April 26, 2007

Ikuinen paluu eksistentiaalisena imperatiivina: suojarokotuksena nihilismin näivetystautiin

Kirjoitettu vastaukseksi Androgyynihullumiehen edellisessä päreessäni esittämään kysymykseen.

AHM
Uskotko sinä Ikuiseen paluuseen?

RR
Erittäin hyvä kysymys, koska juuri se muodostaa koko tämän mainitun kolminaisuden - vallantahto, yli-ihminen, ikuinen paluu - tärkeimmän, vaikeimman ja kriiittisimmän elementin.

Kirjaimellisesti - tieteellisessä mielessä se tuskin on paikkansapitävä, vaikka Nietzsche julkaisemattomissa muistiinpanoissaan halusikin saada sille myös sen ajan fysikaalisen tiedon antamaa tukea.

Hyvin yksinkertaisesti kuvattuna: jos aika on ääretön, mutta energian kombinaatioiden määrä rajallinen/vakio, niin mainitut kombinaatiot tulevat äärettömässä ajassa toistumaan enemmän tai vähemmän säännöllisesti jopa täysin samankaltaisina - eli: me synnymme maailmaan uudestaan aivan samanlaisessa ilmiasussa ja saman elämän läpikäyden kuin nyt.

Tämä tosin on hypoteesi, jonka jo mm. Nietzscheä osittain sympatiseeraava sosiologi/filosofi Georg Simmel osoitti perustuvan virheellisiin laskutoimituksiin.

Bernd Magnus on kuitenkin esittänyt (1978), että saman ikuinen paluu on ikäänkun Nietzschen vastine Kantin kategoriselle imperatiiville (KI) eli ehdottoman käskyn noudattamiselle, ja nimenomaan sen ikäänkuin 'kausaaliselle' noudattamiselle.

(Kant puhuu KI:n toteutumisesta vapauden kausaliteetin kautta eli pakon ja determinismin vastakohtana, mitä hän itsekin piti asiana, jota on äärimmäisen hankala selittää ja ymmärtää. Silti juuri se teki kategorisesta imperatiivista aidon moraalilain.)

Magnukselle Nietzschen ikuinen paluu merkitsee 'eksistentiaalista imperatiivia' jonka mukaan ihmisen on hyväksyttävä elämänsä ja kohtalonsa jopa siinä määrin kuin sen voisi ajatella toistuvan täysin samana ikuisuudessa.

Tällöin jokainen haluaa varmaan myös elää elämänsä parhaalla mahdollisella tavalla, niin että hän voisi hyväksyä sen ja jopa haluta elävänsä sen uudelleen juuri samanlaisena.

Tässä amor fati ja äärimmäinen affirmaatio - rakkaus (omaan) kohtaloon ja elämän myöntäminen - menevät yksiin, ja juuri affirmaatiota sekä oman kohtalonsa rakastamista Nietzsche pitää 'yli-ihmisen' velvollisuutena.

Ole kova! tarkoittaa Nietzschellä myös sitä, että pitää kestää - jopa hyväksyä omat, väistämättömät (joille ei siis mahda mitään) kärsimyksensäkin niin avoimesti, että voi ajatella kohtaavansa ja elävänsä elämänsä samanlaisena ikuisesti uudestaan.
(Ole kova ei siis ole kehoitus väkivaltaan kuten Nietzschen ajattelusta laajemmin tietämättömät usein esittävät - esim. Jonathan Clover (Ihmisyys).

Kaikkien ihmisten kohtalo ja elämänkulku ei silti läheskään aina ole kuin osittain heidän omista valinnoistaan riippuvaista (vähiten ehkä itse Nietzschen, mitä tuli hänen terveyteensä, joka oli kymmeniä tai varmaankin satoja kertoja murtumispisteessä fyysisesti että henkisesti ennen romahdusta), mutta ihminen pystyy Nietzschen mukaan taistelemaan kasvattamalla mielensä ja ajattelunsa hyväksymään kärsimyksen jopa siinä määrin, että hän saa voimaa eläää juuri kärsimyksistään.

