria, mutta hieman eri kontekstista kuin hän.

En kuittaa Mummon oppimisteoreettis-konstruktivistista näkemystä sex/gender-jaosta. Emme me opi homoiksi tai heteroiksi. En ainakaan minä oppinut homoksi, vaikka muka 'yritin'.

Meissä on valmiudet molempiin - etenkin naisissa. Ja ne valmiudet ovat ensisijaisesti synnynnäisiä eli sukupuoli- ja viettipohjaisia ja vasta toissijaisesti oppimisen tuloksia.

Fantasia ja fiktio on toki aina mukana kaikessa seksuaalisuudessa, mutta se on hieman eri asia kuin itse käytännön taipumuksen aktuaalistuminen tai 'sopeutuminen' johonkin 'viettymyssapluunaan', ärsyke-reaktiomalliin tai sex-fiksaatioon.

Fantasia on aina viettelevää, ihmisen viettiluonteen indusoimaa lumetta, jonka läpi on pirun vaikea nähdä. Mutta silläkin on kokemushistoriansa. Sitä ei siis voi noin vain valita ja oppia. Me emme voi valita tulevaisuuttamme, mitä viettifantasioihin tulee. Pikemminkin ne valitsevat meidät.

Et sinä Mummo siis sattumalta heteroksi ryhtynyt.
*
http://normvissschreef.blogspot.com/2007/04/sex.html

Kohti elämää, kuolemaa vai kumpaakin?

Kirjoitettu kommentiksi takkiraudan päreeseen "Uusmisantropia".
(Koko päre julkaistaan vain tässä blogissa)
*
Kiinnostavaa. Todella kiinnostavaa.

Ennenkuin ryhdyn 'herjaamaan', annan vasarahammerin tapaan vilpittömät kehut sinulle näin hyvästä jutusta, jonka tosin lopetat hiukan 'mauttomaan' asetelmaan, mutta ei se mitään - niin teen usein minäkin - pelkästään retorisista syistä, tehovaikutelman aikaansaamiseksi.

Kaadan kuitenkin/tietenkin hieman kylmää vettä teknouskovaisuutesi 'kuumille kiville' saadaksemme aikaan kunnon 'löylyt'. Se kylmä vesi tulee pahamaineisen sitaatin muodossa.

En esitä vielä mitään tulkintoja tästä sitaatista, mutta se toimii nyt joka tapauksessa runkona idealle, jonka kehittelyä jatkan jossain tulevassa päreessäni lähitulevaisuudessa.
Ensin täytyy kuitenkin hiukan pohtia, sillä tämä asia ei totisesti ole mikään läpihuutojuttu.
*
Kuolemanvietti

'Kirjoituksessaan mielihyväperiaatteen tuolla puolen' (1920g/1993, 92-94) Freud lähti pohtimaan toistamispakon ja viettien välistä yhteyttä.

'Tästä alkaa väkisin tuntua siltä, että olemme oivaltamassa yhden viettien ehkä ja ehkä kaiken orgaanisen elämän ominaisuuden, jota ei tähän mennessä ole vielä selvästi tunnistettu tai ainakaan painotettu.

Vietti olisi siis elävän organismin sisäinen pyrkimys palauttaa aikaisempi tila, josta organismin on ulkoisten häiritsevien voimien painostuksesta täytynyt luopua --. Tämä käsitys vieteistä tuntuu vieraalta, sillä olemme tottuneet näkemään vietissä muutokseen ja kehitykseen ajavan tekijän, ja nyt meidän pitäisikin tunnistaa sen täysi vastakohta.'

Sitten Freud lähtee biologisiin vertaileviin pohdiskeluihin, joita on pidetty hieman epäonnistuneina (lohikalojen vaellus, muuttolinnut, sikiön kehitys jne.)

Hän päätyy toteamaan, 'että olisi viettien konservatiivisen luonteen vastaista, jos elämän päämäärä olisi tila, jota ei vielä koskaan ole saavutettu. Tavoitteena täytyy päinvastoin olla palauttaminen vanhaan alkutilaan, josta elävä organismi kerran on lähtenyt, ja jota kohti se kehityksen kaikkia kiertoteitä pitkin pyrkii palaamaan.

