Hygieenistä mutta rämäpäistä vappuhuumoria

(Kuvassa Matti Klinge. Sarvet on retusoitu pois.)

Näin Vapun kunniaksi täytyy nostaa malja etenkin Runebergin Suomen fanaattisimmalle yliopistomiehelle - Matti Klingelle, joka on todella kovan luokan historioitsija.

Huomasin kyseisen asian viimeistään lukiessani Helsingin yliopiston historiaa (I-III) ja etenkin sen toista osaa, jonka jouduin tenttimään kymmenen vuotta sitten.

Kerrotaan, että aina niin tip top ja rusetti kaulassaan liikkuva Klinge käyttää jopa kotiasunaan elegantisti pukua!

Huhutaan hänen käyvän saunassakin puku päällä, koska sauna merkitsee suomalaisille samaa kuin pyramidit egyptiläisille, temppelit kreikkalaisille ja akveduktit roomalaisille.

Klingen luonteesta ollaan montaa mieltä. Häntä ihastellaan, eräitä hän raivostuttaa, jotkut pitävät häntä naivina ääliönä.

Ehkä kaikkein laittamattomimmin Klingen on määritellyt kuitenkin hänen Norssin aikainen ja yliopisto-opiskelujensa alkuaikojen hyvä ystävä Pentti Saarikoski, jonka mielestä Matti Klinge oli 'hygieeninen rämäpää'.

***

Ja sitten Vappuhuumoria Turuust ja Turuun flikoilt. Kaappasin nämä vitsit lupaa kysymättä - tosin kyllä asiasta ilmoittaen - A-K.H:n minulle lähettämästä sähköpostiviestistä.

*

TURKKULAISTE NAISTE KOSTO BLONDIVITSEIL

Kui miähe kuluttava niimpaljo kalorei rakastelles? -No ku panoj jälkke hee juakseva ympäri kaupunkki kehumas siit kavereilles.

Minkätakia miähe kuarssaava selälläs nukkues? -Kivekse tukkiva alapää ilmaottoauko.

Kui miähe tykkävä kalastuksest? -Ku sillo heil o mahrollisuus kerra elämässäs kuulla naise suust: Vau, kui ISO!

Kunnei naine räpäyt silmiäs esileiki aika? -Ei siin ehri.

Miks naisil ei ol miäste aivoi? -Ei ol kivespussei niitte säilyttämisse.

Minkätakia tarvita miljoona siittiö yhre munasolu herelmöittämisse? -Miäste tapaa siittiökkä ei pysähry kysymä ajo-ohjei.

Mikä o miähe esileikki? -Pual tuntti vonkamist.

Kummone o miäs, joka ei jätä kettän kylmäks? -Hää on torennäkösest töis krematorios.

Mistä tiättä, että miäs o saanu orkasmi? -No ku hää alkka kuarssama.

Mitä ero o tyhmäl ja älykkääl miähel? -Ei mittä. Molemma luuleva tiätäväs kaike.

Mitä saa ku miäs tarjo sul seittämä ruakalaji illallise? -Hodari ja kuus kalja.

Mitä yhteist o miähil ja mikroaaltouunil? -Kolkymment sekuntti ja valmist o.

***

Glada Vappen med kranavatten + Holy Spirit(us)!

*

www.codeman.fi/gallery_19.html.

www.otava.fi/kirjailijat/kotimaiset/klinge_matti/.

Kirjallisuutta vai filosofiaa? Nietzsche-tutkimuksen mahdollisuudesta ja mahdottomuudesta

Kommentti catuluxelle.
*
catulux

"Mutta kuten alussa viittasin, vaikka Nietzscheä, jotta häntä voisi edes jotenkin ymmärtää 'oikein', pitää myös opiskella paljon, niin välttämättä hän ei avaudu, vaikka miten opiskelisi.
Nietzsche on elettävä itse. Muuten hän jää vieraaksi."

Olen hieman ymmällä. N on elettävä itse?? Onko kyseessä kirjailija jonka fiktiivisiin teoksiin voi samaistua löytäen niistä kappaleen omaa itseään?
Vai onko kyseessä filosofi, jonka täsmälliselle opille tästä olevaisuudesta voi nyökätä hyväksyvästi?
Oiskohan N:n tekstien perusta rakennettu täysin hiekalle ja onkomiehen käsitys todellisuudesta haparointia täydellisessä pimeydessä??

*
RR

Onko Nietzsche kirjailija vai filosofi? Vastaus: sekä että.

*
Nietzsche on ollut minulle kohtalo - juuri niinkuin hän itse hieman ennen romahdustaan kirjoitti itsestään 'Ecce Homo'ssa.

En voi sille mitään, että jokin minussa resonoi äärimmäisen voimakkaasti siihen kärsimykseen ja iloon, pessimismiin ja optimismiin, mikä Nietzschen teksteistä välittyy, joskaan en ole enää pitkään aikaan voinut välttyä lievältä turhautumiselta hänen joitain ylilyöntejään kohtaan - esim. tietyt sotametaforat.

Nykyään pystyn 'riitelemään' Nietzschen kanssa ihan omaksi ilokseni. Mielessäni voin sanoa hänelle jotain rankapuoleista tekstikohtaa kommentoiden: 'Et sinä itse lopultakaan noin ajattele!'

Ei ole vain yhtä Nietzscheä. Siten on aivan relevanttia kysyä Nietzscheä lukiessa: kuka nyt puhuu?
Aivan kuten on relevanttia kysyä, milloin Platonin teoksissa äänessä on Sokrates, Sokrateen keskustelukumppanit tai milloin itse Platon puhuu muitten suulla.

Tällä tavoin - eri perspektiivien tiivistymänä - Nietzsche on muodostunut minulle myös ikäänkuin ajattelun strategiaksi tai eräänlaiseksi tähtäyspisteeksi, josta tarkastelen maailmaa.

Ehkä kuulostan äärimmäisen eksklusiiviselta, mutta ihminen, jota Nietzschen kirjoitukset eivät koskaan liikuta sisäisesti - enintään ehkä vain hämmentävät ja ärsyttävät, koska niistä on hankala löytää selkeitä argumentteja, joiden totuusarvoa sitten voisi pohtia analyyttisesti; - tällainen ihminen ei ehkä koskaan tule ymmärtämään Nietzschestä mitään olennaista.

Minulla on tuossa pöydällä viime viikolla tullut Brian Leiterin kirja 'Nietzsche on Morality' (2002)(Routledge Philosophy Guide Book-sarjasta).

Olen sitä selaillut ja löysin sen perusargumenttiin (Nietzsche metodologisena naturalistina) pientä kritiikkiä todella kovan luokan Kant, Schopenhauer- ja myös Nietzsche-spesialistilta Christopher Janawaylta Nietzsche-skolaariuden uusimmasta 'Raamatusta' - 'A Blackwell Companion to Nietzsche' (2006 - isokokoinen, 600 sivuinen artikkelikokoelma).

Angloamerikkalainen, analyyttinen filosofia on löytänyt Nietzschen lopullisesti vasta 15 vuotta sitten ja tutkii innokkaasti Nietzscheä propositio, premmissit, johtopäätökset, argumentti-periaatteella.

Mikäs siinä. Jotenkin minusta vain ajoittain tuntuu lukiessani näitä sinällään ihan selventäviäkin episteemistyyppisiä analyyseja siltä, että 'todellisesta' Nietzschestä ei jää niissä mitään jäljelle, tai että hänen ideansa banalisoituvat täysin naiville tasolle, kun tekstit analysoidaan loogisella mikroskoopilla pienimpiin osatekijöihinsä.

Ikäänkuin nämä 'propositio-argumentti-analyytikot' eivät koskaan olisi tunteneet Nietzscheä lukiessaan mitään muuta kuin viehtymystä rakentaa hänen filosofiastaan argumentti-rakennelma, jota voi sitten testata loogisesti suhteessa muihin vastaaviin rakennekonstruktioihin.

Minä puolestani väitän, että nämä analyytikot ovat ymmärtäneet Nietzschestä enintään vain 'puolet' - ei yhtään enempää.

Vain se, joka pystyy suhteuttamaan Nietzschen omiin kokemuksiinsa ja elämyksiinsä, omaan uskonnon ja uskon kaipuuseensa, omaan skeptisimiinsä ja kyynisyyteensä, omaan pessimismiinsä ja optimismiinsa, omiin ekspressioihinsa kärsimyksestä ja ilosta - vain sellaisella ihmisellä on mahdollisuus ymmärtää häntä kokonaisvaltaisesti.

Kun olen tutustunut tähänastiseen Nietzsche-tutkimukseen, minun on pakko sanoa, että tällaisia, varsin kokonaisvaltaisia ja syvästi myös itse elettyjä Nietzsche-tarkasteluja näyttäisi löytyvän yllätävän vähän.

Nietzsche (kuten Schopenhauer) onkin vaikuttanut kaikkein eniten taiteilijoihin - etenkin kirjailijoihin ja muusikoihin.
Heidän jälkeensä tulevat ranskalaiset filosofit - etenkin niin sanotun postmodernin filosofian edustajat: Deleuze, Quattari, Foucault, Derrida, Lyotard, Baudrillard
(Kyllä - Baudrillardin tunnettu simulacrum-teoria on minun mielestäni versio Nietzschen loistavasta 'mini-filosofianhistoriasta' 'Miten tosi maailma muuttui taruksi'.)

Ranskalaiset ovat parhaimmillaan ja pahimmillaan loistavia verbaalikkoja, mutta heidän Nietzsche-pohdinnoistaan (kuten heidän relativistis-nihilistisestä filosofiastaankin) puuttuu liian usein 'intuitiivisesti järkevä substanssi'.

Toki Nietzscheä voi Deleuzen tavoin pitää uusien käsitteiden (kts. PS.) ja käsitteellisten henkilöiden (Zarathustra) luojana, mutta Nietzschestä löytyy ranskalaisiin verrattuna enemmän metafyysista (ja uskonnollista) 'tarvetta', eräänlaista Faustin kaltaista, elämän ja kuoleman kanssa 'pelaavaa' uhkarohkeutta kuin ranskalaisista, jotka minun mielestäni ovat pahimmillaan pelkkiä käsitteillä ja sanoilla pelleileviä 'irstailijoita' - esim. markiisi de Sade, joskin Saden psykologinen egoismi on selvästi vaikuttanut sekä Nietzscheen että jopa Dostojevskiin!

(N. kyllä arvosti etenkin ranskalaista kirjallisuutta ja 1600-luvun moralisti-aforistikkoja: esim. Montaigne, Rochelfoucault sekä eksistentialismin varhainen 'pioneeri', uskonnollinen matemaatikko Pascal.)

Englantilaiset ovat perinteisesti pitäneet Nietzscheä outona tai jopa vastenmielisenä hänen epäargumentatiivisen ja ajoittain ekstreemin kirjoitustapansa sekä hänen vääristeltyjen natsikytköstensä vuoksi, - harha joka eli filosofipiireissäkin (mm. J. P. Stern, 1978) pitkään, koska Nietzscheä ei yksinkertaisesti luettu kunnolla.
(Bertrand Russellin filosofian historiassa esitelty Nietzsche on Russellilta hieman tyylitajuton versio. Russell yrittää nokittaa Nietzschen tämän omimmalla aseella - tehoavalla retoriikalla: lopputulos säälittää ainakin meikäläistä...)

Nietzsche itse on pahentanut asiaa pilkkaamalla englantilaista utilitarismia: 'Ei ihminen etsi onnea. Vain englantilainen tekee niin.' (Humea ja tämän skeptisimiä Nietzsche kyllä arvosti - alunperin Schopenhauerin vaikutuksesta; Schopenhauer olisi jopa ollut valmis kääntämään Humea saksaksi).

Suuri poikkeus 1900-luvun englantilaisen filosofian piirissä on ollut 2003 kuollut merkittävä - antiikin filosofian tuntemuksestaan ja ennenkaikkea moraalifilosofiastaan tunnettu Bernard Williams, joka arvosti Nietzscheä niin paljon, että olisi halunnut siteerata tätä vaikka jokaisella kirjoittamallaan sivulla.
"Williams was 'described as an "analytic philosopher with the soul of a humanist,' and 'the most important British moral philosopher of his time.' " (wikipedia)

*
Yksi on varmaa: Nietzsche ajattelu ei ole rakennettu hiekalle, jos tämä metafora merkitsee sitä, että hiekalle rakennettu tarkoittaa 'pelkkää' esteettistä tai käsitteellis-abstraktia fiktiota.

Pikemminkin on päinvastoin: Nietzschen filosofian vaarana on toimia luojansa psykofyysisten kärsimysten pohjalta kumpuavana projektiona, mikä merkitsisi, että Nietzsche yleistää pelkästään oman elämänsä konkretian kirjalliseen muotoon (mikä pitää vain osittain paikkansa).