Tällainen menee mielenkiintoisella tavalla lähelle Nietzschen kritisoimaa asketismia, jossa nimenomaan lähes kidutetaan omaa ruumista, jotta päästäisiin korkeampaan henkiseen tilaan, jossa ollaan vapauduttu lihan 'himoista' ja muusta materiaalisen olomuotomme impulsseista/affekteista, jotta askeetti tulisi otollisemmaksi vapautumaan materiasta ja kohtaamaan Jumalan tai pääsemään Nirvanaan tvs.

Mutta tämä ei suinkaan ollut Nietzschen julkilausuttu päämäärä, vaikka hän nimenomaan vaatii äärimmäisen kärsimyksen sietoa ja lähes ylistämistä, koska se merkitsee silloin taetta siitä, että ihminen on siirtynyt sellaiselle eksistentiaaliselle tasolle, jossa mikään tai kukaan ei voi enää murtaa, tehdä tyhjäksi tai lannistaa hänen affirmaatiotaan.

Hän on siis tavallaan kuin Job, joka säilyttää uskon täysin käsittämättömän, oikullisen ja epäoikeudenmukaiselta vaikuttavan Jumalan perimmäiseen hyvyyteen.

Nietzsche ei kuitenkaan pyri kohti tuonpuoleista Jumalaa ja tämän kunnioittamista.

Hän on hylännyt ainakin omasta mielestään, mutta toistan: vain omasta mielestään, sekä uskonnolliset että metafyysiset takeet ja uskomukset, ja haluaa ainoastaan päästä ikäänkuin sopimukseen elämän kanssa (Kts. PS.)

Ikuinen paluu on minulle heuristisesti erittäin merkittävä kvasimetafyysinen, kvasitieteellinen mutta ennenkaikkea aidosti Nietzschen yksilöllistä hyve-etiikkaa selventävä ja sille perustaa luova, ehdoton elämän ja ihmisen olemassaolon moraalista arvoa korostava - sen miltei pyhittävä - käsky.

Samalla se asettuu vallantahdon vaakakupin toiselle puolelle tasoittamaan negatiivisen vapauden (joka on suunnaton eli ilman suuntaa oleva) lähtökohdista toimivia vallantahdon impulsseja/affekteja.

Nietzschen perspektivismi ja siihen saumattomasti liittyvä käsitys kielestä fiktion ja totuuden erottamattomuutena, joiden 'primus motorina' toimii vallantahto, ajaa (yli-)ihmisen lopulta absoluuttiseen nihilismiin.

Nihilismi itsessään on henkisesti 'tappava' olotila, jota voi minun mielestäni verrata vaikka aikoinaan kuppaan tai keuhkotautiin, nykyään aidsiin tai syöpään, jotka näivettävät ja tuhoavat ihmisen kehon hitaasti ja salakavalasti tämän voimatta rappaeutumisprosesille yhtään mitään.

Nietzsche tekee kuitenkin uskomattoman yllättävän ratkaisun yrittäessään parantaa itsensä aatteellisesta, filosofisesta nihilismistä, jonka diagnoosin hän katsoo paljastaneensa.

Se on ihmisen itsetuhoinen suhde itseensä tuonpuoleisen Jumala-toiveen toimiessa rauhoittavana ja euforisoivana huumausaineena ihmisen hirvittävän pessimismin ja itseensä väsymisen tuskan valheelliseksi lievittämiseksi.

Nietzsche itse seisoo nihilismin ytimessä. Hän on paljastanut sen syyn, mutta ei itse ollut pystynyt löytämään tarpeeksi tehokasta lääkettä sen parantamiseksi.

Kuten todettiin rajoittamaton vallantahto ja perspektivistinen fiktionismi eivät auta loppuun saakka. Pikemminkin ne vievät yhä syvemmälle (dantemaiseen) helvettiin samalla kun ne paljastavat, mitä dekadenssissa, joka aiheuttaa nihilismin, syvimmältään on kyse.

