Pessimistin elämänviisautta

Pessimisti on ihminen, jonka on ollut
pakko elää optimistin kanssa [Elbert Hubbard]

*

Tämä on psykologisesti yksi parhaimpia perusteluja pessimismille; ei kuitenkaan välttämättä pessimismin perimmäinen syy.

*

http://www.aspalsta.net/viewtopic.php?t=1012&postdays=0&postorder=asc&start=1080&sid=ada2f38548f85da4834046f16aae7e1e

'Optimistinen’ kärsimys ja 'rappeutunut' positiivisuus reaktioina elämän turhuuteen

Kullervo siteerasi edelliseen päreeni kommentissaan Mika Waltaria "Ennustukset kuuluvat nuorille. Tuhat kirjaa luettuaan ihminen alkaa aavistaa masentavan totuuden. Kymmenentuhatta kirjaa tekee hänet surulliseksi." 

.

Mitä realistisempi ihminen on, sitä nuoremmalla iällä hän tämän totuuden ymmärtää tajuten siitä johdetun stoalaistyyppisen [myös buddhalaisen] ‘mustan’ viisauden, jonka mukaan onnellinen on se, joka kuolee nuorena ja kaikkein onnellisin se, joka ei synny lainkaan.

.

***

Eksistentiaalisen pessimismin voi kuitenkin nähdä myös hyvin toisella tavalla.

.

‘Onko olemassa vahvojen pessimismiä? - - ‘Onko tieteellisyys ehkä vain pelkoa ja pakoilua pessimismin edessä? Hieno hätävarustus totuutta vastaan?' [Nietzsche: Tragedian synty, uuden painoksen (1886) esipuheesta:  Yritys itsekritiikiksi (esipuhe on parasta Nietzscheä (aikajakso 1885-87)].

.

Nietzsche esitti esikoisteoksessaan ‘Tragedian synty’ mielenkiintoisen joskin historiallisesti ongelmallisen väitteen, jonka mukaan varhaisempi tragediaperinne [Aiskhylos, Sofokles], joka esitti ihmisen kohtalon voimien pelinappulana ja hänen elämänsä kärsimyksenä, itse asiassa juuri tämän yhteisen kärsimyksen takia [hyvin uskonnollisessa mielessä] yhdisti ja ‘voimaannutti’ ihmisten elämää yhteisöllisesti, kun taas Euripideen modernimpi, yksilöiden luonteisiin ja pohdiskeluihin keskittyvä psykologis-pessimistinen tragedia [jossa ihminen itse on pääosin syypää omaan kohtaloonsa], jonka intellektuaaliseksi edustajaksi Nietzsche melko provosoivalla tavalla olettaa Sokrateen, ilmensi rationaalisessa, yksilökeskeisemmässä optimismissaan paljon syvempää pessimismiä kuin alkuperäinen tragedia, joka siis päinvastoin toimi ihmisille kärsimyksestä ja sen kestämisestä voimaa antavana yhteisöllis-eksistentiaalis-metafyysisenä ‘rituaalina’. Kreikan huippukauden eli klassisen ajan [480-330 ekr.] loppu olikin Nietzschen mielestä jo mailleen menevän kulttuurin epätoivoista optimismin tavoittelua rationaaliseen [loogiseen, sen ajan tieteelliseen] menetelmään vetoamalla, optimismin, joka oli enää pelkkää keinotekoista, loogista ja luonnepsykologista, kulissia [verrattuna varhaisen tragedian ‘performatiiviseen’ yhteisöllisyyteen] ja jonka romahtaminen oli siten väistämättömyys, koska yhteisön kulttuurisia rakenteita ylläpitävä sisäinen eetos oli katoamassa.

.

Nietzschen paradoksaalinen väite kuuluukin [jälleen vapaasti muotoiltuna], että varhaisen tragedian ‘kärsivät ja pessimistiset’ kreikkalaiset olivat itse asiassa aidosti vahvoja ['dionyysisia'] ihmisiä ja siten todellisia optimisteja suhteessa omaan elämäänsä verrattuna myöhemmän tragedian rationalistisempiin ja tässä mielessä optimistisempiin [kaikki ongelmat voitiin periaatteessa ratkaista järjen avulla] mutta sisimmässään tekopyhyydelle, elämänkielteisyydelle ja kulttuuriselle rappiolle jo periksi antaneet ‘tieteellisen edistyksen’ edustajat.

.

Joten terveisiä vain Pekka Himaselle ja muille kestävän kapitalistisen kasvuajattelun ‘positiivisille’ humanisti-hölmöläiseille. Todellista pessimismiä on uskoa katteettoman, jopa itsetuhoisen optimistiseen tulevaisuuteen.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2014/01/jos-haluat-ajatella-syvallisemmin-kuin.html

http://en.wikipedia.org/wiki/The_Birth_of_Tragedy

http://www.netn.fi/kauppa/index.php?main_page=product_info&products_id=68

Kommentti historiavisioista, anarkismista, teknologiasta, onnellisuudesta, optimismista, epäilystä ja pessimismistä

Fritz Langin Metropolis

.

1 

Kullervo kirjoitti edellisen päreeni ‘Aikamme donatolaiset ja heidän vastustajansa’ kommentissaan: Jossakin keskustelussa IM leimasi minut kehitysuskovaiseksi, mutta minä väitän olevani kehitysempiristi.