Esimerkiksi Kantin filosofian käsiteapparaatistoa voisi paljon suuremmalla syyllä väittää 'hiekalle rakennetuksi', puolimetafyysiseksi konstruktioksi kuin Nietzschen ja hänen sukulaissielunsa Kierkegaardin elämänfilosofisia tarkasteluja.

Tietenkin Nietzschen 'naturalistisen metafysiikan' eli nihilismin perusongelma: vallanatahdon ja ikuisen paluun keskinäinen 'dialektiikka' (ei pidä sekoittaa Hegeliin!) tuntuu äärimmäisen abstraktilta, mutta kyllä se sisältää molemmat tasot: sekä käsitteellis-abstraktin että konkreettis-havainnollisen.

*
Koen itse kaikkein vaikeimmaksi asiaksi Nietzsche-tulkinnoissa hänen moraalifilosofiaansa sisältyvän oletuksen reaktiivisesta moraalista, jota edustaa ressentimenttinen kristinusko, jonka myötä myös nihilismi ilmaantui länsimaiseen ajatteluun käytännössä - ei ainoastaan teoreettisissa pohdiskeluissa (esim. Platonin Gorgias-dialogi).

Voisi nimittäin perustellusti huomauttaa, että juuri stoalaisen kosmologian 'ekpyrosis'-oppi (maailmanpalo) edustaa äärimäistä nihilismiä siinä mielessä, että se implikoi ikuisen paluun. Todellisuus, maailma ei edisty vaan toistaa itseään ikuisesti.

Miten juuri juutalaiskristillinen, lineaarinen käsitys ajasta ja maailman tulevaisuudesta olisi nihilismiä par excellence, jos Nietzschen aivan varmasti nihilismin äärimuotona pitämä ikuinen paluu (syklinen aikakäsitys) on sitä myös?

Nietzsche vain kääntää kosmologisen äärinihilismin (siis ikuisen paluun) eksistentiaalisesti äärimmäisen motivoivaksi tekijäksi elämän ja todellisuuden hyväksymisen kannalta.

Tämän voisi ymmärtää siten, että kristinusko rakentuu maailmanhistorian suurimmalle valheelle (Jumala), jonka vuoksi se on myös kaikkein nihilistisin oppi.

Stoalainen (ylipäätään itämainen) oppi ikuisesta paluusta sen sijaan on faktaa, ja mikä Nietzschelle on empiiristä faktaa, se pitää myös hyväksyä, ja siitä pitää jopa iloita.

Nietzschen aika omalaatuinen naturalismi kiteytyy tässä väitteessä joskin erittäin yksinkertaistetussa muodossa.

*
Mutta päinvastoin kuin Brian Leiter - minä en ole kiinnostunut Nietzschestä epistemologisista vaan metafyysis-ontologisista syistä.

En siis - huolimatta siitä, että Nietzsche arvosti moraalissa enemmän 'faktaa' kuin abstrakteja periaatteita (esim. kategorinen imperatiivi) - ole mitenkään vakuuttunut siitä, että Nietzschen ajattelu tulee heuristisesti yhtään sen selkeämmäksi tietoteoreettisen - siis puoliväkisin propositionaaliseksi ja argumentatiiviseksi väännetyn tarkastelun kautta, jossa argumentti osoitetaan oikeaksi tai vääräksi todistekielipelin puitteissa ('Prokrusteen vuoteessa').

Metafyysis-ontologinen näkökulma todellisuuteen on väistämättä kirjallisempi ja käsitteellisempi kuin episteeminen lähtökohta, joka painottaa aina metodia tai proseduuria - ikäänkuin metodi voisi olla irrallaan totuudesta (metafysiikasta, ontologiasta), jota se tutkii...

*
PS. Jarkko S. Tuusvuori on tehnyt Nietzschestä väitöskirjan Nietzsche and Nihilism - Exploring a Revolutionary Conception of Philosophical Conceptuality (2000).
Löytyy tai ainakin kolme vuotta sitten löytyi netistä. Olen tallentanut tämän yli 750 sivuisen järkäleen PC:lleni.

Ikuinen paluu eksistentiaalisena imperatiivina: suojarokotuksena nihilismin näivetystautiin

Kirjoitettu vastaukseksi Androgyynihullumiehen edellisessä päreessäni esittämään kysymykseen.

AHM
Uskotko sinä Ikuiseen paluuseen?

RR
Erittäin hyvä kysymys, koska juuri se muodostaa koko tämän mainitun kolminaisuden - vallantahto, yli-ihminen, ikuinen paluu - tärkeimmän, vaikeimman ja kriiittisimmän elementin.

Kirjaimellisesti - tieteellisessä mielessä se tuskin on paikkansapitävä, vaikka Nietzsche julkaisemattomissa muistiinpanoissaan halusikin saada sille myös sen ajan fysikaalisen tiedon antamaa tukea.

Hyvin yksinkertaisesti kuvattuna: jos aika on ääretön, mutta energian kombinaatioiden määrä rajallinen/vakio, niin mainitut kombinaatiot tulevat äärettömässä ajassa toistumaan enemmän tai vähemmän säännöllisesti jopa täysin samankaltaisina - eli: me synnymme maailmaan uudestaan aivan samanlaisessa ilmiasussa ja saman elämän läpikäyden kuin nyt.

Tämä tosin on hypoteesi, jonka jo mm. Nietzscheä osittain sympatiseeraava sosiologi/filosofi Georg Simmel osoitti perustuvan virheellisiin laskutoimituksiin.

Bernd Magnus on kuitenkin esittänyt (1978), että saman ikuinen paluu on ikäänkun Nietzschen vastine Kantin kategoriselle imperatiiville (KI) eli ehdottoman käskyn noudattamiselle, ja nimenomaan sen ikäänkuin 'kausaaliselle' noudattamiselle.

(Kant puhuu KI:n toteutumisesta vapauden kausaliteetin kautta eli pakon ja determinismin vastakohtana, mitä hän itsekin piti asiana, jota on äärimmäisen hankala selittää ja ymmärtää. Silti juuri se teki kategorisesta imperatiivista aidon moraalilain.)

Magnukselle Nietzschen ikuinen paluu merkitsee 'eksistentiaalista imperatiivia' jonka mukaan ihmisen on hyväksyttävä elämänsä ja kohtalonsa jopa siinä määrin kuin sen voisi ajatella toistuvan täysin samana ikuisuudessa.

Tällöin jokainen haluaa varmaan myös elää elämänsä parhaalla mahdollisella tavalla, niin että hän voisi hyväksyä sen ja jopa haluta elävänsä sen uudelleen juuri samanlaisena.

Tässä amor fati ja äärimmäinen affirmaatio - rakkaus (omaan) kohtaloon ja elämän myöntäminen - menevät yksiin, ja juuri affirmaatiota sekä oman kohtalonsa rakastamista Nietzsche pitää 'yli-ihmisen' velvollisuutena.

Ole kova! tarkoittaa Nietzschellä myös sitä, että pitää kestää - jopa hyväksyä omat, väistämättömät (joille ei siis mahda mitään) kärsimyksensäkin niin avoimesti, että voi ajatella kohtaavansa ja elävänsä elämänsä samanlaisena ikuisesti uudestaan.
(Ole kova ei siis ole kehoitus väkivaltaan kuten Nietzschen ajattelusta laajemmin tietämättömät usein esittävät - esim. Jonathan Clover (Ihmisyys).

Kaikkien ihmisten kohtalo ja elämänkulku ei silti läheskään aina ole kuin osittain heidän omista valinnoistaan riippuvaista (vähiten ehkä itse Nietzschen, mitä tuli hänen terveyteensä, joka oli kymmeniä tai varmaankin satoja kertoja murtumispisteessä fyysisesti että henkisesti ennen romahdusta), mutta ihminen pystyy Nietzschen mukaan taistelemaan kasvattamalla mielensä ja ajattelunsa hyväksymään kärsimyksen jopa siinä määrin, että hän saa voimaa eläää juuri kärsimyksistään.

Tällainen menee mielenkiintoisella tavalla lähelle Nietzschen kritisoimaa asketismia, jossa nimenomaan lähes kidutetaan omaa ruumista, jotta päästäisiin korkeampaan henkiseen tilaan, jossa ollaan vapauduttu lihan 'himoista' ja muusta materiaalisen olomuotomme impulsseista/affekteista, jotta askeetti tulisi otollisemmaksi vapautumaan materiasta ja kohtaamaan Jumalan tai pääsemään Nirvanaan tvs.

Mutta tämä ei suinkaan ollut Nietzschen julkilausuttu päämäärä, vaikka hän nimenomaan vaatii äärimmäisen kärsimyksen sietoa ja lähes ylistämistä, koska se merkitsee silloin taetta siitä, että ihminen on siirtynyt sellaiselle eksistentiaaliselle tasolle, jossa mikään tai kukaan ei voi enää murtaa, tehdä tyhjäksi tai lannistaa hänen affirmaatiotaan.

Hän on siis tavallaan kuin Job, joka säilyttää uskon täysin käsittämättömän, oikullisen ja epäoikeudenmukaiselta vaikuttavan Jumalan perimmäiseen hyvyyteen.

Nietzsche ei kuitenkaan pyri kohti tuonpuoleista Jumalaa ja tämän kunnioittamista.

Hän on hylännyt ainakin omasta mielestään, mutta toistan: vain omasta mielestään, sekä uskonnolliset että metafyysiset takeet ja uskomukset, ja haluaa ainoastaan päästä ikäänkuin sopimukseen elämän kanssa (Kts. PS.)

Ikuinen paluu on minulle heuristisesti erittäin merkittävä kvasimetafyysinen, kvasitieteellinen mutta ennenkaikkea aidosti Nietzschen yksilöllistä hyve-etiikkaa selventävä ja sille perustaa luova, ehdoton elämän ja ihmisen olemassaolon moraalista arvoa korostava - sen miltei pyhittävä - käsky.

Samalla se asettuu vallantahdon vaakakupin toiselle puolelle tasoittamaan negatiivisen vapauden (joka on suunnaton eli ilman suuntaa oleva) lähtökohdista toimivia vallantahdon impulsseja/affekteja.

Nietzschen perspektivismi ja siihen saumattomasti liittyvä käsitys kielestä fiktion ja totuuden erottamattomuutena, joiden 'primus motorina' toimii vallantahto, ajaa (yli-)ihmisen lopulta absoluuttiseen nihilismiin.

Nihilismi itsessään on henkisesti 'tappava' olotila, jota voi minun mielestäni verrata vaikka aikoinaan kuppaan tai keuhkotautiin, nykyään aidsiin tai syöpään, jotka näivettävät ja tuhoavat ihmisen kehon hitaasti ja salakavalasti tämän voimatta rappaeutumisprosesille yhtään mitään.

Nietzsche tekee kuitenkin uskomattoman yllättävän ratkaisun yrittäessään parantaa itsensä aatteellisesta, filosofisesta nihilismistä, jonka diagnoosin hän katsoo paljastaneensa.

Se on ihmisen itsetuhoinen suhde itseensä tuonpuoleisen Jumala-toiveen toimiessa rauhoittavana ja euforisoivana huumausaineena ihmisen hirvittävän pessimismin ja itseensä väsymisen tuskan valheelliseksi lievittämiseksi.

Nietzsche itse seisoo nihilismin ytimessä. Hän on paljastanut sen syyn, mutta ei itse ollut pystynyt löytämään tarpeeksi tehokasta lääkettä sen parantamiseksi.

Kuten todettiin rajoittamaton vallantahto ja perspektivistinen fiktionismi eivät auta loppuun saakka. Pikemminkin ne vievät yhä syvemmälle (dantemaiseen) helvettiin samalla kun ne paljastavat, mitä dekadenssissa, joka aiheuttaa nihilismin, syvimmältään on kyse.

Onkin Nietzschen suurta neroutta yrittää parantaa itsensä nimenomaan sen 'myrkyn' avulla, jossa tavallaan kiteytyy koko (nihilismi-) sairauden perussyy: olemassaolon täydellisen takoituksettomuuden olemus, kun sen metafyysiset valheet on paljastettu.

Ja ikuinen paluu - kun sitä loppuun saakka miettii, on juuri nihilismin 'dynaaminen' ydin. Kaikki elämisen metafyysinen ja eksistentiaalinen tarkoituksettomuus, jonka nihilisti kohtaa viedään korkeimpaan potenssiinsa, jossa sen vaikutusta ja voimaa lisätään niin pitkälle, että ainoa vaihtoehto on joko tappaa itsensä tai hyväksyä elämä kärsimyksineen kaikkineen sellaisenaan, jopa iloita siitä ja saada siitä voimaa, koska muuta perustetta elämälle ei ole.