Onkin Nietzschen suurta neroutta yrittää parantaa itsensä nimenomaan sen 'myrkyn' avulla, jossa tavallaan kiteytyy koko (nihilismi-) sairauden perussyy: olemassaolon täydellisen takoituksettomuuden olemus, kun sen metafyysiset valheet on paljastettu.

Ja ikuinen paluu - kun sitä loppuun saakka miettii, on juuri nihilismin 'dynaaminen' ydin. Kaikki elämisen metafyysinen ja eksistentiaalinen tarkoituksettomuus, jonka nihilisti kohtaa viedään korkeimpaan potenssiinsa, jossa sen vaikutusta ja voimaa lisätään niin pitkälle, että ainoa vaihtoehto on joko tappaa itsensä tai hyväksyä elämä kärsimyksineen kaikkineen sellaisenaan, jopa iloita siitä ja saada siitä voimaa, koska muuta perustetta elämälle ei ole.

Miksi ja miten ikuinen paluu eli nihilismin dynaaminen ydin sitten voi toimia positiivisena, itse sairautta parantavana 'lääkkeenä'?

En pysty tässä esittämään kuin analogioita. Vaihtoehtoja on siis kaksi - joko tuhoutua tai parantua. Nietzsche käytti usein sairausmetaforia ja -vertauksia - antaen niiden kautta usein heuristisia esimerkkejä psykologisista ja filosofisistakin ongelmista.

Sovellan myös itse kliinistä esimerkkiä, jota Nietzsche ei ihan vielä olisi tuntenut. Kuitenkin jo 1900-luvun alussa opittiin injektioitten avulla käyttämään taudinaiheuttajien bakteereita aiheuttamaan lievä tartunta, jonka elimistö kuitenkin onnistui nopeasti parantamaan tuhoamalla bakteerit.
Tämän seurauksena kehittyi immuniteetti, joka suojeli myöhemmin vastaavalta tartunnalta.

Ajattelen ikuista paluuta ikäänkuin 'rokotuksena' , josta ihminen henkisesti selviytyessään/selviydyttyään tulee immuuniksi uudelle tartunnalle eli tässä nihilismin optimismia kalvavalle melankolialle ja depressiolle - elämänuskon menetykselle.

En ehkä onnistu olemaan kuin pekästään naivi ja banaali esittäessäni tällaisen rinnastuksen lääketieteellisesti ja psykologis-filosofisesti hengevaarallisten 'tautien' välillä tehden samalla ikuisesta paluusta ikäänkuin lääketieteellisen immuniteettisuojan saamiseen verrattavan 'suojarokotuksen'.

Mutta tällainen oli AHM vastaukseni kysymykseesi. Sitä pitää nyt märehtiä jonkun aikaa, sillä kehitin sen vasta tätä kirjoittaessani, vaikka ajatus vaikuttaa kyllä muhineen päässäni jo pitempään puolitietoisesti.

Minun kannaltani kysymyksesi ajoitus osui nappiin. Kiitän siitä. Palataan asiaan rakentavan kritiikin ja ehdotusten myötä.

PS.
Lähinnä elokuvaohjaajana tunnettu Elia Kazan on kirjoittanut hienon samannimisen kirjan - Sopimus elämän kanssa, jonka juoni ei kuitenkaan liity Nietzscheen vaan 1950-luvun USA:n kommunistivainoihin ja Kazanin oman petturuuden aiheuttamiin omantunnontuskiin.
Kuulusteluissa hän ilmiantoi pari ystäväänsä pelastaakseen oman Hollywood-uransa.

23 comments:

Timo said...

Voitaneen sanoa, että maailmankaikkeutemme otaksuttu laakeus on antanut ikuisen paluun perusidealle uutta kosmologista ja metafyysistä relevanssia, vaikka ikuinen paluu ajassa ei olisikaan mahdollinen. Laakea, ääretön maailmankaikkeus (tai multiversumi) jakautuu äärettömän moniin kausaalisesti riippumattomiin (osa)maailmankaikkeuksiin, joissa kaikki mahdolliset todellisuudet kertautuvat loputtomasti.