*

Tulevaisuus-optimistisen kehitysempirismin utooppisessa mallissa [by RR] on kyse valistuksen perinteen ‘teknologisen’ järki- vapaus- ja tiedehybriksen + hegeliläistyyppisen historianäkemyksen [josta Marx unelmoi valtiottoman anarko-kommunismi-utopian] yhdistymisestä Francis Fukuyaman ‘demokraattisessa markkinaliberalismissa’ [joka niin ikään on osoittautunut jos ei utooppiseksi niin ainakin ylioptimistiseksi ja epärealistiseksi visioksi].

.

Hegelin historiavisio on teleologinen [aristoteelinen entelekheia + ‘panenteismi’/prosessiteologia] eli ‘päämäärädeterministinen’ [erotuksena ei-intentionaaliseen kausaaliseen determinismiin], mikä tarkoittaa, että sen historiallinen liike/muutos päätyy ihmisen [tietoisuuden,’hengen’] alunperin kausaalisen pakon alaisesta ‘langenneen’ vieraantumisen [‘synnin’] syklisestä tilasta [‘lihan kontingenssista’] hänen vapautumiseensa kaikesta tyranniasta maallisessa yhteiskunnassa/valtiossa [Jumala tulee lopullisesti ihmiseksi Jeesuksessa; Hegel on ‘maallis-metafyysinen’ gnostikko].

.

Hegelille ihmisen autonomia [positiivinen vapaus] toteutui siis nimenomaan ja vain vahvassa valtiossa, mistä libertaari-anarkistit ovat tietysti täysin eri mieltä, mutta heitä pitää vastustaa, sillä anarkistit eivät näköjään kykene ymmärtämään, mitä saisivat aikaan hourupäisellä negatiivisen vapauden hypetyksellään, joka hajottaa yhteiskunnat instituutioineen takaisin primitiivisen barbarian tilaan, jossa vallitsee a] jatkuva kaikkien sisäryhmien välinen sota toisiaan vastaan [eikä mikään rousseaulais-kristillinen alkuparatiisi], ja jonka b] markkinatalouden voimat ahmaisevat myllyynsä entistä tehokkaammin kykenemättömänä ideologisesti organisoituun poliittiseen vastarintaan.

.

Myös Jeesus oli eräänlainen ‘eskatologinen’ anarkisti juutalaisessa yhteiskunnassa ja on oireellista [ja mielestäni anarkismin kannalta erittäin johdonmukaista], että hän odotti nimenomaan pikaista maailmanloppua eikä suinkaan mitään ihmisten suurta vapautumista juutalaisessa eli maallisessa valtiossa. Anarko-liberaalit, anarko-kristityt ja anarko-kommunistit eivät elä tässä maailmassa vaan jossain tulevassa tai menneessä utopiassa/pelastuksessa, joka saavutetaan aina ‘vallankumouksellisen’ marttyyriuden hengessä.

.

2

Ensinnäkin on kysyttävä: eikö noin 2000 vuotta, joka Rooman valtakunnan uhosta ja tuhosta kulunut, ole kuitenkin jopa kehitysempiristille hieman liian lyhyt aikaperspektiivi ihmisen historian ‘laadullista’ kehitystä arvioitaessa? Toisekseen [ja tämä on olennaista] onnellisuus ei viime kädessä ole mitattavissa oleva ‘vakio’. Toki kohtuullinen elintaso, joka takaa sen, ettei tarvitse joka päivä pohtia pelkästään sitä, mistä saisi tänään jokapäiväisen leipänsä, antaa mukavamman elämisen tunteen, mutta onnellisuus ei tietenkään ole vain elintason jatkuvan kasvun asia vaan jotain ‘sisäistä’ ja ‘lopullista’ - jotain sellaista, mitä juuri anarkistit sanovat tavoittelevansa utopiassaan. Mikä merkitsee, että ‘todellinen’ onnellisuus on aina imaginaarista [fantasiaa], jota ei nimenomaan sen imaginaarisen haluluonteen vuoksi voi koskaan saavuttaa reaalisena/aktuaalisena.

.

Olet Kullervo taipuvainen mittailemaan kaikkia asioita, ilmiöitä ja tuntemuksia kvantitatiivisesti. Mittaapa siis sydämen tuskan ja autuuden kvantiteetti. Määrittele ihmiselle hänen onnensa ainutlaatuisuus ja sen ehdot, ohjaa häntä sitten tekemään kaikkensa tuon määritellyn onnen eteen ja mikäli hän yhä epäröi tai protestoi, totea ‘Tuntemattoman sotilaan’ Lahtisen tapaan, että ‘sulla ei voi olla enää nälkä, koska [‘kapitalistinen’] tiede on todistanut, että sä olet jo saanut tarpeeksi kaloreita’ [vapaasti siteerattu].

.

Olet siis tekemässä ihmisestä robotin, joka toimii piirulleen annetun ohjelman ja ohjelmoinnin puitteissa. Sellaisesta maailmakatsomuksesta sanoudun irti, koska se nyt vain yksinkertaisesti tuhoaa ihmisen ihmisyyden, mikä tarkoittaa nimenomaan hänen vapauttaan erehtyvänä eli/myös pahana [ja juuri epätäydellisyydessään luovana/‘semanttisena’] olentona. Lue Dostojevskin ‘Kellariloukon’ I jakso [myös toinen jakso on loistava]. Se kirja lienee ollut oman nuoruuteni tärkein lukukokemus ‘Rikoksen ja rangaistuksen’, Camus’n ‘Sivullisen’ ja Nietzschen esteettisesti häikäisevän [mutta filosofisesti ongelmallisen] retoriikan ohella.