Miksi ja miten ikuinen paluu eli nihilismin dynaaminen ydin sitten voi toimia positiivisena, itse sairautta parantavana 'lääkkeenä'?

En pysty tässä esittämään kuin analogioita. Vaihtoehtoja on siis kaksi - joko tuhoutua tai parantua. Nietzsche käytti usein sairausmetaforia ja -vertauksia - antaen niiden kautta usein heuristisia esimerkkejä psykologisista ja filosofisistakin ongelmista.

Sovellan myös itse kliinistä esimerkkiä, jota Nietzsche ei ihan vielä olisi tuntenut. Kuitenkin jo 1900-luvun alussa opittiin injektioitten avulla käyttämään taudinaiheuttajien bakteereita aiheuttamaan lievä tartunta, jonka elimistö kuitenkin onnistui nopeasti parantamaan tuhoamalla bakteerit.
Tämän seurauksena kehittyi immuniteetti, joka suojeli myöhemmin vastaavalta tartunnalta.

Ajattelen ikuista paluuta ikäänkuin 'rokotuksena' , josta ihminen henkisesti selviytyessään/selviydyttyään tulee immuuniksi uudelle tartunnalle eli tässä nihilismin optimismia kalvavalle melankolialle ja depressiolle - elämänuskon menetykselle.

En ehkä onnistu olemaan kuin pekästään naivi ja banaali esittäessäni tällaisen rinnastuksen lääketieteellisesti ja psykologis-filosofisesti hengevaarallisten 'tautien' välillä tehden samalla ikuisesta paluusta ikäänkuin lääketieteellisen immuniteettisuojan saamiseen verrattavan 'suojarokotuksen'.

Mutta tällainen oli AHM vastaukseni kysymykseesi. Sitä pitää nyt märehtiä jonkun aikaa, sillä kehitin sen vasta tätä kirjoittaessani, vaikka ajatus vaikuttaa kyllä muhineen päässäni jo pitempään puolitietoisesti.

Minun kannaltani kysymyksesi ajoitus osui nappiin. Kiitän siitä. Palataan asiaan rakentavan kritiikin ja ehdotusten myötä.

PS.
Lähinnä elokuvaohjaajana tunnettu Elia Kazan on kirjoittanut hienon samannimisen kirjan - Sopimus elämän kanssa, jonka juoni ei kuitenkaan liity Nietzscheen vaan 1950-luvun USA:n kommunistivainoihin ja Kazanin oman petturuuden aiheuttamiin omantunnontuskiin.
Kuulusteluissa hän ilmiantoi pari ystäväänsä pelastaakseen oman Hollywood-uransa.

'Rescueing' (not saving) Nietzsche (once again)

Tämä päre jatkaa edellisen päreen teemaa.

*
Nietzschelle voisi heittää 'pelastusrenkaaksi' transsendentaaliargumentoinnin periaatteen ja todeta, että mikäli kukaan haluaa ottaa hänet vakavasti nimenomaan rakentavana ajattelijana ja hyve-etiikan edustajana, hänen on välttämätöntä hyväksyä kielen ja yhteisön sidos, mikä tarkoittaa, että ihminen on yhteisössä eläessään väistämättä sidoksissa sen kieleen ja niihin arvoihin, joita kieli suurimpanana 'instituutiona' ylläpitää.

Väitämme siis, että edes perspektivismin (Nietzschen 'havainnointimetodi') edustaja ei pääse irti kielipelien säännöistä, vaikka miten yrittäisi, koska hänen kritiikkinsäkin rakentuu kielen asettamien arvo- ja päättelyehtojen varaan.

Nietzsche ei tästä yllättyisi vaan vastaisi: 'we cease to think when we refuse to do so under the constraint of language...(but/RR)...Rational thought is interpretation according to a scheme we cannot jettison.
Ja mitä yhteisöllisyyden, kielen, uskonnon ja moraalin kytkökseen tulee: '(Nietzsche) saw Christianity as a debilitating malady with a firm grip on a European civilitation and he compared the impossibility of refuting Christianity with the impossibility of refuting a disease of the eye.' (Hayman,1982, p. 356)

Mutta eikö tällainen kritiikki, jossa kieli ymmärretään hyödylliseksi fiktioksi ja kristinuskonto liki parantumattomaksi 'silmäsairaudeksi', lopultakin ole jo alunperin hyväksynyt kantilaisen käsityksen kielestä sekä kielen ja ajattelun suhteesta (I Kritiikki) ja käsityksen kristinuskosta deontologisen moraalin perusinstituutiona (II Kritiikki)?

Nietzsche on Schopenhauerin kautta kantilainen, joskin tekee Kantista vielä äärimmäisempiä johtopäätelmiä kuin tämä.

Voisi jopa väittää, että Nietzschen perspektivismi on kantilaisten universaalien 'ymmärryksen muotojen' pluralisoitu versio - vähän samalla tavoin kuin Wittgensteinin kielipelikäsitys on pluralisoitu, konstruktivistinen versio hänen Tractatuksensa kantilaistyyppisestä, 'monistisesta' positivismista.

Joka tapauksessa Nietzsche yritti päästä irti länsimaisesta metafysiikasta, joka on yleensä sidoksissa käsityksiin totuudesta ja valheesta, hyvästä ja pahasta sekä tahdon vapaudesta.

Siinä missä Schopenhauer, Nietzsche, Husserl, Wittgenstein ja Heidegger muodostavat erään pääketjun, joka palautuu Kantiin (tietysti myös paljon kauemmas), Hegel, Dilthey, Cassirer, Horkheimer, Adorno ja Habermas muodostavat toisen ketjun, joka myös palautuu Kantiin.

Foucault halusi ennen kuolemaansa lähentyä Kantin antropologiaa (jonka hän oli nuorempana kääntänyt eräänä lopputyönään ranskaksi), mutta hänen strategisen toiminnan ajatteluaan on silti perin vaikea kytkeä enää Kantiin, joka Habermasille merkitsee kommunikatiivisen toiminnan teorian transsendentaalista lähtökohtaa, vaikka Habermas itse ei varsinaisesti tietoteoreetikko-Kantia enää tarvitsekaan sosiaalifilosofiansa tueksi.

Foucault väittää olevansa nietzscheläinen, mutta todellisuudessa hän on vain ottanut Nietzscheltä yhden perspektiivin - vallantahdon ja vienyt sen tulkinnan äärimmilleen. Nietzschen ajattelu ei tyhjene Foucault`n tulkintoihin.
Foucault`n vallan- ja tiedontahto on vain yksi osa Nietzschen 'kolminaisuudesta': vallantahto, yli-ihminen ja ikuinen paluu.

Tämä ristiriitaiselta vaikuttava kolminaisuus on kuitenkin koko Nietzschen perspektivismissään (pluralisoidut ja relativoidut 'ymmärryksen muodot') nihilismiin ajautuneen ja samalla nihilismistä irti kurottavan filosofian erottamaton 'ykseys'.

Se on paljon rikkaampi ja monisyisempi kudos, paljon suuremmassa määrin kytköksissä niihin perustoihin, joista se on lähtenyt: Schopenhauerin Kant-tulkinta (Tahto oliona sinänsä) ja kristinusko, jotka se haluaa viedä äärirajoilleen osoittaakseen, että ymmärryksen muodot, kategorinen imperatiivi ja kristinusko ovat pelkkää 'pintakerrosta', jonka alla kytee täysin toisenlainen luonto: yhtä kauhistuttava ja ihastuttava kuin Rudolf Otton Jumala!

Nietzschellä tuon jumalan nimi on muuttunut Jeesuksesta Dionysokseksi, joka on myös juutalaisen 'stoalais-saarnaajan' - Messias-Jeesuksen - mytologinen 'alkuperä' Orfeuksen ja Mithran ohella.

Taivaallisia ja saatanallisia hyveitä

Kirjoitettu kommentiksi järveläisen päreeseen "Globaalietiikkaa".

*
Pitäisköhän tuo Sihvolan kirja ostaa? Olen häneltä aiemmin lukenut muistaakseni 3-4 kirjaa ja artikkeleita. Alkaako mies jo toistaa itseään? Yrjönsuuren analyysi oli mielestäni oivallinen.

Jännittävää olisi pohtia, miten Nietzschen edustama kosmopoliittinen idea 'hyvästä eurooppalaisesta' (vastakohtana Saksan silloiselle nationalismin nousulle ja jo sikiävälle antisemitismille) natsaa Sihvolan 'idealismin' kanssa.

Nietzschellehän yksilön hyveellisyys ei ollut yhteisöön sidottua, mutta kylläkin globaalia samalla kun se oli individualistista - nykytermein ilmaistuna: glokaalia.

Ongelmaksi muodostuu se, miten voi toteuttaa nietzscheläisiä hyveitä, jotka ääri-individualismissaan kuitenkin ovat lopulta enemmän rakentavia kuin tuhoavia, koska Nietzsche nimenomaan EI kytke niitä yhteisöön vaan 'maailmaan' ja toisiin yksilöihin.

Glokaali individualisti ei julista sotaa toisia valtioita tai yhteisöjä vastaan. Hän taistelee itsensä ja toisten yksilöiden edustamien ajatusten kanssa.

McIntyrelle Nietzschen irtautuminen yhteisöllisyydestä on tietenkin myrkkyä, ja hän katsoo, että se myös tekee täysin tyhjäksi Nietzschen oman, varsin korostetun pyrkimyksen, henkilökohtaiseen hyveellisyyteen ja sen positiiviseen merkitykseen juuri yhteisön kannalta.

Mutta McIntyre ei ehkä tarpeeksi ajattele sitä, että kaikki sodat ovat syntyneet siitä, kun yksi yksilö demagogisoi yhteisön puolelleen ja alkaa lietsoa rasistisia aatteita.

Tällainen oli Nietzschelle henkilökohtaisesti täysin vierasta. Yli-ihminen poliittisena demagogina - se on täydellinen Nietzschen oppien väärinkäsitys!

Kun Nietzsche kuvaa sitä, miten sotaisa ja väkivaltainen olio ihminen (ja ihmisyhteisö) on, hän ei itse sitoudu tuohon sotaisuuteen, vaikka tällaiseen tulkintaan on usein houkutus langeta johtuen hänen käyttämästään retoriikasta.

Yksilöt voivat tietenkin tappaa toisiaan, mutta niin kauan kuin he eivät universalisoi ja projisoi oppejaan yhteisön ominaisuuksiksi, massiivisia sotia ei synny.

Tietysti McIntyre nyt toteaa, että juuri tuollaisten, 'saatanallisen' yksilöitten joukosta joku aina saa manipuloitua yhteisön puolelleen, eli tärkeintä olisi tukea 'oikean' moraalin/hyveellisyyden kasvattamista (=sosiaalistaminen) yhteisöllisesti taattujen ja turvattujen käytäntöjen, siis moraalia ylläpitävien instituutioitten kautta.

McIntyrelle tuo instituutio on vahva kirkko ja vahva dogma, Sihvolalle universaali, transsendentaalinen moraali - eräänlainen kristinuskon rationaalinen versio - ei tosin niin tiukan deontologisessa mielessä kuin Kantilla.

Ajatus on järkevä ja perin houkutteleva, mutta Nietzschestä puhuttaessa se edustaa periaatteessa samaa ratkaisumallia kuin nationalismi ja antisemitismi - kirkon hyveet vain ovat sisällöltään erilaisia kuin natsien, kun taas Kantin moraalilaki tarvitsee myös Nietzschen (kuten Schopenhauerin ja eräitten muitten) mielestä tuekseen jumallista (tai yhteisöllistä) auktoriteettia, jotta se voisi olla uskottava.

Mutta jos moraalilaki joutuu toteutuakseen tukeutumaan kirkkoon ja Jumalaan, se menettää autonomiansa, ja Kantille tämä tarkoittaa moraalin alistamista 'vieraan' vallan alle, jolloin se menettää ylivertaisuutensa.

Mikäli moraali ei ole autonomista ja ylivertaista, se ajautuu kontingenssiin eli sattumanvaraisten halujen ja taipumusten tai sattumanvaraisten yhteisöllisten auktoriteettien 'leikkikaluksi'.

Stoalaiset, Kant, ilmeisesti myös Sihvola ja Nietzsche ajattelevat kaikki kuitenkin samaan tapaan siinä suhteessa, että moraali yksilöllisesti omaksuttuna on pikemminkin autonomisen järjen/ajattelun tulosta kuin yhteisön sanelemaa, joskin Kantin ja stoalaisten mielestä hyvässä yhteiskunnassa valtion ja yksilön moraali yhdistyvät.
Tosin Nietzsche pitäisi yksilön ja yhteisön moraalien yhtenevyyttä jo sinällään oireena esim. nationalismista.