Timo said...

...eli siis joihin mahtuu äärettömästi esimerkkejä kaikista mahdollisista tapahtumista. Nämä maailmankaikkeudet ovat siis niin "kaukana" toisistaan, että ne kehittyvät täysin toisistaan riippumattomasti, vaikka niillä onkin takanaan inflatorista laajenemisvaihetta edeltänyt yhteinen alkutila.

Androgyynihullumies said...

Timo: "Laakea, ääretön maailmankaikkeus (tai multiversumi) jakautuu äärettömän moniin kausaalisesti riippumattomiin (osa)maailmankaikkeuksiin, joissa kaikki mahdolliset todellisuudet kertautuvat loputtomasti....eli siis joihin mahtuu äärettömästi esimerkkejä kaikista mahdollisista tapahtumista. Nämä maailmankaikkeudet ovat siis niin "kaukana" toisistaan, että ne kehittyvät täysin toisistaan riippumattomasti, vaikka niillä onkin takanaan inflatorista laajenemisvaihetta edeltänyt yhteinen alkutila."

Eikö tämä ole kuitenkin kiistanalainen teoria nykyfyysikoiden keskuudessa.

RR, kiitos kirjavinkistä.

Timo said...

AHM, kiistanalainen varmasti, mutta muihin multiversumihypoteeseihin verrattuna ymmärtääkseni melko mainstream-kamaa. En ole oikein perillä kosmologisen spekulaation trendeistä...

(Eri kysymys tietysti on, miksi Nietzschen ajatuksiin vakavasti suhtautuvan tarvitsisi kysyä mitään fyysikoilta. Vastaisin tähän, että fysiikasta löytää sellaisia kovia ideoita, joita ei muualta tavoita.)

papparainen said...

kun vaimoni kosi,
elias kazan seisoi vieressä katselemassa silmä tarkkana.
kieltäydyin silloin..
vieressä seisoi silloin tulevakin vaimoni
tosin kazan on jo kuollut. palataan asiaan..

Rauno Rasanen said...

papparainen

Oletko Montgomery Clift? ;~)

mattitaneli said...

Hei Rauno hyvä,


Kiintoisa kirjoitus.
Kannattaa lukea Mircea
Eliaden kirja The Myth
of Eternal Return. Se
on muistaakseni dos.
Teuvo Laitila suomentanut
erittäin asiantuntevasti.
Ehkä olet lukenutkin kirjan
useita kertoja, kunhan vain
mainitsin, koska itse palaan
usein tuohon kirjaan.


Ystävällisesti Matti

A-K.H said...

Luettuani juttusi aloin tuntea itseni kapiseksi vihreää limaa oksentavaksi hylkykoiraksi, jonka joku hyväntahtoisuudessaan voisi tappaa.

Rauno Rasanen said...

mattitaneli

Olen joskus kirjan lukenut, ja tottakai ikuisen paluun myytti on yksi kaikkien mytologioitten tunnetuimpia aiheita.

Se elää jatkuvasti - myös tulevaisuudessa.

Nietzsche tavallaan 'päivitti' ikuisen paluun suhteuttamalla vallantahtoon ja yli-ihmiseen implikoituvan lineaarisen messiaanisuuden (vrt. juutalainen aika- ja ihmiskäsitys) stoalaiseen ekpyrosikseen (maailman paloon ja sen ikuiseen uudelleen syntymiseen).

Vallantahto, yli-ihminen ja ikuinen paluu on minun mielestäni sisäisesti koherentti 'kombinaatio', koska esimerkiksi tieteellistä realismia edustaviin truthlikeness-teorioihin sisältyvä lineaarisuus-ajatus (tieto/tiede lähestyy totuutta) on sellaisenaan täysin metafyysinen oletus.

Mistä nämä realistit ottavat todellisuuden, jota lähestytään? Vastaus: hatustaan kuin taikuri kaniinin!