.

Jos ajattelemme, että maailma kulkee vääjäämättä parempaan [tai ylipäätään tiettyyn] suuntaan ja että tämän suunnan voi osoittaa/mitata ottamalla huomioon ‘tarpeelliset’ muuttujat, ei jää muuta ongelmaa kuin nuo muuttujat: onko niitä ‘tarpeeksi’ monta, jotta tulokset olivat luotettavia ja vielä eräs ‘pikku’ juttu: mittaavatko ne tosiaan sitä, mitä niiden pitäisi mitata [tutkimuksen validius]. Jos uskot, että tällaisia tutkimuksia on mahdollista tehdä uskottavasti tieteellisen objektiivisuuden [eikä vain filosofisen ajatuskokeen] vaatimuksilla, olet minun katsannossani tiedeuskovainen ja siis vain askelen päässä New Age’-hömpästä.

.

Oletko lukenut Timo Airaksisen ‘Tekniikan suuret kertomukset’? Kirja on perustellusti nimetty raportiksi ja vaatisikin tiettyjen rönsyjen tiivistämistä/toimittamista, mutta aiheensa suomalaisena pioneerina sillä on ohittamaton paikkansa. Kirjassa esitellään viisi tapaa [tekno-optimismi, teknopessimismi, tekniikan determinismi, tekniikan imperatiivi ja tekniikan autonomia] suhtautua tekniikkaan ja teknologian kehityksen globaaleihin mahdollisuuksiin niin hyvässä, huonossa kuin ehkä pahassakin.

.

Itse edustan [ajatellen ihmisen onnellisuutta fenomenologis-eksistentiaalisesta lähtökohdasta käsin] teknopessimististä teknodeterminismiä. Kehittämämme teknologia ‘vie voiton’ meistä jossain vaiheessa. Teknoäly tulee kehittymään kapasiteetiltaan niin ylivoimaiseksi, että se muuttuu lopulta jopa laadullisesti autonomiseksi [saavuttamatta silti koskaan ihmisen tietoisuuden holistista tasoa], jolloin ihminen luovuttamalla ‘välineellisen toimivallan’ häntä ylivoimaisesti tehokkaammalle informaatiojärjestelmälle ajautuu lähes täysin riippuvaiseksi sen ‘ehdoista’ [näin on käynyt pienemmässä mittakaavassa jo nyt esim. sairaalateknologian suhteen eikä laajempaankaan megakatastrofiin tarvita kuin viikon kestävä totaali sähkökatkos tiheästi asutulla miljoonakaupunkialueella].

.

Tämä kuulostaa kovin pessimistiseltä scifi-humpalta, mutta miten muuten minäkään [lankeamatta silti pelastusmetafysiikkaan] voisin ilmaista ajatukseni/epäilykseni tulevasta? Kuka tahansa futurologisia ennustuksia esittävä kirjoittaa väistämättä omanlaistaan science fictionia.

.

En siis jaa tekno-optimistien uskoa teknologian mahdollistamaan globaalisti parempaan tulevaisuuteen. Syitä on monia, joskin perimmäinen syy lienee joka tapauksessa evoluutiobiologinen. Ihminen ei eroa niin ratkaisevasti muista eläinlajeista, etteikö se tulisi lisääntymään eli oman informaationsa siirtämiseen pyrkiessään [vai onko seksuaalinen halu pikemminkin deterministinen pakko kuin subjektiivinen valinta, jolloin emme tietoisesti/vapaasti ‘pyri’ lisääntymään vaan olemme pakotettuja/’huijattuja’ siihen (rakastumalla)?] ja määrällistä onnea [elintasonsa jatkuvaa kasvua] tavoitellessaan aiheuttamaan lopulta myös oman tuhonsa rajatussa tilassa/olosuhteessa [maapallo]. Lajeja on tuhoutunut ennenkin ja tulee tuhoutumaan myös tulevaisuudessa. Miksi ihminen [joka on tuhonnut enemmän eläinlajeja kuin mikään muu ‘luonnonmullistus’] olisi itse poikkeus säännöstä [1]?

.

3

Vain tiede- ja anarko-utopistit [libertaristiset tai kommunistiset] pitävät ihmistä niin ainutlaatuisena, että hän muka pystyy luomaan paratiisin maan päälle, vaikka hintana laiskan ja mukavuudenhaluisen elitisti-epikurolaisen kalliista ja turhista pikku nautinnoista saattaa hyvinkin olla eko- ja biosfäärin nopeutettu tuhoutuminen. Nuo Nietzschen kuvailemat ‘viimeiset ihmiset’ ovatkin onnellisia idiootteja [2], sillä vain jonkin asteen narsistiset typerykset voivat olla täysin avoimesti elämää rakastavia onnellisia ihmisiä [kuten esim. pätevä biologian popularisoija Richard Dawkins].

* 

Kas tässä meillä väestöteknologisesti tosi optimistinen tulevaisuusvisio: epikurolaisten anarko-idioottien suoran demokratian yhteiskunta, jossa päätökset tehdään onnellisimman=vahvimman ‘nautintaoikeudella’. Kuulostaako johdonmukaiselta ja oikeudenmukaiselta?