Lisättäköön, että kristilliset hyveet ovat Nietzschen mielestä dekadentteja (rappeutuneita) ja johtavat nihilismiin, joka kieltää tämänpuolisen (materian, aistit ja 'lihan') tuonpuoleisen kustannuksella (tämä on platoninen tulkinta kritinuskosta) - olkoonkin, että Nietzsche tunnusti, ettei hän ole missään tavannut niin hyveellisiä ihmisiä kuin kunnon kristittyjen piirissä.

Olennaista on muistaa, että Nietzsche itse näkee myös itsensä nihilistinä ja dekadenttina - kristillisen uskon lopullisena 'päätepisteenä', jossa omantunnon rehellisyys on kumonnut luomansa valheen eli Jumalan.

Nyt tämä alunperin kristillisen omantunnon ihminen on päätynyt 'viimeiselle rajalle' - olemassaoloon vailla lähtökohtaa, päämärää tai merkitystä.

Miten joku stoalainen kosmopoliitti ja 'kaikkien hyvien asioitten kannattaja' Juha Sihvola tai vankan, lähes totalitaris-fasistisen (katolisen) kirkon kannattaja Alasdair McIntyre voisivat 'pelastaa' tällaisen ihmisen oman rehellisyytensä kurimuksesta?

Kysyn vain. Nietzsche kun ei itse kyennyt pelastamaan itseään, vaikka hänen korkein tavoitteensa oli juuri nihilismin voittaminen.

Ahneus

Kirjoitettu kommentiksi A-K.H:n kommenttiin päreessäni "Sokrateen ironia ja 'selkään puukottajat'".

***
a-k.h

Moro
Oletko ajatellut, että mainitsemasi ahneus saattaa kuulua perimmältään ihmisen atavistisiin ominaisuuksiin?

RR

Jotta tuohon pystyisi vastaamaan, täytyisi tietää missä vaiheessa ihmiseläimen vaistot muuttuivat siinä määrin järjen kontrolloimiksi, että hän ymmärsi tietynlaisen 'ylettömyyden' nimenomaan ahneudeksi eikä toiminut pelkästään itsesäilytysvaiston/-vietin pohjalta.

Samalla täytyy tietysti muistaa, että ahneutta voi esiintyä vain olosuhteissa, joissa riittää 'kähmittävää'.

Mutta tällaisissa olosuhteissa yhteisö on yleensä aina jo selkeästi hierarkisoitunut, mikä prosessi alkoi neoliiittisella aikakaudella.
Ihmiset alkoivat viljellä maata asettuen asumaan pysyvästi tietyille alueille, jolloin tuotannosta alkoi kertyä ylijäämää, joka saattoi toimia ahneuden kohteena ja välineenä.

Yleensä ahneuden kohde on aina myös väline jonkin sekä yksilöllisesti (1: turhamaisuus, saituus) että yhteisöllisesti (2: valta, kunnia) vahvemman päämäärän saavuttamiseksi tai syvemmän motiivin tyydyttämiseksi (siis 1 ja/tai 2), vaikka se onkin myös täysin itsenäinen pahe.

Papeilla ja heimojen päälliköillä sukulaisineen oli valta. Alamaiset tekivät työt ja maksoivat vieläpä 'suojelurahaa'/veroa hallitsijalle.
Näin ollen 'eräät' ovat aina voineet olla ahneempia kuin toiset, koska heillä on valta 'verottaa' heikompiaan.

Ahneus ymmärrettäköön noin yleisesti ottaen ylettömyydeksi - kerskakulutukseksi tai vastaavaksi: ihminen hankkii itselleen mammonaa, jota hän ei millään muotoa tarvitse muuten kuin siis vallanhimonsa ja turhamaisuutensa tyydyttämiseksi.

Muistanetko sosiologi-ekonomisti Thorstein Veblenin kirjan The Theory of the Leisure Class ja hänen luomansa nykyään hyvin tunnetut määritelmät/käsitteet conspicuous consumption and leisure (kerskakulutus ja vapaa-aika - nimenomaan conspicuous leisure).

*
Petoeläimethän tappavat vain sen, minkä tarvitsevat. Tosin esimerkiksi oravat jemmaavat käpyjä ym. niin ylettömästi, etteivät aina edes muista kaikkia kätköpaikkojaan, joskin sekään ei ole ahneutta vaan äärimmäistä itsesäilytysvaiston ehdollistamaa käyttäytymistä.

Mutta ahneus ei selvästikään ole mikään tahdosta riippumaton halu, vaikka sitä onkin usein vaikea hillitä - olipa se sitten vaikka minun kirjojen ostoon kohdistuvaa himoani (kts. PS).

Eläimillä tuskin on minkäänlaista tahtoa ja niiden halukin lienee lähinnä vaistoa ja enintään viettiä, mutta ainakaan niillä ei ole kykyä reflektoituun eli kielellisen ajattelun kautta ilmaistuun tahtoon/haluun.
Varoitus- uhka- kiima- ynnä muut signaalit eivät ole kielellistä (semanttista) reflektiota.

Ahneus on siis tietoista turhamaisuuden ja 'lisää saamisen'-halun tyydyttämistä jonkin tavaran tai pelkän rahan keräämistä varten.

Tietysti myös yletön kuluttaminen siinä merkityksessä, että ostetaan joka vuosi vaikka uusi kännykkä tai jopa uusi auto, on oire ahneudesta, koska ahneudesta hankittu ei ole tarpeesta tai tarpeeseen hankittu.

Ahneus tulisi kuitenkin kyetä erottamaan addiktiosta, jolloin ihminen on tullut riippuvaiseksi kuluttamastaan tai keräämästään tavarasta.

'Puhdas' ahneus on häikäilemätöntä ja laskemoivaa. Sen vuoksi se on pikemminkin vallankäyttöä kuin addiktiota.

Korostan kuitenkin uudestaan, että erottelu vallan, ahneuden ja addiktion välillä ei ole helppo. Nämä ovat vain yleisiä linjauksia.

*
Vastaan kysymykseesi näin. Ahneus on jotain nimenomaan ihmiselle ominaista. Karhu tai susikin tappaa ylettömästi/tarpeettomasti yksilöitä esimerkiksi lammaslaumassa, kun se menee 'sekaisin' veren hajusta ja helposta saaliista.

Voit aina kysyä, etteikö sitten ahne tai saituri ole mennyt jotenkin sekaisin etenkin rahasta ja ylipäätään mammonasta ja siihen liittyvästä vallasta, mutta tähän minä en osaa vastata.

Tuntuisi kuitenkin luonnolliselta ajatella, että mitä vahvempi on affektiivinen sukulaisuus 'veren hajusta' sekaisin menneen petoeläinen ja 'rahasta huumaantuneen' ihmisen välillä, sitä suuremmalla syyllä voisimme pitää ahneutta atavistisena taipumuksena.

Mutta kyseessä on - vielä kerran sanottuna - ylen komplisoitu erottelu. Kysykäämme neuvoa Petri Järveläiseltä - tunneteorioitten spesialistilta.

*
PS. Tässä yhteydessä on relevanttia puhua tahdon vapaudesta, vaikkei tiukasti ottaen vapaaseen tahtoon uskoisikaan, sillä tässä tahdonvapaus ymmärretään emotionaalis-sosiaalis-käytännölliseksi luonnehdinnaksi kyvystä harkita tekojensa seurauksia, ei metafyysis-teoreettiseksi määritelmäksi mentaalisen ja fysiologisen välisestä suhteesta.

Sokrateen ironia ja 'selkään puukottajat'

Tämä kirjoitus on saanut 'kimmokkeen' Eufemian päreestä "Mahdollisuus muuhun kuin ironiaan".

*
Ironia, siinä merkityksessä kuin minä sen Sokrateen kautta ymmärrän, on ihan oikeasti luovaa toimintaa, mutta tämänkin 'aatteen on jätkät pilanneet'.

Etenkin meidän postpostpostmodernina aikakautenamme ironia näyttää 'ajautuneen kriisiin''.
Mitä! Ironiako kriisissä? Kyllä vain, koskapa dekonstruktiivinen ajatussuunta, joka jo itsessään on kummunnut skeptisismistä ja ironisesta asenteesta, alkaa kärsiä totaalin inflaation.

Sillä mitä hyötyä asioitten ajamisessa lopultakaan on, mikäli emme pysty ottamaan toisiamme - itsestämme puhumattakaan - edes jollain tasolla tosissaan ilman, että sellainen asenne julistettaisiin joko naiviksi tai ideologiseksi harhaksi?

Myönnän olevani itse tässä ongelmallisessa tilanteessa, jonka 'raison d`aitre', eräänlainen olemassaolon tarkoitus - lähtee ajatuksesta, että kaikkea on epäiltävä ja etenkin niitä, jotka esittävät vakavissaan joitain 'mega-argumentteja' maailmasta ja todellisuudesta.

Mutta kykenenkö sitten itse muuhun kuin joko räksyttämään rakkikoiran tavoin sekä esittämään viiltäviä arvioita esimerkiksi 'innovaatio-himasten, äärifeministien tai mainitsemieni teoreettisten argumentinväsääjien' itsepetoksesta - siis siitä, että he ovat mielestäni aikamoisia tekohurskastelijoita luullessaan löytäneensä jonkun ihmeen 'taikakalun', jolla muuttaa yhteiskuntaa tai peräti ihmisen perimmäistä luonnetta, joka on kaikesta sosiaalisuudestaan huolimatta egoistinen, turhamainen ja paheellinen (esim ahneus).

Minua arvostellaan, koska en asetu lopullisesti mihinkään asemaan, kenenkään puolelle tai johonkin rintamaan.

Tällainen sitoutumattomuus ei kuitenkaan ole absoluuttisesti mahdollista kenellekään, ja toisaalta - en siihen myöskään itse ole tietoisesti eräissä asioissa - kuten sosiaalinen oikeudenmukaisuus tai sosiaaliseen omaantuntoon liittyvät pohdinnat - pyrkinyt vaan olen esittänyt mielestäni sellaisia kannanottoja, jotka kyllä osoittavat poliittiset intressini.

Valitettavasti vain eräät blogikommentaattorit, joiden väitteet voi oikeuttaa vain täydellinen tietämättömyys, saattavat pitää minua jopa stalinistina.

Mutta heidän kauttaan pääsemmekin ironisen asenteen 'pimeälle puolelle'.

Jos/kun kritiikin ainut lähtökohta on ampua aina pelkästään 'puun takaa' tai 'puukottaa selkään' ja jopa nauttia 'julkisesti' omasta 'tyhmyydestään' ironisen asenteen kautta, silloin on saavutettu sokraattisen ironian nollapiste - ja menty ehkä jo pakkasenkin puolelle.

Sokrateen asenne oli toki melko rankka. Hän sai eräät Ateenan aatelisnuorukaiset jopa purskahtamaan itkuun osoittaessaan, että näiden hienot sofisteilta opitut väitteet hyvästä ja pahasta, totuudesta ja politiikasta, olivat pelkkiä ennakkoluuloja, joiden totuusarvon hän käsiteanalyyttisen dialektiikan avulla osoitti olemattomaksi.

Mutta 'puun takaa ampuva' ironikko on toista lajia. Hänelle totuudella ei ole mitään merkitystä, ja koska hän valinnut mielestään erinomaisen valepuvun, joka muka oikeuttaa ironiaan ironian itsensä takia - ei siis totuuden takia kuten Sokrates teki, hän myös ainakin salaa kuvittelee olevansa muiden yläpuolella.

Myöskään Nietzsche, josta on sanottu, että suurista filosofeista hän on ainut, joka kykenee kritisoimaan jokaista aatesuuntaa sitoutumatta itse mihinkään niistä (Foucault), ei toimi 'totuutta' vastaan, vaikka hänen nihilisminsä muuta todistaisikin.

Voidaan nimittäin monenkin sitaatin avulla osoittaa, että nihilismi oli Nietzschelle myös hyvin henkilökohtainen ongelma, jota hän piti (enemmän tai vähemmän vertauskuvallisesti) oman - ajoittain lähes romahtamispisteessä olevan psykofyysisen tilansa paralleelina.

Silti hän vuotta ennen romahtamistaan ajatteli tilanteestaan positiivisemmin.

Nietzsche believed that the 'destiny which lies upon me' was to provide an alternative to nihilism: 'I have still not despaired of finding the way out, the hole that will lead us to "something".
When he was speaking of himself, the words 'task and 'destiny' were interchangeable. 'This task has made me ill. It will make me healthy again, and not only healthy but more philanthropic.' (Hayman, 1982, p. 313).

Näin ei kuitenkaan käynyt, joskin pyrkimys on selvä.