Toisaalta kvanttifysiikan todellisuus edustaa 'ekpyrosis'-ajatusta kaiken toistumisesta - jos ei aivan samanlaisena niin olennaista on, että mikään ei perimmältään muutu, koska universumin variaatiot ikuisessa ajassa eivät kulje vain eteenpäin vaan myös ikäänkuin 'taaksepäin'.

Todellisuus on ikuisuuden näkökulmasta muuttumaton - se siis palaa ikuisesti samaan.

Tästä löytyy Nietzschen 'kosmologian' ydin, niin merkilliseltä kuin tämä kuulostaakin, koska se näyttäisi kumoavan vallantahdon ajatuksen.

Mutta ei - juuri ikuinen paluu tekee vallantahdon relevantiksi.

Te ette ymmärrä tätä(?) Minä yritän joskus selittää paremmin, mutta näin minun intuitioni sanoo...

PS. Karl Löwith esimerkisi pitää ikuista paluuta inkonsistenttina yli-ihmisen ja vallantahdon kanssa, mutta Heidegger sen sijaan pitää sitä (Nietzschen itsensä tavoin) Nietzschen filosofian ytimenä.

Erinomaisen kirjan 'Nietzsche - A Philosophical Biography' kirjoittanut Rüdiger Safranski toteaa, että Heideggerin ja Nietzschen 'metafysiikkojen' tai ontologioitten perimmäinen ero on siinä, että Nietzsche lopultakin päätyy ikuisen paluun ajatuksen myötä tulemisesta (ajasta) olemiseen, kun taas Heidegger - olemisen analyytikko - painottaa lopultakin tulemista (aikaa).

'Nietzsche´s thinking certainly came across with exceptional pictorial plasticity in his doctrine of the eternal recurrence of the same.
The idea of recurrence effaced the dimension of time by rounding it into a circle, although Nietzsche, taking up the 'becoming' of Heraclitus, had actually hoped to think out into time.

The heart of the contrast between Nietzsche and Heidegger is most likely right here.
Nietzsche thought of time in his dynamic of the will to power and rounded it back into Being with his doctrine of eternal recurrence, whereas Heidegger tried to stay with the idea of the meaning of Being is time.

Nietzsche turned time into Being, Heidegger turned Being into time.'

(Safranski, 2003, p. 343)

Rauno Rasanen said...

a-k.h

Olet päässyt 'alkuun'.

mattitaneli said...

Hei Rauno hyvä,


Kirjoitat erittäin kiinnostavasti
Nietzschestä ja hänen vallantahdon
ja ikuisen paluun myytin ( tässä
tietenkin, uskomus, johon uskotaan,
pidetään totena) suhteesta.
Siitä saisit varsin kovatasoisen
kirjoituksen, jos haluat, jonnekin
muuallekin kuin tänne. Tietenkin
tietty fragmentaarisuus on usein läsnä tällaisissa blogikirjoituksissa.

Olkaamme jatkossakin kunnioittavassa dialogissa täällä.


Ystävällisesti ja kunnioittavasti
Matti

Rauno Rasanen said...

timo

Vallantahdon ajatus, yli-ihminen ja ikuinen paluu ovat kuin ovatkin metafysiikkaa edelleen, joten siinä mielessä fysiikka antaa Nietzschelle(kin) 'vain' faktat mutta ajattelu/metafysiikka perimmäiset ratkaisut/selitykset.

On tosin vakavasti huomautettava, että kvanttifysiikka on muuttunut täysin omaksi spekulointialueekseen, joka hypoteeseissaan, joita on enää mahdoton verifioida kokeellisesti, on metafyysista siinä missä Nietzschen tai Heideggerin 'kosmologia'.

Vai uskooko joku yhä vielä täysin vakavissaan siihen, että pelkkä matematiikka voi kertoa 'totuuden' - myös empiirisen totuuden - todellisuudesta?

Joten ihan ymmärrettävä ja perusteltu väitteesi siitä, ettei Nietzscheen vakavasti suhtautuvan tarvitse kysyä fyysikoilta mitään, joutuu hieman outoon valoon esittämässäni tarkastelussa.

Keneköhän tässä pitäisi kysyä keneltä ja mitä?