*

En tietenkään ole vaatimassa, ettei ihminen saisi olla onnellisuusoptimisti [senkin vuoksi, ettei keneltäkään voi/saa riistää hänen ‘omaa luontoaan’], mutta ollakseen uskottava, optimistin pitää ensin vakuuttaa pessimisti ja skeptikko siitä, ettei ole samalla pelkkä hyväuskoinen hölmö. Skeptikkoa ja pessimistiä [kuten minä] ei kuitenkaan/tietenkään vakuuta välttämättä yhtään mikään, joten communication failed – taas kerran. Yritetään vain jotenkin sietää toisiamme, joskin suvaitsevaisuus on tässä blogissa ‘kiellettyä’.

.

[1] Rajattuun elintilaan sisältyvän yhteiskunnallis-ekologisen problematiikan tiimoilta kannattaa lukea etenkin Garret Hardinin ‘Yhteismaan ongelma’.

.

[2] Viimeisetkin ihmiset jakautuvat kahteen eri kategoriaan, joista globaali-liberaalit ‘mukavuus-narsistit’ [oman onnellisuutensa varmistamiseksi] ‘sosiaalistavat/integroivat’ kaikki mukavuuttaan uhkaavat ‘ikävät kansalaiset’ demokraattisella enemmistö-byrokratialla. ‘Orjuuttamisen’ syyksi heille riittää jopa kansalaisen ‘suvaitsemattomuus’. ‘Lokaalit ‘yhteisö-narsistit’ sen sijaan ajavat toisinajattelijat maanpakoon Impivaarastaan eivätkä edes yritä ‘käännyttää’ heitä omaan onnellisuususkoonsa kuten globalisti-liberaalit.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/10/aikamme-donatolaiset-ja-heidan.html

http://en.wikipedia.org/wiki/The_End_of_History_and_the_Last_Man

http://fi.wikipedia.org/wiki/Hegelil%C3%A4isyys#Historianfilosofia

http://retro.tek.fi/tek-lehti/TEK-TA403/403s8-9.pdf

http://netn.fi/sites/netn.fi/files/netn043-27.pdf

http://fi.wikipedia.org/wiki/Yhteismaan_ongelma

http://en.wikipedia.org/wiki/Tragedy_of_the_commons

http://www.heyuguys.co.uk/metropolis-the-2010-restoration-review/

Pelottaako syrjäytyminen? Niinistön pedagoginen työryhmä antaa hyvän neuvon. Sä voit valita sun tulevaisuuden. Ryhdy pikavippaamaan. Muuta isompaan asuntoon. Liity golfklubiin. Äänestä Kokoomusta.

Syrjäytyminen Mäntyniemen silmin

Kymen Sanomat/Kouvolan Sanomat/9.9.2012

Jukka Relander 

Englantilainen näytelmäkirjailija Oscar Wilde totesi kerran, että yläluokalla on tapana kaupitella alemmilleen hyveitä, joita se ei itse enää tarvitse. Sellaisia, kuten ahkeruus, säästäväisyys, pidättyvyys ja raittius, esimerkiksi.
Wilden lause nousi mieleen, kun tulin vilkaisseeksi presidentti Sauli Niinistön kampanjaa lasten syrjäytymisen torjumiseksi. Presidentin kokoaman ryhmän kampanjasivu www.tavallisia.fi opastaa että hei, syrjäytymistä voi torjua pesemällä ikkunat, siivoamalla olohuoneen ja muistamalla, että elämä ei ole pelkkää hauskanpitoa. Jälkimmäisen moni syrjäytynyt tosin taitaa jo tietääkin.
Sivuilla vaaditaan myös "tolkkua törsäämiseen". Tämän otsikon alla syrjäytymistä torjutaan varoittelemalla siitä, että nuorille annetaan liikaa rahaa. No, voihan se joitakin vauraiden perheiden vesoja vieraannuttaa työstä, että vanhemmat korvaavat puuttuvaa läsnäoloa ylenpalttisilla taskurahoilla, mutta haloo. Vinkki ei ehkä lohduta pitkäaikaistyöttömien ostarilla hengaavaa jälkikasvua, joiden syrjäytymisriski on Kaivopuiston kakaroihin verrattuna noin miljardi kertaa isompi.
Presidentti Niinistö, ja hyvät työryhmän jäsenet: syrjäytyminen on aika iso rakenteellinen ongelma, ja se on alkanut pitkän, pitkän tauon päätteeksi periytyä sukupolvelta toiselle. Tämä alkoi jo 90-luvulla.
Nykyisin ilmiö koskee kymmeniätuhansia nuoria, jotka ovat unohtuneet jonnekin peruskoulun, ammattikoulutuksen ja työelämän Bermudan kolmioon löytämättä itse ulos. On masennusta, ahdistusta ja näköalojen puutetta. Ei jaksa nousta, mennä ulos, eikä pestä niitä ikkunoita, vaikka presidentin sivuilla niin neuvotaankin.
Töihin meno tuntuu olevan monen mutkan takana, jos pitkäjänteisyys tai mielenterveys ei riitä opiskeluun. Sellaiset duunit, joita voi tehdä vähällä koulutuksella on joko viety Kiinaan tai teetetään puolalaisilla.
Jos asiaa alettaisiin tutkia, veikkaisin että aika monet näistä syrjäytyneistä nuorista ovat kasvaneet perheissä, joita lama kouraisi kovimmin 1990-luvulla. Kuka lie oli valtionvarainministeri silloin.
Lamaperheiden lapsilta meni usko, toivo ja tieto paremmasta. Nämä tunteet näkyvät pesiytyneet keskuuteemme pysyvästi.
On toki niin, että aina ja kaikissa tilanteissa ihmiset voivat itse auttaa itseään. Yksilöinä. Mutta silloin, kun isompi ryhmä kokee kohtalonsa kovaksi, olemme tekemisissä ilmiön kanssa, jota nyt vain ei voi ratkaista yksilötasolla. Joukkotyöttömyys ei koostu yksilöllisistä valinnoista, vaan kyse on rakenteista.
Pitäisi ihan vakavasti pohtia sitä, että millaisilla tulosiirroilla, kepeillä ja porkkanoilla työllistymiskynnys alenisi, ja millaista puuttuvaa sosiaalityötä tarvittaisiin lisää, että suurimmassa syrjäytymisvaarassa oleva porukka saataisiin ylipäätään minkäänlaisen systeemin piiriin. Pahimmin syrjäytyneet nuoret eivät nimittäin ole edes työttömiä.
Ehkä he roikkuvat netissä, ja surffaillessaan osuvat Niinistön sivuille ja päättävät lopettaa syrjäytymisen. Luultavimmin käy niin, että sivuille osuminen irrottaa päivän ainoat naurut.
Jukka Relander 