Oikeastaan ihmettelen, miten perikyyniset luonteet kuten esim. Timo Airaksinen ylipäätään saavat itsensä motivoitumaan yhtään mihinkään, koska sen jälkeen, kun ironia muuttuu pelkästään arvojen ja aatteiden alasampumisen välineeksi, ilman minkäänlaista positiivista implikaatiota tai intentiota (jonka pitäisi aina olla kaiken kritiikin toinen puoli), luulisi kyyniseksi (antiikin kyynikot ovat asia erikseen; kyynisyys merkitsee tässä asennetta, ei elämäntapaa ja siten 'totuutta' kuten esim. Diogeneella) muuttuneen ironian kalvavan edustajansa mielen niin misantrooppiseksi, että hän saisi mielestäni jo pelkästään siitä hyvän syyn hirttäytyä.

Ironian - ollakseen luovaa ja rakentavaa eikä ainoastaan tuhoavaa ja nihiloivaa - täytyy siis jollain tavalla olla myös moraalisesti relevanttia ja siten persoonallisuutta/identiteettiä integroivaa, mutta tietenkin tämä periaate kuulostaa sanahelinältä, koska siitä on niin perin vaikea tehdä positiivisen eettisen asenteen väline, jonka päämääränä on hyvä - ei ainoastaan mukava ja nautinnollinen - elämä.

*
Äärimmäinen ironia siis ajautuu kyynisyyteen ja on tavallaan analogista äärimmäisen relativismin kanssa.
Sitä - kuten relativismia - on varsin hankala kumota, ellei sitten käytä empiristien ja skeptikkojen 'metafyysiseksi' haukkumaa transsendentaaliargumentointia, jonka mukaan kuka tahansa ikinä osallistuukaan julkiseen keskusteluun, hän on aina jo valmiiksi sitoutunut tiettyihin arvoihin ja etenkin 'totuuteen', koska juuri arvot ja 'totuus' mahdollistavat kielellisen kommunikaation.

Kuten kaikki intuitiivisesti vahvoilta vaikuttavat episteemiset perusteet, transsendentaaliargumenttikin on looginen kehä - siis kehäpäätelmä, mutta mikäli haluamme saada jotain 'järkeä' keskusteluun, emme voi kieltää sitä ilman, että johdonmukaisuuden nimissä pysyttelisimme itse keskustelun ulkopuolella eli vaikenisimme.

Äärimmäinen ironikko on kriittisen, sokraattisen dialektikon perversio: äärirelativisti, solipsisti ja nihilisti.
Hän saattaa esittää joskus erittäin teräviä huomautuksia varsinkin arvoihin uskovasta ja luottavasta ajattelusta, mutta koskapa hän itse - kun hänen kanssaan ryhtyy toden teolla keskustelemaan - ajautuu perusteluissaan aina oman kritiikkinsä - valehtelijan paradoksin - uhriksi, ei häntä voi ottaa loppuun asti vakavasti.
Sitäpaitsi ei hänkään ota muita vakavasti.

Mutta kuka viitsii nähdä vaivaa ja tuhlata aikaansa tyyppiin, jonka ainut kommunikatiivisen toiminnan periaate ja motiivi on sekä 'vittuilla' että nolata muita ihmisiä.

Tiedän kyllä, että filosofian laitoksilla oppii argumentaation taitoja, mutta jos nuo taidot muuttuvat itsetarkoitukselliseksi saivarteluksi, joka unohtaa 'terveen järjen' ja mikä pahinta - tietyt kunnon dialogin mahdollistavat perushyveet kuten toisen mielipiteen monipuolisen arvioinnin myös persoonallisuuden - ei ainoastaan monotonisen/monologisen ja robottimaisen argumentoinnin tasolla, voisi väittää, että näillä 'viisaustieteen' laitoksilla koulutetaan ja kasvatetaan lähinnä pervertoituneita kyynikkoja, joiden ironia ja kritiikki pyörii lopulta solipsistisesti heidän oman napansa ympärillä.

Kumpi 'huijaa' enemmän - biologia vai Räsänen?

Kommentteja Eufemian päreestä "Tilitän tyttöydestä".

***
RR

Nonniin. Sain täysin odotetun vastauksen - siinäkin mielessä, ettei siinä ollut perusteluja.

Timo Airaksinen vinoili aikoinaan (ei ihan näin suoraan, mutta ajatus on sama), että filosofian laitoksen naisopiskelijat pyrkivät niin kovasti emansipoitumaan, mutta tutkivat nykyään lähes kaikki ranskalaisia miesfilosofeja, joista on tullut heille ajatuksellinen auktoriteetti.

'Törkeä' miesvalta se siis vain jatkuu, vaikka oltaisiin miten emansipoituneita.

Eufemia

Oli siinä perusteluja.

Esinnäkin kyseenalaistin mallisi, jossa biologia ei estä tyttöjä kiinnostumasta "miesten pelikentistä" ja tahtomasta niille, mutta estää puhumisen. Väitin kohtaa, johon vedit biologisen determinaation rajan, täysin arbitraarisesti valituksi.

Toiseksi vetosin empiriaan ja sen varassa väitin, että täysin perustelematon väitteesi "Miesten pelikentälle tunkeutuva nainen nimittäin menettää yleensä aina miesten silmissä eroottisen viehätyksensä eli 'kelpoisuuden' naisena" ei ole tosi. (Väitteeseesi sisältyvä mieskuva on muuten aika herjaava. Mitä Robert Crumbkin sanoisi?)

Ajatukselliset auktoriteetit ovat kyllä jänniä. Olen taipuvainen uskomaan, että monille tie kohti minkäänlaista omaehtoisehkoa kriittistä ajattelua kulkee auktoriteettiluottamuksen ja -pettymyksen läpi.

***
RR

Me puhumme nyt hieman eri asioista.

Sinä otit minun argumenttini kirjaimellisesti ja yleistit yksittäisestä, provosoivasta (ehkä huonosti valitusta - myönnettäköön) esimerkistäni kokonaisen vasta-argumentin, vaikka minä tarkoitin sen nimenomaan yksittäiseksi esimerkiksi siitä, miten sukupuolten välinen roolitus pelaa.

Parempiakin esimerkkejä löytyy. Esimerkiksi se, miksi naiset eivät hakeudu johtotehtäviin niin usein kuin heidän koulutuksensa mahdollistaisi.

Äitiys ja patriarkaalinen 'hyvä veli'-johtajaperinne eivät riitä nyt vasta-argumenteiksi, koska on todellakin fakta, että huippujohtajista suurin osa on miehiä, vaikka heidän koulutuksensa jää monesti vastaavan alan naisten jälkeen.

Naiset eivät yksinkertaisesti hakeudu johtotehtäviin niin usein kuin miehet ja se on biologisen 'roolituksen' määräämä käytäntö.

Ajatteles esimerkiksi sairaanhoitajia ja Tehyä. Jos se olisi miesvaltainen ala ja siellä vallitsisi miesjohtajuus, niin olen täysin varma, että palkkausongelmat olisi ratkaistu ajat sitten.
Sama pätee osaltaan myös opettajiin, joista suurin osa on naisia, vaikka ylimpänä pomona toimiikin mies.

*
Myönnän kyllä, että palvelualojen ja sivistystoimen työntekijöiden on vaikea saada ääntään kuuluviin palkkaneuvotteluissa, koska kumpikaan ei ole niin sanottu 'tuottava ala'.
Eihän naisten työtä kotona lapsia ja taloutta hoitamassa ole koskaan arvostettu niin paljon kuin miesten 'tulosvastuullisia' hommia.

Mikä on tietysti täysin väärin tasa-arvon kannalta.

*
Toisaalta luulisi, että nimenomaan hoito ja opetus ovat yhteiskunnan perusrakenteita, eli jos ne pettävät, pettää se hemmetin innovaatiovouhakkeitten tuotantomyllykin (Nokiat sun muut), jota niin kovin mainostetaan yhteiskuntamme vaurauden ylläpitäjänä.

Mutta anyway - naisilla on kuin onkin tässä niin sanotusti oma lehmä ojassa.

Jos he todella olisivat valmiita taistelemaan oikeuksiensa puolesta muutenkin kuin ajautumalla puolifasistisiin äärifeministiliikkeisiin, joiden johtajat vaikuttavat liian usein pikemminkin patologisilta persoonallisuuksilta kuin selväjärkisiltä poliitikoilta (joita on tosin kovin vähän), he saisivat tahtonsa läpi.

Mutta naiset eivät 'taistele' yhdessä rintamassa vaan odottavat, että miehet hoitavat heidän puolestaan 'sotimisen', tehden keskenään huonoja 'rauhansopimuksia' edustamiensa naisten kannalta.

Naiset puolestaan hoitavat miehet, lapset ja vanhukset, mikä tietysti sinänsä merkitsee, että naisilla on lopultakin 'kulissien takana' valtaa, jollaista mies ei kykene koskaan saavuttamaan, koska hän luulee, että opetus ja hoiva tulevat kuin 'manulle illallinen' - ilman, että niihin nyt pitäisi niin erityisesti satsata.

Tässä mielessä biologia 'huijaa' moraalia minkä ehtii, ja juuri siksi nämä asiat ovat moraalin 'ulkopuolella'. Ne eivät siis ole - läheskään siinä määrin kuin naiset uskottelevat itselleen tai väittävät miehille - vapaan tahdon ja autonomisen järjen määriteltävissä olevia asenteita vaan biologisen perimämme ylläpitämiä viettejä ja vaistoja.

Toisaalta - edellä olleeseen viitaten - miesten pitää yhtä lailla tunnustaa myös käytännössä, että jos kerran on sovittu tasa-arvoperiaatteista, niin onhan toki ehdottoman väärin maksaa surkeita palkkoja sivistystoimen tai hoitoalan työntekijöille, aiheuttaa siten työvoimapulaa ja vaarantaa näitten alojen laadun taso.

*
En ole törmännyt moraalisesti mihinkään niin valheelliseen ja kieroon kuin 1990-luvun puolessa välissä muotiin tulleet hoitoalojen laadunparannus-konsultoinnit, joiden tarkoitus oli 'rationalisoida, ulkoistaa, ottaa tyhjät pois' (eli vähentää työtekijöitten määrää) ja siten kiristää yksittäisen työntekijän työtaakkaa vetoamalla hänen eettisyyteensä ja omaantuntoonsa hyvänä työntekijänä ja kaiken lisäksi ilman, että työtaakan kiristyminen olisi millään tavalla näkynyt palkkojen nousuna.

Kyseessä oli siis täydellinen yhteiskuntapoliittinen huijaus, johon suurin osa hoitoalan työntekijöistä retkahti ainakin muutamaksi vuodeksi.

Nyt tilanne alkaa muuttua, kun ei enää yksinkertaisesti jakseta juosta huijarikonsultoijien (käytännössä tulosvastuu-poliitikkojen) oravanpyörässä.

Odotankin mielenkiinnolla, miten Kokoomus täyttää lupauksensa hoitoalojen palkkojen nostosta - 'tasa-arvoerä' vai mikä se nyt on..?

Teknistä virtuositeettia: Anne Sofie von Otter - päätösaaria Rossinin oopperasta Tuhkimo

Tämä aaria toimikoon vakuuttavana esimerkkinä Anne-Sofie von Otterin loistavasta tekniikasta.
(Lisäys 23.4)

Lopussa kuultava pieni pätkä yleisön liki raivoisien aplodien alusta kertoo kyllä, että von Otterin esitys on ollut henkeäsalpaavan taidokas.
(Esitys kuulostaisi olevan updeitattu vinyyliltä pienen 'napsumisen' perusteella.)

*
Anne Sofien oivallista kykyä omaksua luontevasti eri kielien laulullis-prosodinen ilmaisu/artikulaatio on usein kehuttu. Äidinkielensä ruotsin ohella hänen konserttiskaalaansa kuuluu niin englantia, saksaa, ranskaa kuin (tässä) italiaakin.

Carmenia ja Offenbachia kuunnellessa tulee minullekin, joka en taida ranskaa kuin minimaalisesti, välitön tunne, että hänen artikulaationsa on virheetöntä.
Kuten eräs Carmenin Habaneeran kommentaattori totesi: What a perfect diction... on comprend vraiment TOUT!

***
The "Nacqui all'affanno" Contest - Anne Sofie von Otter
06:32
"How to end an opera?" That was surely one of the quetions composers asked themselves in the good old days (circa 1800s). The possibilities were endless, but the most "popular" opera ending certainly was an aria for the heroine: Anna Bolena "How to end an opera?" That was surely one of the quetions composers asked themselves in the good old days (circa 1800s). The possibilities were endless, but the most "popular" opera ending certainly was an aria for the heroine: Anna Bolena, Amina, Elvira, Zoraide, Elena...