A-K.H said...

RR

Tarkoitin yhdeksännettä kappaletta alhaalta ylöspäin.

Selittäisitkö vielä ikuisen. Sehän ei ole järjen asia.

Rauno Rasanen said...

a-k.h

Kiitos aiheellisista ja olennaisista kysymyksistä.

Minä en osaa vastata argumentatiivisesti pätevällä tavalla siihen, miksi ihmiset, jotka 'iloitsevat kärsimyksestä' eivät ole pessimistejä (Nietzschen 'Tragedian synnyssä' ja 'Jumalhämärässä´esittämä tragedia-hypoteesi).

Tarkennan vielä, että tällaiset ihmiset eivät ole 'itsensä ruoskijoita '(esim. flagellantteja eli masokisteja) vaan voimakkaasti ja aktiivisesti eläviä olentoja kuten antiikin Kreikan tragedian synnyn aikaan eläneet ihmiset luultavasti olivat.

Nietzsche ajattelee, että esteettinen traagisuuden taju on henkisen voiman ja optimismin seurausta tai ainakin kiinteästi siihen kytköksissä.

Sokrateen, Platonin ja Aristoteleen rationaalinen optimismi sen sijaan on oire kytevästä pessimistä, jota pyritään 'naamioimaan' äärimmäisen dialektis-rationaalisella eetoksella.

Sokrateen järki=hyve=onni näyttäytyy Nietzschelle siis pessimismin peittävänä valepukuna, minkä Sokrates itse paljastaa pyytäessään ennen kuolemaansa (ironian huipentuma!) uhraamaan kukon Asklepiokselle (lääkinnän ja terveyden jumala).

Sokrates oli väsynyt elämään, jonka hän koki sairaudeksi, josta kuolema hänet vapautti - tulkitsee Nietzsche Sokrateen pyynnön.

'Itsensä pettäjistä älykkäin' osoitti siten halveksivansa elämää. Toisin sanoen hänen optimisminsa oli valhetta!

*
Ikuinen merkitsee lopultakin jotain, joka/mikä on tässä ja nyt - käsillä olevaa - jotain joka/mikä on aina tavoitettavissa intuitiivisesti ja peräti common sense-mielessä, mutta se ei koskaan ole ymmärrettävissä argumentatiivisesti.

A-K.H said...

Tänks.

catulux said...

Vielä kerran olen minä palaava...

Olihan tuo taas aikamoista tykitystä. Mister Rasanen, voisitteko joskus tiivistää tekstiänne ja puristaa laajoja ajatuksianne pienempään tilaan?

Tietenkin tämä suppea näkemykseni johtuu siitä, että olen noviisi viisausopissa.

Lopuksi: "Elämä on sairaus, joka tarttuu sukupuoliyhteydessä. Ainoa parantava lääke tähän sairauteen on kuolema."

Joku sanoi suurinpiirtein näin....

Rauno Rasanen said...

catulux

Nämä asiat eivät ole opittavissa - ne voi vain omaksua.

Ja mitä tulee tiivistämiseen, niin sellaista vaatimusta en voi noudattaa 'tilassa', jossa mikään ei minua rajoita.

*
Esimerkiksi Markus Lammenranta, joka on ainakin ollut ;~) hyvä ystäväni Inkeroisten (Anjalankoski) yhteiskoulun lukioajoista lähtien (sielläkö muuten nykyinen superoppinut, sippolalainen filosofi Juha Sihvolakin suoritti ylioppilastutukinnon? Minä en - suoritin kesken jääneen lukioni 25 vuotta myöhemmin Kotkassa - varsin kiitettävästi) on kerta kaikkiaan 'lahjomaton ja lyömätön' analyyttisen dialektiikan osaaja, muttei ymmärrä Nietzschestä eikä Heideggerista mitään.

Tämä ei ole minun 'keksintöni' vaan hänen oma tunnustuksensa.