II 
Kansan Uutiset/Verkkolehti/10.9
Pelottaako syrjäytyminen: Liity gofklubiin.
 Tasavallan presidentti Sauli Niinistön asettama työryhmä julkaisi perjantaina arkiset vinkkinsä lasten ja nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi. Työryhmän työn innoittamana jo lauantaina Facebookiin syntyi ryhmä Niksejä syrjäytymisen ehkäisemiseen, joka listaa kansan karttuisasta kädestä irtoavia niinistöläisiä vinkkejä.
Ryhmä vinkkaa tähän tapaan:
– Onko sinulla mielestäsi vaikeaa? AJATTELEPA AFRIKAN LAPSIA! Ota jo itseäsi niskasta kiinni ja ryhdistäydy!
– Ei kannata asua Jakomäessä tai Kontulassa. Kannattaa asua Kauniaisissa.
– Kannattaa olla töissä. Ei kannata olla työtön. Varsinkaan pitkäaikaistyötön.
– Liity Helsingin Golfklubiin!
Kansan Uutisten toimitus valitsi suosikkivinkiksi seuraavan:
– Vanhempien pitäisi valistaa lapsiaan siitä, että näiden ei kannattaisi syrjäytyä.
Kakkoseksi tuli Tia Rantalan vinkki:
– Hampaiden valkaisu ehkäisee syrjäytymistäsi!
Kolmoseksi valittiin Jukka Peltokosken ajatus:
– Syrjäytymiselle selvät rajat! Nuoret tarttee rajoja. Ei saa syrjäytyä tai tulee rangaistus.
*

http://www.kymensanomat.fi/Mielipide---Kolumnit/2012/09/09/Syrj%C3%A4ytyminen+M%C3%A4ntyniemen+silmin/2012314061706/68

http://fi.wikipedia.org/wiki/Jukka_Relander

http://www.kansanuutiset.fi/uutiset/kotimaa/2875800/pelottaako-syrjaytyminen-liity-golfklubiin

http://www.kansanuutiset.fi/uutiset/kotimaa/2879872/niiniston-ryhman-viesti-sa-voit-valita-sun-tulevaisuuden

http://www.kansanuutiset.fi/uutiset/kotimaa/2875798/syrjaytymisen-ehkaisyniksit-suututtavat-%E2%80%9Dpresidentilla-ei-mita-ilmeisimmin-ole-hajuakaan-%E2%80%9D

Heilani

Kuvassa heilani on keräämässä kukkia heinäpellon reunalta.

(Rekilaulu)

Heilani on kuin helluntai
ja oraspellon kukka,
sillä on silmät sametista
ja poski kuin nurmen nukka.

Sillä on käynti ketterä
kuin kotivirran juoksu,
sillä on nauru hilpiä
kuin kesäheinän tuoksu.

Kirkolla ja kylänteillä
kelpaa sitä näyttää,
pertunpäivän tienohissa
kuusitoista se täyttää.

Ei oo rahaa kummallakaan,
mutta on nuori mieli,
joka korven komerossa
on oman oven pieli.

Älä sinä kultani sitä sure,
jos köyhänä naida pitää,
köyhänkin pelto se kuokkien kasvaa
ja köyhänkin jyvä itää.

Larin-Kyösti

http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&aq=h0&oq=lar&ie=UTF-8&rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=larin+ky%c3%b6sti
http://www.worldofstock.com/closeups/PAD1871.php

Optimismia, komisario Räsänen!

Kirjoitettu kommentiksi Merille ja Petrille Kalevi Hotasen päreessä Olemassaolon ulottuvuus.
*
meri kirjoitti
'me emme voi olla loputtomiin skeptisiä, meidän tulisi antaa periksi optimistisille taipumuksillemme, jotka perustuvat vakaumukseen ja luottamukseen, eikä filosofiseen taipumukseen, joka merkitsee epäilyä ja kyseenalaistamista. ihmisten pitäisi mieluummin ottaa riski olla väärässä ja rakastaa kuin olla epäileväinen ja ilman rakkautta.'
*
Veteletkös nyt Meri kaniineja hatustasi?