This is only a short list of opera heroines, who get the final word in their respective operas. Rossini's Cenerentola also ends with a final aria for the title heroine. Angelina's "Nacqui all'affanno" is a wonderful example of the rondo aria form: it starts with a gentle cantible, where there is much room for expression, and ends with a brilliant cabaletta, that was used by Rossini two times before "La Cenerentola". I do hope that you enjoy this new voting (the system is the same: the marks range from 1 to 5; there are two categories: singing/characterization; so your mark (+ comment :-) ) should look like this: (*/*)).
First up is the delicate Anne Sofie von Otter.

***
Lisäys

Alla kuvailua siitä, mistä tässä laulutavassa on kysymys.

Rossinin crescendo tai Rossini-crescendo on erityisesti Gioacchino Rossinin teoksille ominainen musiikillinen elementti, jossa samaa teemaa toistetaan yhä uudelleen ja uudelleen aina kovempaa ja korkeammalta.
Ensimmäisenä tätä tekniikkaa käytti tiettävästi säveltäjä Simon Mayr, jolta Rossini sai paljon musiikillisia vaikutteita. Rossinin aikalaisista myös Giuseppe Mosca väitti tekniikkaa omaksi keksinnökseen ja syytti Rossiinia sen plagioimisesta.
Rossinin crescendon tarkoituksena on toiston avulla luoda jännitystä oopperan kohtaukseen. Usein Rossini crescendon lisäksi myös nopeutti teemaa pikkuhiljaa ja samalla lisäsi orkestroinnissa soittimia. (wikipedia)

Uskonto, kulttuuri ja huippuyliopisto

Kirjoitettu kommentiksi A-K.H:n kommenttiin päreessäni "Onko kristillinen uskonto pyhän edustaja, sorron väline vai 'heikkojen' kostoa?".

*
Marxille uskonto on liittoutunut hallitsevan taloudellisen eliitin kanssa, joten kyse oli siis kirkon auktoriteetista, jolla tuuditettiin ihmisiä tuonpuoleisen pelastuksen odotuksen uneen, jotta he unohtaisivat maallisen vaelluksensa sosiaalisen ankeuden todelliset syyt.

Nietzsche puolestaan ei kritisoinut niinkään kirkkoa vallan välineenä - siinä suhteessa se oli hänen mielestään onnistunut oikein hyvin, mutta kristilliseen oppiin hänen mielestään väistämättömästi sisältyvää tekopyhyyttä sekä kaunaisuutta eri tavalla ja poikkeavasti ajattelevia ihmisiä - etenkin taiteilijoita kohtaan, hän arvosteli säälimättä.

Sekä Marxin että Nietzschen kritiikki on 'nietzscheläisittäin' perspektivististä.

Molemmilla on siis omat näkökulmansa - Marxilla proletariaatin aseman ja tietoisuuden parantaminen siirtämällä tuotantovälineet kokonaan työntekijöiden - siis käytännössä valtion omaisuudeksi (suunitelmatalous), mikä ei ole osoittautunut ainakaan suuressa mittakaavassa tehokkaaksi käytännön ratkaisuksi, ellei sitten sivistystointa ja hoitopalveluja pidetä poikkeuksina, jos aiotaan ylläpitää pohjoismaisen hyvinvointivaltion ideaalia.

Osuustoiminta-muoto on myös varteenotettava ajatus pelkän osakeyhtiön rinnalla, joskin se tuskin voi kattaa kovin laajoja tuotantoaloja.

Nietzschelle kysymys on esteettisten (taiteellisten) ja ylipäätään kaikkien kulttuuristen sekä kasvatuksellisten arvojen ja 'innovaatioitten' vapaan kehityksen takaamisesta, mikä ei onnistu tasa-arvon ja kristillisen 'hissuttelun' ilmapiirissä vaan johtaa tasapäistymiseen.

Nietzschen ajattelu on tässä kohtaa kovin komplisoitua ja jopa ristiriitaista (ainakin siltä puuttuu historiallinen evidenssi), joskin hän kyllä perustelee sitä esim. Bismarckin nationalistisella imperialismilla (nationalismi uutena, tasapäistävänä uskontona; tämä ennakoi fasismia myös siksi, että Preussin lehdistönvapaus oli muita länsimaita huomattavasti tiukempaa!) ja hänen valtiovarainministerinsä sosialistisilla uudistuksilla, joilla tuuditetaan kansa - elintason muutenkin noustessa 1800-luvun lopun Saksassa - syvään 'horrokseen', jolloin ainoat henkiset tarpeet muodostuvat juopottelusta, karnevaaleista, surkeasta viihteestä sekä tekopyhästä tasa-arvon eli alunperin kristillisen lähimmäisenrakkauden opista, jonka nimissä on paitsi tapettu enemmän ihmisiä kuin pelastettu, myös saatu ihmiset käyttäytymään laumavaistoisesti eli arkaillen ja 'kesyyntyneen banaalisti mielistellen'.

Jos tasa-arvo toteutetaan, niin loogisesti se johtaa äärimmillään paitsi kaikkien erityisten oikeuksien eli etuoikeuksien (privilegoiden) myös KAIKKIEN oikeuksien vastustamiseen.

Tai kuten Nietzsche sanoo, miksei oikeuksien vaatimisella olisi toki vielä voimakastakin tehoa, mutta itse pyrkimys ehdottomaan tasa-arvoon aiheuttaa sen, ettei oikeuksilla ole enää rationaalista perustetta.
(Muun muassa Alistair MacIntyre tunnusti, että tämä Nietzschen kiritiikki on täysin paikallaan ja on syytä ottaa vakavasti sekä analysoida tarkoin, koska se pitää osoittaa vääräksi!)

Väittäisin itse, että myöskään velvollisuuksilla ei ole mitään virkaa äärimmäisen tasa-arvoisessa yhteiskunnassa, koska siellä ei tarvita tällaisiakaan hyveitä, sillä itse utooppinen tasa-arvo-proseduuri huolehtii kaiken käytännön sujumisesta ilman konflikteja...

(Uskottavaa...eikö vain? Eikö? Miksi? Ettekö uskokaan tasa-arvoon?)

Mutta en voi uskoa, että Nietzsche olisi esteettisessä elitismissään ollut kovin suuri huippuyliopistojen ystäväkään, koska hän olettaakseni kyllä kannatti humboltilaista Wissenschaftlehreä, jossa tiede ymmärrettiin paljon laajemmin kuin nykyään täysin erikoistuneissa huippuyksiköissä, jotka ovat yleensä suorassa yhteydessä kaupallisiin projekteihin, eikä itse laajempi perussivistys ole enää muuta kuin ikävä ja hidastava jarru täysipainoisen erikoistutkimuksen tekemisessä.

Tosin Nietzsche kritisoi Saksan yliopisto-opetusta (tai ainakin ennakoi tulevan tilanteen) jo 1870-luvulla siitä, mistä me Wissenschaftlehren kannattajat kritisoimme sitä vasta nyt Suomessa!

Eisteinin tapainen nero oli valitettavasti vain sääntöä vahvistava poikkeus, jolla oli fysiikan lisäksi myös sekä humanistisia että taiteellisia intressejä ja harrastuksia.
Kysessä ei siis ollut mikään luonnontieteen ja matematiikan silmälaput silmillään ajatteleva, 'kylmennetyin sisuksin toimiva sammakko' (Nietzsche).

Mutta asioitten pitää olla myös toisinpäin. Humanistien tulee saada kunnon 'perusannos' luonnontieteellisissä aineissa.
Schopenhauer esimerkiksi opiskeli aikoinaan yliopistossa ensin lääketiedettä sekä biologiaa ja siirtyi vasta tämän jälkeen pääaineeseensa filosofiaan.
Itse Hegel (joka oli lukenut alunperin teologiaa) havaitsi, että Schopenhauerilla oli paremmat tiedot luonnontieteissä kuin hänellä tämän hakiessa dosentuuria Berliinistä.

Myös Nietzsche luki itsenäisesti (osittain juutalaisen ystävänsä tohtori Paul Reen suosituksesta) 1870-luvun toisella puoliskolla ja 1880-luvun alussa muutamia aikansa kemian ja fysiikan tunnettuja teoksia sekä tietysti Darwinin Lajien synnyn.
Olipa hänellä jopa suunnitelma (joka ei toteutunut) lähteä Reen ja Lou Salomen kanssa opiskelemaan kemiaa Pariisiin!

Luultavasti olen tässä sivistysiassa, ainakin mitä poikkitieteellisyyteen tulee, samaa mieltä Kemppisen kanssa, vaikka ymmärrän toki myös hänen perustelunsa huipputehokkaasta innovaatio-yksiköstä, koska onhan meidän saatava leivän päällekin jotain levitettä tai jopa siivu makkaraa - eli uusia ideoita/innovaatioita pitää/tulee kyetä kehittämään jo ihan pelkästään valtion talouden takia (vapaasti Kemppistä lainaten).

Mutta toivoisin Kemppiseltä vielä selkeämpää kannanottoa - kuten luulen myös Petri Järveläisen toivovan - tästä asiasta.

*
Joka tapauksessa Pekka Himasen 'Suomalainen-unelma' oli mielestäni niin täysin makrotason kliseheemäinen abstraktio, etten maksaisi siitä 1000:ta euroa enempää, jossa minulla olisi valta päättää moisen pseudokonsultoinnin arvosta suomalaiselle yliopisto- ja sivistystoiminnalle.

Himasen idea olisi mahtunut pariin kolmeen virkkeeseen, eikä siihen senkään jälkeen olisi jäänyt mitään, mitä se Platonin Menon-dialogin orjapoika ei olisi oivaltanut, kun Sokrates häntä ensin 'ovelasti' avitti.
Ja Sokrateshan ei sitäpaitsi ottanut maksua 'innovaatioiden ('lapsen') päästöistään' kuten Saarisen ja Himasen kaltaiset sofistit.
(Toki työstä pitää saada palkka, mutta puhunkin nyt aivan suhteettomista palkkioista verrattuna työn todelliseen arvoon.)

Sokrates toimi siis täysin vastoin Ateenan ja kaikkien muittenkin jälkeenpäin ilmaantuneitten 'huippuinnovaatioyksiköitten' periaatteita ja käytäntöjä, jotka ovat ainakin USA:ssa jollain tapaa kytköksissä joko esim. aseteollisuuteen, ylipäätään kaupallisiin mafioihin tai vastaaviin 'yleishyödyllisiin' projekteihin.

Onko kristillinen uskonto pyhän edustaja, sorron väline vai 'heikkojen' kostoa?

Kirjoitettu kommentiksi mattitanelin kommenttiin päreessäni "Uuden 'Valmennushallituksen' 'tyhjät pois' linjaa sovelletaan myös eläkeläisiin".

*
Durkheimin tapa samastaa uskonto ja yhteisö on aikoinaan miellyttänyt minua, joskaan se ei enää sovellu globalisoituneeseen, läntiseen maailmaan eikä urbanisoituneisiin keskuksiin ylipäätään - ainakaan alkuperäisessä muodossaan.
Islam, buddhalaisuus ja hindulaisuus sen sijaan ovat edelleen lähempänä Durkheimin ideaa kuin kristillisen uskonnon muodot.

Uskonto on myös sosiaalinen konstruktio, ei siis välttämättä yksi yhteen yhteisön kanssa, mutta rajan vetäminen sille, mikä uskonnossa on yhteisön tai nimenomaan sen vallanpitäjien tietoista manipulaatiota ja mikä taas kunkin yhteisön 'sisäisestä' eetoksesta, tyypistä tai luonteesta kumpuavaa - välitöntä, spontaania 'itsetranssendenssia' - sitä lienee lähes mahdoton ainakaan tieteellisesti määritellä.

Kant oli ymmärtääkseni aika 'lirissä' uskonnon kanssa, eikä koskaan julkaissut odotettua 'neljättä' kritiikkiään juuri tästä aiheesta vaan sen teki tavallaan Fichte, jonka käsityksen Kant hyväksyi: moraali ensin ja uskonto tulee siihen sitten 'kaupan päälle' takaajaksi/RR.

Jos Kant olisi julkisesti itse esittänyt tällaisen kannan, hän olisi joutunut entistä pahempaan asemaan Preussin hallinnon silmissä, koska häntä jo I Kritiikin jälkeen epäiltiin ateismista.

Mutta eihän moraali voi syntyi 'tyhjästä', ellei se sitten synny nimenomaan jumalallisen auktoriteetin voimasta?

Marx ja Nietzsche eivät kuitenkaan pitäneet uskontoa vallankäytöstä ja psykologiasta irrallisena ja itsenäisenä instituutiona.

Kumpikin kytki kyllä uskonnon ja moraalin toisiinsa, mutta tulkitsivat sen pikemminkin sosiaaliseksi ja psykologiseksi konstruktioksi.

