Sokrateen ironia ja 'selkään puukottajat'

Tämä kirjoitus on saanut 'kimmokkeen' Eufemian päreestä "Mahdollisuus muuhun kuin ironiaan".

*
Ironia, siinä merkityksessä kuin minä sen Sokrateen kautta ymmärrän, on ihan oikeasti luovaa toimintaa, mutta tämänkin 'aatteen on jätkät pilanneet'.

Etenkin meidän postpostpostmodernina aikakautenamme ironia näyttää 'ajautuneen kriisiin''.
Mitä! Ironiako kriisissä? Kyllä vain, koskapa dekonstruktiivinen ajatussuunta, joka jo itsessään on kummunnut skeptisismistä ja ironisesta asenteesta, alkaa kärsiä totaalin inflaation.

Sillä mitä hyötyä asioitten ajamisessa lopultakaan on, mikäli emme pysty ottamaan toisiamme - itsestämme puhumattakaan - edes jollain tasolla tosissaan ilman, että sellainen asenne julistettaisiin joko naiviksi tai ideologiseksi harhaksi?

Myönnän olevani itse tässä ongelmallisessa tilanteessa, jonka 'raison d`aitre', eräänlainen olemassaolon tarkoitus - lähtee ajatuksesta, että kaikkea on epäiltävä ja etenkin niitä, jotka esittävät vakavissaan joitain 'mega-argumentteja' maailmasta ja todellisuudesta.

Mutta kykenenkö sitten itse muuhun kuin joko räksyttämään rakkikoiran tavoin sekä esittämään viiltäviä arvioita esimerkiksi 'innovaatio-himasten, äärifeministien tai mainitsemieni teoreettisten argumentinväsääjien' itsepetoksesta - siis siitä, että he ovat mielestäni aikamoisia tekohurskastelijoita luullessaan löytäneensä jonkun ihmeen 'taikakalun', jolla muuttaa yhteiskuntaa tai peräti ihmisen perimmäistä luonnetta, joka on kaikesta sosiaalisuudestaan huolimatta egoistinen, turhamainen ja paheellinen (esim ahneus).

Minua arvostellaan, koska en asetu lopullisesti mihinkään asemaan, kenenkään puolelle tai johonkin rintamaan.

Tällainen sitoutumattomuus ei kuitenkaan ole absoluuttisesti mahdollista kenellekään, ja toisaalta - en siihen myöskään itse ole tietoisesti eräissä asioissa - kuten sosiaalinen oikeudenmukaisuus tai sosiaaliseen omaantuntoon liittyvät pohdinnat - pyrkinyt vaan olen esittänyt mielestäni sellaisia kannanottoja, jotka kyllä osoittavat poliittiset intressini.

Valitettavasti vain eräät blogikommentaattorit, joiden väitteet voi oikeuttaa vain täydellinen tietämättömyys, saattavat pitää minua jopa stalinistina.

Mutta heidän kauttaan pääsemmekin ironisen asenteen 'pimeälle puolelle'.

Jos/kun kritiikin ainut lähtökohta on ampua aina pelkästään 'puun takaa' tai 'puukottaa selkään' ja jopa nauttia 'julkisesti' omasta 'tyhmyydestään' ironisen asenteen kautta, silloin on saavutettu sokraattisen ironian nollapiste - ja menty ehkä jo pakkasenkin puolelle.

Sokrateen asenne oli toki melko rankka. Hän sai eräät Ateenan aatelisnuorukaiset jopa purskahtamaan itkuun osoittaessaan, että näiden hienot sofisteilta opitut väitteet hyvästä ja pahasta, totuudesta ja politiikasta, olivat pelkkiä ennakkoluuloja, joiden totuusarvon hän käsiteanalyyttisen dialektiikan avulla osoitti olemattomaksi.

Mutta 'puun takaa ampuva' ironikko on toista lajia. Hänelle totuudella ei ole mitään merkitystä, ja koska hän valinnut mielestään erinomaisen valepuvun, joka muka oikeuttaa ironiaan ironian itsensä takia - ei siis totuuden takia kuten Sokrates teki, hän myös ainakin salaa kuvittelee olevansa muiden yläpuolella.

Myöskään Nietzsche, josta on sanottu, että suurista filosofeista hän on ainut, joka kykenee kritisoimaan jokaista aatesuuntaa sitoutumatta itse mihinkään niistä (Foucault), ei toimi 'totuutta' vastaan, vaikka hänen nihilisminsä muuta todistaisikin.

Voidaan nimittäin monenkin sitaatin avulla osoittaa, että nihilismi oli Nietzschelle myös hyvin henkilökohtainen ongelma, jota hän piti (enemmän tai vähemmän vertauskuvallisesti) oman - ajoittain lähes romahtamispisteessä olevan psykofyysisen tilansa paralleelina.