Jos joku sanoo minulle: 'Ole optimistinen Rauno - se helpottaa', katson häntä kyllä aika vinoon ja rupean näyttelemään satiirista komediaa niinkuin ikävä tapani on.

Sillä miten minä voin antaa itselleni (tai muille) jotain, jota minulla ei ole?

Toinen voi sen optimismin kyllä minulle antaa, jos häneltä sellainen 'lahja' löytyy, joskin vain sillä 'ehdolla', että minä itse suostun ottamaan sen vastaan. Mutta tämä edellyttääkin jo alunperin valmiutta/taipumusta optimismiin. Hmm...kierrän kehää...

Miksi en silti ikäänkuin valitsisi optimismia, jos se kerran on niin hyvä asia? Entä miksi Hobbes oli vakaumuksellinen pessimisti? Miksi hän ei valinnut optimismia? Ja miksi optimistisempi Hume oli (päinvastoin kuin riitelevä Hobbes) niin 'sympaattinen' ihminen, että jopa kirkonmiehet arvostivat tätä demokritoslaista käsite-empiirikkoa ja ateisti-skeptikkoa?
(Demokritosta kutsuttiin nauravaksi ja Herakleitosta itkeväksi filosofiksi.)

Ovatko optimismi ja pessimismi lopultakin pelkästään luonnekysymyksiä? Vai tarvitaanko tässä nyt (jälleen) sitä erityistä kykyä 'pettää' itseään pragmaattisista syistä - bona fide ja ikäänkuin kaksoisintentioon vedoten? Sen kyvyn minä totisesti haluaisin.

Optimistina - siis 'entisenä' pessimistinä - olisin kuin käänteinen - raitistunut - alkoholisti: voin silloin aloittaa/valita ryyppäämisen (pessimismin) vapaasti vain jos olen sen jo lopettanut eli hallitsen tahtoani ja emootioitani siinä määrin, että ryyppääminen ei minua orjuuta. Tarkoittaa käytännössä sitä, että minun ei silloin tarvitse edes aloittaa.

En siis voi 'lopettaa' pessimismiäni, ellei se tule minulle yhdentekeväksi, ellei päässäni tapahdu muutosta, joka ei kuitenkaan voi olla täysin omaa 'tekoani', mutta jonka vain minä itse voin ottaa vastaan.

Tämä on uskon ja metanoian paradoksi.
*
Otetaan uusiksi.

Meri sanoo: 'Ole Rauno optimisti' - ja kas ihme tapahtuu! - Rauno kokee itsensä optimistiksi. Voi tätä ilon päivää!

Mutta Nietzsche vieköön - filosofian opiskeluko on vienyt R:ltä 'hermot'? Hän ei luota enää kehenkään eikä mihinkään. Hän 'kieltää' itseltään Jumalan ja metafysiikan lisäksi jopa optimismin.
Pahaksi on päässyt tauti, jota mm. Descartes'n metodiseksi epäilyksi kutsutaan.
*
Tosin Descartes ei ollut skeptikko. Hän uskoi järjen ratkaisevan lopulta kaikki asiat.
Mitäköhän iso D. tällaisella optimismilla oikein mahtoi tarkoittaa? Että järki ja optimismi voidaan 'naittaa' keskenään - tuosta vaan - ongelmitta? Eihän sellaiseen usko enää Erkkikään...

Jään odottamaan Merkkiä ylhäältä - olkoon sitten vaikka valo-sellainen.
*
Tarvitaan siis ihme. Onks sulla Meri lisää niitä kaniineja?

PS.
Oliko muuten ranskalaisten poststrukturalistien joukossa yhtään optimistia? Tuskin. Epäilen myös vakaasti, että Nietzsche olisi ollut sisimmältään optimisti.

Nietzsche kyllä osoittaa varsin terävästi, että Schopenhauer kieltäessään tahdon tavallaan myöntää sen, koska kieltäminen on tahdonalainen akti, ja siten tärkein eli itse tahto tulee pelastettua.
('Ihminen tahtoo mieluummin ei-mitään kuin on tahtomatta': Moraalin alkuperästä-pamfletin kuuluisa loppulause).

Schopenhauerin pessimismiä voi näin ollen pitää valepukuisena optimismina.

Mutta miten oli Nietzschen itsensä laita? Olisiko oikeutettua ja perusteltua väittää, että - yllätys yllätys - hänen maanisen pingottunut dionyysinen optimisminsa olikin lopulta vain valepukuista pessimismiä?

Oli miten tahansa - yksi on varmaa: Nietzsche ei taatusti ollut onnellinen ihminen - mikä on tietysti täysin ristiriidassa hänen optimisminsa kanssa. Vai voiko onneton ihminen olla kaikesta huolimatta optimisti?

En väitä vastaan, jos joku sanoo, että voi. Haluan kuitenkin kuulla perustelut...

Ikuinen paluu eksistentiaalisena imperatiivina: suojarokotuksena nihilismin näivetystautiin

Kirjoitettu vastaukseksi Androgyynihullumiehen edellisessä päreessäni esittämään kysymykseen.

AHM
Uskotko sinä Ikuiseen paluuseen?

RR
Erittäin hyvä kysymys, koska juuri se muodostaa koko tämän mainitun kolminaisuden - vallantahto, yli-ihminen, ikuinen paluu - tärkeimmän, vaikeimman ja kriiittisimmän elementin.