Marxille kristillinen uskonto ja siihen pohjautuva moraali oli rikkaiden juoni köyhiä vastaan.
Nietzsche ajatteli lähes päinvastoin, joskaan ei taloustieteellisiin ja poliittis-ideologisiin vaan psykologis-filosofisiin syihin vedoten: kristillinen uskonto ja sen moraali on 'heikkojen ja ressentimenttisten' ihmisten juoni 'vahvoja ja vapaita' ihmisiä kohtaan.

Joka tapauksessa nämä herrat kieltävät uskonnolta ja kirkolta sen autonomian, joka niille on alunperin annettu ihmisen 'transsendentaalisena kotina'/RR.

En oikein pidä heidän perusajatuksestaan, koska se on niin perin kyyninen ja skeptinen.
Mielelläni soisin kirkolle oppeineen autonomisen aseman 'pyhän edustajana' tässä maailmassa, koska minun mielestäni moraali perustuu perimmältään pyhään, kun taas pyhä ei perustu lopulta mihinkään - 'paitsi' Jumalaan.

PS. Nietzsche kirjoitti 'Moraalin alkuperästä'-pamfletissaan ehkä hieman voltairemaisesti, ettei häntä kirkossa ota päähän niinkään sen auktoriteetti instituutiona kuin sen oppi.
Mutta - lisää N. -'minulla on tässä asiassa paljon vaiettavaa...'

Anne Sofie von Otter sings Offenbach

(24.4 tekstilisäyksiä)

Nämä hassuttelut on säveltänyt koomisen oopperan ja operetin mestari Jacques Offenbach - aikoinaan jopa hekkumallisessa Pariisissa kohua herättäneen Can-canin tekijä.

Anne-Sofie von Otter osoittaa taas olevansa aivan verraton esimerkiksi 'Suurherttuatar de Gerolsteinina' -The Grand Duchess of Gerolstein.
Kerrassaan ihana ja huippulahjakas laulajatar, joka hallitsee loistavasti myös teatteri-ilmaisun.

Nämä on hauskoja kaikki. Ja kapellimestari Marc Minkowski saa ainakin minun mielestäni 'bändistään' irti optimaalisen tehon - myös hitaissa ja kauniissa lauluissa.

*
Tsekatkaa esimerkiksi tuo alimmainen eli numero 7 ja pitäkää mielessänne myös von Otterin Carmen. Muistelkaa sen jälkeen von Otterin Erlkönig-tulkintaa.
Vaikka olenkin tyystin maallikko näissä klassisen musiikin asioissa, niin rohkenen väittää, että tällaista tunneskaalaa ei oopperanäyttämöillä hallitsee kukaan muu nainen tällä hetkellä.

***
Anne Sofie von Otter "Je suis veuve d'un Colonel"
06:25
From Offebach's La vie Parisienne.
(von Otter taitaa jopa hieman jodlata tässä. Everstin leski ei vaikuta enää kovinkaan surulliselta...)

von Otter sings Offenbach (1)
04:56
Anne Sophie von Otter sings the rondeau "Ah, que j'aime les militaires' from Offenbach's operetta "La grande-duchesse de Gérolstein".
(Joopa joo - 'j'aime les militaires', laulaa suurherttuatar. 'Totuus on nainen. Se rakastaa aina sotilasta' - sanoi puolestaan Zarathustra, kirjoitti Nietzsche, joka taatusti näki tämänkin operetin.
Ironista kyllä, kyseessä on itse asiassa antimilitaristinen operetti.)

von Otter signs Offenbach (2)
06:21
Anne Sophie von Otter and Gilles Ragon sing the duo "Dites-lui qu'on l'a remarqué" from Offenbach's operetta "La grande-duchesse de Gérolstein".
(24.4 - Miten tenhoavasti von Otter/Gerolstein laulaakaan ihastukselleen.)

von Otter sings Offenbach (3)
03:14
Anne Sophie von Otter and Gilles Ragon sing the Chanson Militaire from Offenbach's operetta "La grande-duchesse de Gérolstein"
(24.4 . Marssi - ratatata! Marc Minkowski saa orkesterin kuulostamaan ihka aidolta sotilassoittokunnalta!)

von Otter sings Offenbach (4)
04:08
Anne Sophie von Otter and Stephanie d'Oustrac sing the Barcarolle from Les Contes d'Hoffmann.
(Tässä hieman vakavampi, mutta ah niin kaunis duetto - kuin kehtolaulu, joka perustuu erääseen E.T.A Hoffmannnin tarinaan, joista Offenbach sävelsi kuuluisan oopperan. - 21.4 Aivan jumalaisen kaunis kappale ja esitys!)

von Otter sings Offenbach (5)
05:23
Anne Sophie von Otter sings "Amours divins! ardentes flammes!" from La belle Hélène.
(Kaunista, melankolisella tavalla kaunista...24.4 Edit Piafin 'Hymni rakkaudelle' on suoraan tästä!)

von Otter sings Offenbach (6)
04:02
Anne Sophie von Otter and Laurent Naouri sing the duo "Je suis alsacienne -- Je suis alsacien" from Lischen et Fritzchen.
(Jaa-a - se naisten muoti...En ole aiemmin nähnytkään näin mahtavia 'mikkihiiren korvia' vai mikä rusetti tämä nyt oikein on. 24.4 - Veikeä mutta lennokas valssi.)

von Otter sings Offenbach (7)
02:28
Anne Sophie von Otter sings "Ah! quel diner je viens de faire" from La Périchole.
(Tämä nainen on aivan verraton komedienne! Katsokaa, miten 'pitää olla' hiprakassa hienon naisen tapaan.
Havainnette, että kyseessä on jälleen tuttu melodia. )

Miten kohdata kärsimys?

Alla olevasta linkistä löytyy Schubertin ehkä kuuluisimman liedin: Der Erlkönigin traditionaalinen, klassinen tulkinta - ehkä paras sellainen - Dietrich Fischer-Dieskaun laulamana.
Se moderni tulkinta on tietenkin Anne Sofie von Otterin ja Claudio Abbadon versio vuodelta 2003 -"Schubert-Goethe- von Otter: Erlkönig".

Haluan painottaa joitain eroja näiden kahden mestarillisen tulkinnan välillä - eroja, jotka eivät koske niinkään teknisiä tai musiikillisia seikkoja kuin asennetta tämän runon ja liedin 'henkeen''.
Toisin sanoen siihen, miten tulkita uhkan, tuskan, kuoleman ja kärsimyksen luonnetta, kun kyseessä on oman lapsen menetys.

Fischer-Dieskau tekee sen mestarillisen lyyrisesti, jopa karun pidättyväisesti ja stoalaisen tyynesti - mutta kuitenkin yhä äärettömän runollisesti.

Anne Sofie von Otter tulkitsee kärsimyksen juuri kuin nainen sen tekee. Sillä voimmeko edes kuvitella naista, joka lapsen kuoleman uhatessa ja tämän viimein kuollessa vanhemman käsivarsille, voisi laulaa näin hirvittävästä tapahtahtumasta lyyrisesti, pidättyvästi ja tyynesti?

Ei missään tapauksessa! Nainen kohtaa äärimmäisen kärsimyksen aina positiivisella tavalla hysteerisesti: hän purkaa sen ulos, hän huutaa, parkuu ja itkee.
Näin hän myös kykenee elämään kärsimyksen kanssa paljon sitkeämmin kuin mies, koska kykenee kohtaamaan sen välittömästi psykosomaattisena kokemuksena eikä jonain etäännytettynä tunne-elämyksenä, jota voi tutkia ja hoitaa kuin 'atooppista' ihottumaa (jota siis ei voi/osata tutkia).

Näin ollen - vaikka Fischer-Dieskaun Erlkönig onkin teknisesti ja lyyrisesti mestarillinen esitys, se jää lopulta romanttisen ajan maskuliiniseksi ja klassilliseksi (piano, laulu) versioksi tästä elämää suuremmasta liedistä.

Kyse ei ole siitä, että asettaisin nämä kaksi esitystä jotenkin paremmuusjärjestykseen vaan siitä, että miehinen ja naisellinen suhde kärsimyksen kohtaamiseen saattaa olla niin kovin erilainen.

Väittäisin jopa edelleen, että mies on kykenemätön todelliseen optimismiin juuri sen vuoksi, että hän ei elä kärsimystä kokonaisvaltaisena sielullis-fyysisenä prosessina vaan etäännyttää sen, rationalisoi sen, tekee siitä mahdollisesti loistavaa runoutta muttei kykene huutamaan sitä julki kuten nainen.

Nämä ideat ovat sekä omiani, että saatu osittain Nietzschen esikoisteoksesta 'Tragedian synty - musiikin hengestä'.

***
Fischer-Dieskau sings Schubert -- "Der Erlkönig"
04:13

Dietrich Fischer-Dieskau, baritone, Gerald Moore, piano, Filmed in London, May 14, 1959.

He talks easily and frankly of the great musicians he has known, of Brendel and Beecham, Karajan, Kleiber and Klemperer. His own favourite singer, he sa Dietrich Fischer-Dieskau, baritone, Gerald Moore, piano, Filmed in London, May 14, 1959.
He talks easily and frankly of the great musicians he has known, of Brendel and Beecham, Karajan, Kleiber and Klemperer.

His own favourite singer, he says without a moment's hesitation, was "the young Hans Hotter". His best partnership was with Gerald Moore, "the perfect accompanist, with such a rhythmic character to his playing of Schubert."
But his greatest influence, Fischer-Dieskau makes clear, was the conductor Wilhelm Furtwängler.
"He once said to me that the most important thing for a performing artist was to build up a community of love for the music with the audience, to create one fellow feeling among so many people who have come from so many different places and feelings. I have lived with that ideal all my life as a performer."

--from an interview with Martin Kettle on his 80th birthday, at Guardian Unlimited Arts.

Compare this "Der Erlkönig" to one by Anne Sofie von Otter with an orchestra:http://www.youtube.com/watch?v=VdhRYMY6IEc

Text by by Johann Wolfgang von Goethe.Wiki article on it herehttp://en.wikipedia.org/wiki/Erlkonig

In seinen Armen das Kind war - TOT.

Tämä kommentti ansaitsee tulla 'omaksi päreekseen', koska se viestii jostain, jota ei voi sanoin kuvata. Viittaan videopäreeseeni "Schubert-Goethe- von Otter: Erlkönig".
Alta löytyy wikipedian englanninkielinen (eräs niistä) käännösversio.

*
"Jotain outoa on tapahtunut minulle.

Olen kuunnellut ja katsellut tämän esityksen jo yli 20 kertaa, enkä pääse irti sen lumosta.

Se vain yksinkertaisesti on vahvempi kuin minä...

Ja vahvemman edessä on pakko nöyrtyä.

Jos uskoisin Jumalaan yhtä vahvasti kuin 'uskon' nyt tähän lauluun ja esitykseen, olisin pelastettu siitä hetkestä!

PS. Ei toki ole ensimmäinen kerta, kun Schubertin liedit saavat minut pysähtymään, mutta von Otterin ja Abbadon yhteistyö on jotain aivan erityistä.

'Knock out' - täydellinen tyrmäys - se kuvaa osuvasti tilaani joka kerta, kun von Otter lopettaa: - 'In seinen Armen das Kind war - TOT'."

***
English translation

"Who rides so late through night and wind?
It is the father with his child.
He holds the boy safe in his arm
He holds him safe, he keeps him warm.

"My son, why do you hide your face so fearfully?"
"Father, do you not see the Erlking?
The Elf king with crown and tail?"
"My son, it's a wisp of fog."

"You lovely child, come, go with me!
Nothing but beautiful games I'll play with you;
Many colourful flowers are on the shore,
My mother has many golden robes."

"My father, my father, can't you hear,
What the Elf king quietly promises me?"
"Be calm, stay calm, my child;
It is the wind rustling in the dry leaves."

"Do you want to come with me, fine lad?
My daughters should already be waiting for you;
My daughters lead the nightly folkdance
And rock you and dance and sing."

"My father, my father, and can't you see there,
The Elf king daughters in the gloomy place?"
"My son, my son, I see it well:
It is the old grey willows gleaming."

"I love you, your beautiful form entices me;
And if you're not willing, I shall use force."
"My father, my father, now he takes hold of me!
The Elf king has wounded me!"

It horrifies the father; he rides swiftly,
Holding in his arms the moaning child.
He reaches the yard with great difficulty;
In his arms, the child was dead."

Uuden 'Valmennushallituksen' 'tyhjät pois' linjaa sovelletaan myös eläkeläisiin

Kuvassa Eduskunnan Uuden Valmennusorganisaation 'ykkösvalmentaja', 'headmanager' Matti Vanhanen ja hindunainen.