Mutta kuten alussa viittasin, vaikka Nietzscheä, jotta häntä voisi edes jotenkin ymmärtää 'oikein', pitää myös opiskella paljon, niin välttämättä hän ei avaudu, vaikka miten opiskelisi.

Nietzsche on elettävä itse. Muuten hän jää vieraaksi.

Olisiko Kantin tapainen ajattelija (Kant on Platonin ja Aristoteleen jälkeen tärkein filosofi maailmanhistoriassa; hänen jälkeensä tulevat sitten Nietzsche Wittgenstein ja muut) ymmärtänyt Nietzscheä, vaikka olisi lukenut tätä yöt ja päivät pääksytysten?

En usko. Niin erilainen oli heidän 'metafyysinen' että metodinen tapansa hahmottaa todellisuus, vaikka Nietzschen ajattelu mielestäni perustuukin episteemisesti Kantiin.
(Nietzsche tunnusti Kantin I Kritiikin suuren merkityksen).

*
Jos pitää elämää sairautena, niin silloin on parempi tehdä itsemurha heti!

Jos elämä sen sijaan on jotain, mikä on täysin ainutlaatusta ja meille jostain syystä ikäänkuin 'lahjaksi' annettua, vaikkakin kuolemaan pätyvää (mutta sitenhän kaikki orgaaninen päättyy), niin miksi halveksia sitä?

Mutta tämä asia on jokaisen vapaasti ratkaistavissa - vai onko?

Sekä kristillinen oppi/kirkko että Nietzsche korostavat elämän pyhyyttä, koska se - kristinuskon mukaan - on Jumalan vapaan luomistyön tulosta ja Nietzschen mukaan perimmältään rajoittamattoman elämänenergian ilmenemistä meissä jokaisessa - mikä on Nietzschelle pyhä asia.

Nietzsche kuitenkin pitää kristinuskoa elämänkielteisenä, platonisena uskontona, mutta hän ei ehkä sittenkään ollut tarpeeksi halunnut ymmärtää sen juutalaista lähtökohtaa - Mooseksen I kirjan luomistarinaa, jossa Jumala loi maailman havaiten sen hyväksi ja asettaen ihmisen pitämään huolta siitä (ei tuhoamaan sitä!).

Näin jälkeenpäin on tietysti helppo osoittaa, että (myös) Nietzschen tulkinta kristinuskosta oli liian kärjistetty - vai oliko?

Timo said...

RR,

vastauksessani omaan kysymykseeni koetin varovaisesti tavoitella jotain samansuuntaista. Fysiikan ideat ovat juuri metafyysisesti kovia ja rankkoja, ja osa tästä kovuudesta syntyy siitä tietystä viattomuudesta, jolla matematiikkaan tukeutuva teoreettinen fysiikka suhtautuu eksistentiaalisiin kysymyksiin. Fyysikot eivät tarvitse syvällekäypiin spekulaatioihinsa ironiaa, ja tästä seikasta filosofit ovat tietysti enemmän tai vähemmän salaa kateellisia.

Rauno Rasanen said...

timo

Todellisuutta voi hahmottaa monesta perspektiivistä - sekä täysin fiktiivisesti, käsitteellis-argumentatiivisesti että matemaattis-fysikaalisesti, mutta äärimmäiset peruskymymykset ovat lopulta samat kaikille - niin fyysikoille, filosofeille kuin kirjailijoille/taiteilijoille.

Tiedä tuosta filosofien kateellisuudesta.

Aina silloin tällöin he joka tapauksessa hymyilevät vinosti, esimerkiksi havaittuaan, että eräs nykykosmologian uudempi perushypoteesi/-malli nimettiin stolaisen 'ekpyrosiksen' (maailmampalo) nimellä, joka implikoi juuri ikuisen paluun, joka on tunnettu eri mytologioissa jo tuhansia vuosia.

*
Ehkä kuitenkin turhan jyrkästi kyseenalaistin matematiikan empiirisen todellisuuden kuvaajana, sillä perimmältään matematiikka on numeroilla operoivaa rationalismia siinä missä perinteinen rationalistinen filosofia operoi käsitteillä ja argumenteilla.