Kirjaimellisesti - tieteellisessä mielessä se tuskin on paikkansapitävä, vaikka Nietzsche julkaisemattomissa muistiinpanoissaan halusikin saada sille myös sen ajan fysikaalisen tiedon antamaa tukea.

Hyvin yksinkertaisesti kuvattuna: jos aika on ääretön, mutta energian kombinaatioiden määrä rajallinen/vakio, niin mainitut kombinaatiot tulevat äärettömässä ajassa toistumaan enemmän tai vähemmän säännöllisesti jopa täysin samankaltaisina - eli: me synnymme maailmaan uudestaan aivan samanlaisessa ilmiasussa ja saman elämän läpikäyden kuin nyt.

Tämä tosin on hypoteesi, jonka jo mm. Nietzscheä osittain sympatiseeraava sosiologi/filosofi Georg Simmel osoitti perustuvan virheellisiin laskutoimituksiin.

Bernd Magnus on kuitenkin esittänyt (1978), että saman ikuinen paluu on ikäänkun Nietzschen vastine Kantin kategoriselle imperatiiville (KI) eli ehdottoman käskyn noudattamiselle, ja nimenomaan sen ikäänkuin 'kausaaliselle' noudattamiselle.

(Kant puhuu KI:n toteutumisesta vapauden kausaliteetin kautta eli pakon ja determinismin vastakohtana, mitä hän itsekin piti asiana, jota on äärimmäisen hankala selittää ja ymmärtää. Silti juuri se teki kategorisesta imperatiivista aidon moraalilain.)

Magnukselle Nietzschen ikuinen paluu merkitsee 'eksistentiaalista imperatiivia' jonka mukaan ihmisen on hyväksyttävä elämänsä ja kohtalonsa jopa siinä määrin kuin sen voisi ajatella toistuvan täysin samana ikuisuudessa.

Tällöin jokainen haluaa varmaan myös elää elämänsä parhaalla mahdollisella tavalla, niin että hän voisi hyväksyä sen ja jopa haluta elävänsä sen uudelleen juuri samanlaisena.

Tässä amor fati ja äärimmäinen affirmaatio - rakkaus (omaan) kohtaloon ja elämän myöntäminen - menevät yksiin, ja juuri affirmaatiota sekä oman kohtalonsa rakastamista Nietzsche pitää 'yli-ihmisen' velvollisuutena.

Ole kova! tarkoittaa Nietzschellä myös sitä, että pitää kestää - jopa hyväksyä omat, väistämättömät (joille ei siis mahda mitään) kärsimyksensäkin niin avoimesti, että voi ajatella kohtaavansa ja elävänsä elämänsä samanlaisena ikuisesti uudestaan.
(Ole kova ei siis ole kehoitus väkivaltaan kuten Nietzschen ajattelusta laajemmin tietämättömät usein esittävät - esim. Jonathan Clover (Ihmisyys).

Kaikkien ihmisten kohtalo ja elämänkulku ei silti läheskään aina ole kuin osittain heidän omista valinnoistaan riippuvaista (vähiten ehkä itse Nietzschen, mitä tuli hänen terveyteensä, joka oli kymmeniä tai varmaankin satoja kertoja murtumispisteessä fyysisesti että henkisesti ennen romahdusta), mutta ihminen pystyy Nietzschen mukaan taistelemaan kasvattamalla mielensä ja ajattelunsa hyväksymään kärsimyksen jopa siinä määrin, että hän saa voimaa eläää juuri kärsimyksistään.

Tällainen menee mielenkiintoisella tavalla lähelle Nietzschen kritisoimaa asketismia, jossa nimenomaan lähes kidutetaan omaa ruumista, jotta päästäisiin korkeampaan henkiseen tilaan, jossa ollaan vapauduttu lihan 'himoista' ja muusta materiaalisen olomuotomme impulsseista/affekteista, jotta askeetti tulisi otollisemmaksi vapautumaan materiasta ja kohtaamaan Jumalan tai pääsemään Nirvanaan tvs.

Mutta tämä ei suinkaan ollut Nietzschen julkilausuttu päämäärä, vaikka hän nimenomaan vaatii äärimmäisen kärsimyksen sietoa ja lähes ylistämistä, koska se merkitsee silloin taetta siitä, että ihminen on siirtynyt sellaiselle eksistentiaaliselle tasolle, jossa mikään tai kukaan ei voi enää murtaa, tehdä tyhjäksi tai lannistaa hänen affirmaatiotaan.

Hän on siis tavallaan kuin Job, joka säilyttää uskon täysin käsittämättömän, oikullisen ja epäoikeudenmukaiselta vaikuttavan Jumalan perimmäiseen hyvyyteen.

Nietzsche ei kuitenkaan pyri kohti tuonpuoleista Jumalaa ja tämän kunnioittamista.

Hän on hylännyt ainakin omasta mielestään, mutta toistan: vain omasta mielestään, sekä uskonnolliset että metafyysiset takeet ja uskomukset, ja haluaa ainoastaan päästä ikäänkuin sopimukseen elämän kanssa (Kts. PS.)

Ikuinen paluu on minulle heuristisesti erittäin merkittävä kvasimetafyysinen, kvasitieteellinen mutta ennenkaikkea aidosti Nietzschen yksilöllistä hyve-etiikkaa selventävä ja sille perustaa luova, ehdoton elämän ja ihmisen olemassaolon moraalista arvoa korostava - sen miltei pyhittävä - käsky.