Jos me hyväksymme olettamuksen, että kaikki elävä poikkeuksetta kuolee - palaa takaisin epäorgaaniseen tilaan sisäisistä syistä, niin voimme vain sanoa: Koko elämän päämääränä on kuolema ja toisin päin. Eloton on ollut olemassa ennen elävää.'

Tämä julkilausuma herätti suurta pahennusta ja kritiikkiä. Einsteinkin kirjoitti Freudille kirjeen ja kysyi, oliko todella niin, että tällainen destruktiivinen, tuhoon ja kuolemaan pyrkivä vietti olisi olemassa ihmisessä.' (s. 55-56)
*
Siteeraan vielä saman kirjan - Psykoanalyysin isät ja äidit - teoreettisia näkökulmia (Therapeia-säätiö-2006) välittömästi aikaisempaa kappaletta, jossa kuvataan, miten Freud päätyi tähän kannanottoon.

Tie kuolemanvietin löytymiseen - toistamispakon kautta.

Tutkimalla trauman aiheuttamia seurauksia ja oireita Freud kiinnitti huomiota siihen, että ihminen toisti traumahetken tapahtumia uudelleen ja uudelleen. Unetkin olivat usein posttraumaattisia painajaisunia.

Myös neurooseista Freud oli löytänyt tällaisen toistamispakon - samoin lasten leikeistä. Miksi me pakonomaisesti palaamme haavoittaviin kokemuksiimme? Vastaus näytti olevan, että ihmismieli pyrkii jälkikäteen saavuttamaan kontrollin tilanteessa, jossa se oli epäonnistunut aikaisemmin (siis traumatilanteessa).

Mieli pyrki korjaamaan täydellisen avuttomuuden synnyttämää kauhukokemustaan (itsen eli selfin menetyksen kokemustaan) tavoitteena palata häiriintymättömään olotilaan, joka oli vallinnut ennen mieltä järkyttäneitä tapahtumia.

Freud pohti ja tarkkaili tätä toistamispakon ilmiötä ja totesi lopulta, että täytyy olla kysymys muusta kuin pelkän kontrollin saavuttamisesta jälkikäteen. Hän päätteli, että ilmiö on niin voimakas ja pakonomainen, että sitä voisi sanoa vietiksi.

Tähän asti (vuoteen 1920) Freud oli kirjoituksissaan käyttänyt libidokäsitettä puhuessaan vieteistä. Mieli pyrkii aina mielihyvään, mikä alunperin tarkoitti seksuaalista tyydytystä. Eli mieli pyrkii laukaisemaan viettipaineita ja välttämään mielipahaa.

Idistä nousevat libidinaaliset pyrkimykset tömäävät kuitenkin useimmiten realiteettiperiaatteeseen eli esteisiin, jolloin tyydytystä ei voida heti saavuttaa. On pakko oppia lykkäämään tyydytystä tai oppia torjumaan osia vietinomaisista pyrkimyksistä.

Nyt näytti siltä, että toistamisperiaate syrjäytti mielihyväperiaatteen. Freud oli jo johdantoluennoissaan arvioinut tekemäänsä jakoa minävietteihin ja seksuaalivietteihin hieman uudella tavalla.
Tämä selviää lähinnä luennosta XXII (etiologiasta ja regressiosta) sekä luennosta XXVI (libidoteoriasta ja narsismista). Niissä Freud toisaalta pitää kiinni siitä, että sekä psykoosissa että neuroosissa seksuaalivietit vahingoittavat ihmistä, ja että sielunelämän libidinaalinen tekijä on vastuussa sairaudesta.

Toisaalta hän kysyy: 'Tulemmeko aina syyttämään libidotekijää sielunelämän sairaudesta?' Emmekö koskaan pane minäviettejä vastuuseen pokkeavasta toimintatavasta? Ehkäpä minävietit välillä voivatkin olla patogeenisia ja destruktiivisia?' (s. 54-55)'
*
Näihin, asettamiinsa kysymyksiin, Freud siis vastaa aluksi esitetyssä sitaatissa.