Silti kumpikaan ei vielä pysty empiirisesti todistamaan mitään.

Sellaiseen vaaditaan kontrolloituja koejärjetelyjä, joiden operatiiviseen valmistamiseen ja validiuteen jo itsessään tietenkin sisältyy ongelmia, joita ei voi ratkaista täysin empiirisesti.

Yleisenä esimerkkinä tästä käyköön jo klisheeksi asti toistettu Heisenbergin epätarkkuusperiaatteesta tehty johtopäätös, jonka mukaan havaitsijan roolia havainnossa on mahdoton eliminoida tai muuttaa ilman, että se vaikuttaa havaittavan ilmenemiseen havainnossa.
('Objektiivisessa' havainnossa havaitsija ei 'vääristä' havaintoa)

Tämä on ollut filosofien tiedossa ainakin jo Platonista lähtien, vaikkei hän sitä empiirisesti todistanutkaan.

catulux said...

"Mutta kuten alussa viittasin, vaikka Nietzscheä, jotta häntä voisi edes jotenkin ymmärtää 'oikein', pitää myös opiskella paljon, niin välttämättä hän ei avaudu, vaikka miten opiskelisi.

Nietzsche on elettävä itse. Muuten hän jää vieraaksi."

Olen hieman ymmällä. N on elettävä itse?? Onko kyseessä kirjailija jonka fiktiivisiin teoksiin voi samaistua löytäen niistä kappaleen omaa itseään?

Vai onko kyseessä filosofi, jonka täsmälliselle opille tästä olevaisuudesta voi nyökätä hyväksyvästi?

Oiskohan N:n tekstien perusta rakennettu täysin hiekalle ja onkomiehen käsitys todellisuudesta haparointia täydellisessä pimeydessä??

Timo said...

RR,
mutta eivätkö fyysikot jatkuvasti sormi pystyssä julista, että epätarkkuusperiaate ei tarkoita tuota eli että asiasta ei ole mielekästä puhua noilla käsitteillä ja painotuksilla? Johtopäätös ei ehkä mene täysin ohi, mutta se on kvanttimekaniikan tulkintamahdollisuuksien kannalta aivan liian summitainen, lavea ja banaali "haulikonlaukaus".

Timo said...

Täsmennys: kun puhutaan juuri tuosta Heisenbergin epätarkkuusperiaatteesta, on muistettava, että periaate on fysikaalinen, ei epistemologinen, eikä epätarkkuutta niin muodoin pidä tulkita havaitsijan vaikutukseksi. Periaate on periaatteessa (!) täysin objektiivinen; sitä voi – ja tulee – soveltaa myös ilman oletusta havaitsijan läsnäolosta. Kööpenhaminan tulkinta on sitten eri (tason) juttu.

Rauno Rasanen said...

timo

'...periaate on fysikaalinen, ei epistemologinen, eikä epätarkkuutta niin muodoin pidä tulkita havaitsijan vaikutukseksi.'

Olet ihan oikeassa, mutta luit 'väärin' tekstini tai sanotaan, että minä kirjoitin huolimattomasti.

Havaitsija ei siis konstruoi ('keksi') havaintoa, mutta havaitsijan 'asema' vaikuttaa saatuun tulokseen, joka sellaisenaan on luotettava.

Kuitenkin on järkevää kysyä,voiko edes olla olemassa muita kuin 'oikeita' havaintoja, mikäli luotamme fysikaalisiin mittalaitteisiimme kuin vuoreen. Eikö kysymys havainnoitsijasta ole tällä tavoin silmänkääntötempunomaisesti ikäänkuin 'hävitetty'.

Tällainenhan on vähintäin yhtä 'kieroa' kuin filosofien käsitteellis-argumentitiiviset temput.

Todellisuus, jossa havaittavaa ei kyetä lokalisoimaan kuin 'pysäyttämällä' se havaitsijan sapluunaan', on siis aina 'totta' - tai 'valhetta'.

Kumman sinä valitset?

(Tämähän meni vallan nietzscheläiseksi taas...)