Uutisia

Suomen uusi oikeistohallistus on nimennyt itsensä 'osaajien valmennusorganisaatioksi'. Se tulee muun muassa perustamaan ministeriön, joka ryhtyy kouluttamaan kaikkia eläkeläisiä 'loppupeleihin'.

Eläkeläiset ovat siinä mielessä erittäin tasa-arvoinen valmennuskohde, että loppupeleihin ei karsita, vaan sinne pääsevät kaikki, kertoo valmennusorganisaation talouspäällikkö eli 'kakkosvalmentaja' Kokoomuksen Jyrki 'älä tyrki' Kataisto.

Hallituksen eli Eduskunnan Virallisen Valmennusorganisaation perustaman uuden osaston nimeksi tulee Tuonpuoleisten asioitten ministeriö.

Valmennusorganisaation Headmanagerin Keskustan Matti 'male' Vanhasen mukaan Suomi jaetaan erilaisiin valmennusryhmiin, joissa tarkoituksena on puristaa 'tyhjät pois' kohderyhmistä eli saada ne toimimaan mahdollisimman tehokkaasti.

'Tyhjät pois' periaatetta sovelletaan sulhas-Matin mukaan siis myös eläkeläisiin.

Oppositio esitti heti vastalauseensa. Eero 'paalu' Heinäluoman mukaan kyseessä on pelkkä huijaus, josta eivät hyödy kuin hautausurakoitsijat.

Matti Vanhanen vastasi kritiikkiin pitämällä sitä ma ma mauttomana vitsinä, vaikka myönsikin, että valmennusorganisaation tarkoituksena on vähentää valtion menoja myös jarruttamalla eläkekustannusten nousua.

Täältä tähän - RR

www.tribuneindia.com/2006/20060314/nation.htm.

J. S. Bach - Gloria - ylistystä (liian?) vauhdikkaasti

Tämä kulkee kuin Pendolino - lujaa mutta tasaisesti. Pitäisi kuulemma hidastaa tempoa, kirjoittavat kommentaattorit. Mutta miellyttävää kuunneltavaa siitä huolimatta.

*
J.S.Bach - Gloria (from Mass in B minor, BWV 232) - 4,5
05:28

J.S.Bach - Gloria (from Mass in B minor, BWV 232) Gloria: Gloria in excelsis DeoGloria: Et in terra pax Conducted Helmuth Rilling, Performed by Stuttagart Gachinger Kantorei / Bach Collegium, Soprano : Arleen Auger, Mezzo Soprano: Anne Sofie von Otter, Tenor Aldo Baldin, Bass: Wolfgang Schone.

*
Schnell aber es ist gut.

*
The Gloria part is too fast. You can barely understand the words. Not only that, too fast coloratura is ugly.
*

To those who realize that this particular performance of the Gloria in Excelsis Deo was performed at an accelerated tempo...yes, of course it was...but, how does that diminish the...well, glory of it? It irks me because people carp about Glenn Gould's 1955 recording of the Goldberg's as being too lightning fast...If you want staid and stodgy, go to the Otto Klemperer version...I prefer the exhilaration of especially the Gardiner recording.

Schubert-Goethe- von Otter: Erlkönig

(lisäyksiä 25.4)
Huhhuh! Vai ei 1800-luvulla osattu tehdä 'heviä'! 'Der Erlkönig': Sävel Franz Schubert, sanat Johann Wolfgang von Goethe, orkestrointi Hector Berlioz, kapellimestari Claudio Abbado - solistina Anne Sofie von Otter ('lyömätön 'viisikko'/RR).

Olen kuullut tämän kuuluisan liedin monena eri versiona. Yleensä sen laulaja on mies, koska Goethen runossa käydään isän ja hänen kuolevan poikansa välistä keskustelua.

Kuitenkin - aivan pakko myöntää - Anne Sofie von Otterin laulamana tästä esityksestä löytyy niin sanotusti 'munaa'.

Yltää dramatiikassa kevyesti Fischer-Dieskaun tai Hynnisen tasolle.

Mrs. von Otter hallitsee 'tunnepuhkuilun' eli dramaattisen ilmaisun. Nyt jäivät 'kaikki 'hevimimmit' kakkoseksi - Tarja Turunen mukaanluettuna.

'Hovsångerska' - diplomaatin tytär Anne-Sofie von Otter on taatusti kielitaitoinen ihminen, mutta kommentoijien mukaan hän tekee virheen erään säkeen kohdalla. Omalla kielitaidollani ja/tai runotuntemuksellani tuo virhe ei tunnu missään.

Sitäpaitsi kyyneleet valuvat silmistä ja kylmät väreet kulkevat pitkin selkää jo muutenkin tämän jälkeen...

(Tsekatkaa alta runo ja sen juonen selitys.)

*

Erlkönig (Schubert) 03:55
Anne Sofie von Otter, Claudio Abbado, Chamber Orchestra of Europe.

*

(Lisäys)

This performance is fantastic. At first I was shocked that it was orchestrated, but found it was sensitively done. Von Otter is nothing short of AMAZING!!! Yes, this is a piece traditionally done by a man (and I've heard a few good ones, many awful), but I feel she renders the text in a artful, AND very feeling way. BRAVA! I only hope to hear much more of her.

*

Whomever says she didn't differentiate enough is an idiot. Though the song was indeed composed for men, I think the orchestration and female interpretation were superb, and really add to the spirit of the song, though I wouldn't claim that women should ALWAYS sing the song. (Or men in that register)

*

This piece is so emotive, the poem alone makes me weep, the song and music sends great shivers of fear.

*

True, she has difficulty in making the four characters as distinct as possible vocally, not an easy task, granted, but I think she convey's the situation quite poetically in her facial expressions, although the video editor and camera shots don't help.

*

She is quite good... but... well, call me a traditionalist, but really Goethe wrote this poetry for men. I find this lieder in particular has more impact when sung by Ian Bostridge or Fischer-Dieskau. I must also say that I am not fond of the arrangement for orchestra. Additionally, the change in timbre of voice required for this song to denote the four distinctive characters doesn't seem especially present, rendering the narrative nature of the work ineffective. Her voice is pretty, though. (Maltillista arvostelua)

*

Even if there is an error in the text, I am sure that Mrs. Von Otter knows it, when you are such an artist you know when you failed so... forgive her ! and if thereis a swedish "girl" that knows German, she really is that one... By the way great record this "I let the music speak"...This is always a great pleasure... Thank you for posting this Erlkönig !

*

This is the orchestration by Hector Berlioz. The original song is a fantastic but this adds even more to it. Two musical geniuses coming together.

*

This one is bad! unbelievably! i like her singing so much, but this interpretation sucked really. Somethimes I had to laugh because there's too much of everything: too much drama, arrangement for the orchestra just overloaded, sorry folks. that one wasn't good. (Kritiikkiä)

###

Runo kertoo kuolemansairaasta pojasta, joka ratsastaa isänsä kanssa kohti kotia. Poika kuvittelee houreissaan keijujen kuninkaan yrittävän huokutella häntä mukaansa ja huutaa isäänsä apuun. Isä yrittää tyynnytellä poikaa ja vakuuttaa, että keijujen kuningas on vain kuvitelmaa. Lopussa kuitenkin paljastuu pojan kauhea kohtalo; kun he viimein saavuttavat kotinsa, poika on kuollut. Keijujen kuningas on runossa kuoleman vertauskuva.

Laulun alkuperäiset saksankieliset sanat:

Wer reitet so spät durch Nacht und Wind?
Es ist der Vater mit seinem Kind;
Er hat den Knaben wohl in dem Arm,
Er faßt ihn sicher, er hält ihn warm.

"Mein Sohn, was birgst du so bang dein Gesicht?"
"Siehst, Vater, du den Erlkönig nicht?
Den Erlenkönig mit Kron und Schweif?"
"Mein Sohn, es ist ein Nebelstreif."

"Du liebes Kind, komm, geh mit mir!
Gar schöne Spiele spiel' ich mit dir;
Manch' bunte Blumen sind an dem Strand,
Meine Mutter hat manch gülden Gewand."

"Mein Vater, mein Vater, und hörest du nicht,
Was Erlenkönig mir leise verspricht?"
"Sei ruhig, bleibe ruhig, mein Kind;
In dürren Blättern säuselt der Wind."

"Willst, feiner Knabe, du mit mir gehn?
Meine Töchter sollen dich warten schön;
Meine Töchter führen den nächtlichen Reihn,
Und wiegen und tanzen und singen dich ein."

"Mein Vater, mein Vater, und siehst du nicht dort
Erlkönigs Töchter am düstern Ort?"
"Mein Sohn, mein Sohn, ich seh es genau:
Es scheinen die alten Weiden so grau."

"Ich liebe dich, mich reizt deine schöne Gestalt;
Und bist du nicht willig, so brauch ich Gewalt."
"Mein Vater, mein Vater, jetzt faßt er mich an!
Erlkönig hat mir ein Leids getan!"

Dem Vater grauset's, er reitet geschwind,
Er hält in Armen das ächzende Kind,
Erreicht den Hof mit Müh' und Not;
In seinen Armen das Kind war tot.

*

www.goethezeitportal.de/index.php?id=804.

Berlioz: Troijalaiset - loppukohtaus

Katsokaamme ja kuunnelkaamme tämä, jotta toisenlainen 'Totuus' ei unohtuisi...Carmenkin on itse asiassa traaginen tarina, mutta Hector Berliozin paatoksellinen synkkyys ennen Troijan lopullista tuhoa vie voiton miltei Wagneristakin.
"Konduktöörinä" 'maailman ihme': John Eliot Gardiner .

(Tekstitetty)

Berlioz - Les Troyens - Act I finale
06:18
Berlioz - Les Troyens - Act I finale; Sir John Eliot Gardiner conducting. Choeur du Theatre du Chatelet; Monteverdi Choir; Orchestre Revolutionnaire et Romantique; Susan Graham; Anna Caterina Antonacci, etc.

Carmen: Kuoro ja Habanera: Anne Sofie von Otter!

(Lisäys klo: 19.35)

Luoja miten tämä nainen tihkuu erotiikkaa - jopa seksiä, flirttailevaa ylenkatsetta ja äärimmäistä varmuutta omasta naisellisuudestaan!

Anne Sofie von Otterin Carmen on jotain aivan erityistä. Mezzosopraano von Otter sopii tähän rooliin loistavasti, sillä hän osaa myös näytellä sen erinomaisesti.

Kuunnelkaa ja nähkää miten esitetään Habaneraa sikari suussa!

Kannattaa myös tsekata lyhyitä kommentteja tästä videosta.

Malttakaa kuunnella kuoron osuutta, kunnes kohdassa 3.39 Carmen saapuu näyttämölle sisäparven kautta.

*

Melko metkaa muuten, että Anne Sofie von Otter on erittäin tunnettu niin sanotuista 'housurooleistaan' - siis miesroolista, jonka esittään nainen.

Johtunee ennenmuuta äänialasta mutta myös kookkaanpuoleisena naisena von Otter sopii niihin erinomaisesti.

*
Chorus and Habanera from Carmen

09:09
Anne Sofie von Otter as Carmen in Glyndebourne 2002. Directed by David McVicar, conducted by Philippe Jordan.

*

A real Carmen of flesh and blood...She makes a WOMAN of her! In the end you're sorry that she dies.

*

The cigar is precious...Singing while "smoking"? That is just priceless! Gotta love Anne Sofie. She's definitely one of my favorite Carmens!

*

What a perfect diction... on comprend vraiment TOUT!

*

This is so much better than the older versions of those "great" singers who sang it like Wagner ! This is Bizet, this is fun it is an operetta ! And what is even better is the way she acts... She is a real Carmen ! Rien a prouver sur le chant !

(Aivan oikein todettu. Habaneraa ei pidä laulaa kuin Wagneria. Tuubista löytyvät Maria Callaksen versiot ovat kyllä komeita, mutta eihän tässä ole kyse komeudesta vaan hilpeydestä ja kiusoittelusta.)

*

It may just be me....but IMO she is way too vulgar. Carmen's a tease and a flirt but not a shameless wanton. Julia Migenes was sexy without selling out in this song.

(Hehheh! Tämä oli naiskommentaattorin mielipide/RR)

*

Brilliant acting - I love her! What happened to her Octavian with Barbara Bonney in the Presentation of the Rose? It was so beautiful, and now it's been removed from Youtube. I'm so upset, I've been crying for days. I'll have to buy it now.

*

Is the best Carmen that I ever seen , is really amazing , I belive Carmen is like her , so fresh ... WOW , Every mezzo soprano who want to be a Carmen should seen this video.

*

Carmen - Wikipedia, the free encyclopedia

www.iclassics.com/artistArticles?contentId=716.

blogs.guardian.co.uk/.../archives/theatre/.