Silti hän vuotta ennen romahtamistaan ajatteli tilanteestaan positiivisemmin.

Nietzsche believed that the 'destiny which lies upon me' was to provide an alternative to nihilism: 'I have still not despaired of finding the way out, the hole that will lead us to "something".
When he was speaking of himself, the words 'task and 'destiny' were interchangeable. 'This task has made me ill. It will make me healthy again, and not only healthy but more philanthropic.' (Hayman, 1982, p. 313).

Näin ei kuitenkaan käynyt, joskin pyrkimys on selvä.

Oikeastaan ihmettelen, miten perikyyniset luonteet kuten esim. Timo Airaksinen ylipäätään saavat itsensä motivoitumaan yhtään mihinkään, koska sen jälkeen, kun ironia muuttuu pelkästään arvojen ja aatteiden alasampumisen välineeksi, ilman minkäänlaista positiivista implikaatiota tai intentiota (jonka pitäisi aina olla kaiken kritiikin toinen puoli), luulisi kyyniseksi (antiikin kyynikot ovat asia erikseen; kyynisyys merkitsee tässä asennetta, ei elämäntapaa ja siten 'totuutta' kuten esim. Diogeneella) muuttuneen ironian kalvavan edustajansa mielen niin misantrooppiseksi, että hän saisi mielestäni jo pelkästään siitä hyvän syyn hirttäytyä.

Ironian - ollakseen luovaa ja rakentavaa eikä ainoastaan tuhoavaa ja nihiloivaa - täytyy siis jollain tavalla olla myös moraalisesti relevanttia ja siten persoonallisuutta/identiteettiä integroivaa, mutta tietenkin tämä periaate kuulostaa sanahelinältä, koska siitä on niin perin vaikea tehdä positiivisen eettisen asenteen väline, jonka päämääränä on hyvä - ei ainoastaan mukava ja nautinnollinen - elämä.

*
Äärimmäinen ironia siis ajautuu kyynisyyteen ja on tavallaan analogista äärimmäisen relativismin kanssa.
Sitä - kuten relativismia - on varsin hankala kumota, ellei sitten käytä empiristien ja skeptikkojen 'metafyysiseksi' haukkumaa transsendentaaliargumentointia, jonka mukaan kuka tahansa ikinä osallistuukaan julkiseen keskusteluun, hän on aina jo valmiiksi sitoutunut tiettyihin arvoihin ja etenkin 'totuuteen', koska juuri arvot ja 'totuus' mahdollistavat kielellisen kommunikaation.

Kuten kaikki intuitiivisesti vahvoilta vaikuttavat episteemiset perusteet, transsendentaaliargumenttikin on looginen kehä - siis kehäpäätelmä, mutta mikäli haluamme saada jotain 'järkeä' keskusteluun, emme voi kieltää sitä ilman, että johdonmukaisuuden nimissä pysyttelisimme itse keskustelun ulkopuolella eli vaikenisimme.

Äärimmäinen ironikko on kriittisen, sokraattisen dialektikon perversio: äärirelativisti, solipsisti ja nihilisti.
Hän saattaa esittää joskus erittäin teräviä huomautuksia varsinkin arvoihin uskovasta ja luottavasta ajattelusta, mutta koskapa hän itse - kun hänen kanssaan ryhtyy toden teolla keskustelemaan - ajautuu perusteluissaan aina oman kritiikkinsä - valehtelijan paradoksin - uhriksi, ei häntä voi ottaa loppuun asti vakavasti.
Sitäpaitsi ei hänkään ota muita vakavasti.

Mutta kuka viitsii nähdä vaivaa ja tuhlata aikaansa tyyppiin, jonka ainut kommunikatiivisen toiminnan periaate ja motiivi on sekä 'vittuilla' että nolata muita ihmisiä.

Tiedän kyllä, että filosofian laitoksilla oppii argumentaation taitoja, mutta jos nuo taidot muuttuvat itsetarkoitukselliseksi saivarteluksi, joka unohtaa 'terveen järjen' ja mikä pahinta - tietyt kunnon dialogin mahdollistavat perushyveet kuten toisen mielipiteen monipuolisen arvioinnin myös persoonallisuuden - ei ainoastaan monotonisen/monologisen ja robottimaisen argumentoinnin tasolla, voisi väittää, että näillä 'viisaustieteen' laitoksilla koulutetaan ja kasvatetaan lähinnä pervertoituneita kyynikkoja, joiden ironia ja kritiikki pyörii lopulta solipsistisesti heidän oman napansa ympärillä.