Samalla se asettuu vallantahdon vaakakupin toiselle puolelle tasoittamaan negatiivisen vapauden (joka on suunnaton eli ilman suuntaa oleva) lähtökohdista toimivia vallantahdon impulsseja/affekteja.

Nietzschen perspektivismi ja siihen saumattomasti liittyvä käsitys kielestä fiktion ja totuuden erottamattomuutena, joiden 'primus motorina' toimii vallantahto, ajaa (yli-)ihmisen lopulta absoluuttiseen nihilismiin.

Nihilismi itsessään on henkisesti 'tappava' olotila, jota voi minun mielestäni verrata vaikka aikoinaan kuppaan tai keuhkotautiin, nykyään aidsiin tai syöpään, jotka näivettävät ja tuhoavat ihmisen kehon hitaasti ja salakavalasti tämän voimatta rappaeutumisprosesille yhtään mitään.

Nietzsche tekee kuitenkin uskomattoman yllättävän ratkaisun yrittäessään parantaa itsensä aatteellisesta, filosofisesta nihilismistä, jonka diagnoosin hän katsoo paljastaneensa.

Se on ihmisen itsetuhoinen suhde itseensä tuonpuoleisen Jumala-toiveen toimiessa rauhoittavana ja euforisoivana huumausaineena ihmisen hirvittävän pessimismin ja itseensä väsymisen tuskan valheelliseksi lievittämiseksi.

Nietzsche itse seisoo nihilismin ytimessä. Hän on paljastanut sen syyn, mutta ei itse ollut pystynyt löytämään tarpeeksi tehokasta lääkettä sen parantamiseksi.

Kuten todettiin rajoittamaton vallantahto ja perspektivistinen fiktionismi eivät auta loppuun saakka. Pikemminkin ne vievät yhä syvemmälle (dantemaiseen) helvettiin samalla kun ne paljastavat, mitä dekadenssissa, joka aiheuttaa nihilismin, syvimmältään on kyse.

Onkin Nietzschen suurta neroutta yrittää parantaa itsensä nimenomaan sen 'myrkyn' avulla, jossa tavallaan kiteytyy koko (nihilismi-) sairauden perussyy: olemassaolon täydellisen takoituksettomuuden olemus, kun sen metafyysiset valheet on paljastettu.

Ja ikuinen paluu - kun sitä loppuun saakka miettii, on juuri nihilismin 'dynaaminen' ydin. Kaikki elämisen metafyysinen ja eksistentiaalinen tarkoituksettomuus, jonka nihilisti kohtaa viedään korkeimpaan potenssiinsa, jossa sen vaikutusta ja voimaa lisätään niin pitkälle, että ainoa vaihtoehto on joko tappaa itsensä tai hyväksyä elämä kärsimyksineen kaikkineen sellaisenaan, jopa iloita siitä ja saada siitä voimaa, koska muuta perustetta elämälle ei ole.

Miksi ja miten ikuinen paluu eli nihilismin dynaaminen ydin sitten voi toimia positiivisena, itse sairautta parantavana 'lääkkeenä'?

En pysty tässä esittämään kuin analogioita. Vaihtoehtoja on siis kaksi - joko tuhoutua tai parantua. Nietzsche käytti usein sairausmetaforia ja -vertauksia - antaen niiden kautta usein heuristisia esimerkkejä psykologisista ja filosofisistakin ongelmista.

Sovellan myös itse kliinistä esimerkkiä, jota Nietzsche ei ihan vielä olisi tuntenut. Kuitenkin jo 1900-luvun alussa opittiin injektioitten avulla käyttämään taudinaiheuttajien bakteereita aiheuttamaan lievä tartunta, jonka elimistö kuitenkin onnistui nopeasti parantamaan tuhoamalla bakteerit.
Tämän seurauksena kehittyi immuniteetti, joka suojeli myöhemmin vastaavalta tartunnalta.

Ajattelen ikuista paluuta ikäänkuin 'rokotuksena' , josta ihminen henkisesti selviytyessään/selviydyttyään tulee immuuniksi uudelle tartunnalle eli tässä nihilismin optimismia kalvavalle melankolialle ja depressiolle - elämänuskon menetykselle.

En ehkä onnistu olemaan kuin pekästään naivi ja banaali esittäessäni tällaisen rinnastuksen lääketieteellisesti ja psykologis-filosofisesti hengevaarallisten 'tautien' välillä tehden samalla ikuisesta paluusta ikäänkuin lääketieteellisen immuniteettisuojan saamiseen verrattavan 'suojarokotuksen'.

Mutta tällainen oli AHM vastaukseni kysymykseesi. Sitä pitää nyt märehtiä jonkun aikaa, sillä kehitin sen vasta tätä kirjoittaessani, vaikka ajatus vaikuttaa kyllä muhineen päässäni jo pitempään puolitietoisesti.

Minun kannaltani kysymyksesi ajoitus osui nappiin. Kiitän siitä. Palataan asiaan rakentavan kritiikin ja ehdotusten myötä.

PS.
Lähinnä elokuvaohjaajana tunnettu Elia Kazan on kirjoittanut hienon samannimisen kirjan - Sopimus elämän kanssa, jonka juoni ei kuitenkaan liity Nietzscheen vaan 1950-luvun USA:n kommunistivainoihin ja Kazanin oman petturuuden aiheuttamiin omantunnontuskiin.
Kuulusteluissa hän ilmiantoi pari ystäväänsä pelastaakseen oman Hollywood-uransa.