Uskonto, kulttuuri ja huippuyliopisto

Kirjoitettu kommentiksi A-K.H:n kommenttiin päreessäni "Onko kristillinen uskonto pyhän edustaja, sorron väline vai 'heikkojen' kostoa?".

*
Marxille uskonto on liittoutunut hallitsevan taloudellisen eliitin kanssa, joten kyse oli siis kirkon auktoriteetista, jolla tuuditettiin ihmisiä tuonpuoleisen pelastuksen odotuksen uneen, jotta he unohtaisivat maallisen vaelluksensa sosiaalisen ankeuden todelliset syyt.

Nietzsche puolestaan ei kritisoinut niinkään kirkkoa vallan välineenä - siinä suhteessa se oli hänen mielestään onnistunut oikein hyvin, mutta kristilliseen oppiin hänen mielestään väistämättömästi sisältyvää tekopyhyyttä sekä kaunaisuutta eri tavalla ja poikkeavasti ajattelevia ihmisiä - etenkin taiteilijoita kohtaan, hän arvosteli säälimättä.

Sekä Marxin että Nietzschen kritiikki on 'nietzscheläisittäin' perspektivististä.

Molemmilla on siis omat näkökulmansa - Marxilla proletariaatin aseman ja tietoisuuden parantaminen siirtämällä tuotantovälineet kokonaan työntekijöiden - siis käytännössä valtion omaisuudeksi (suunitelmatalous), mikä ei ole osoittautunut ainakaan suuressa mittakaavassa tehokkaaksi käytännön ratkaisuksi, ellei sitten sivistystointa ja hoitopalveluja pidetä poikkeuksina, jos aiotaan ylläpitää pohjoismaisen hyvinvointivaltion ideaalia.

Osuustoiminta-muoto on myös varteenotettava ajatus pelkän osakeyhtiön rinnalla, joskin se tuskin voi kattaa kovin laajoja tuotantoaloja.

Nietzschelle kysymys on esteettisten (taiteellisten) ja ylipäätään kaikkien kulttuuristen sekä kasvatuksellisten arvojen ja 'innovaatioitten' vapaan kehityksen takaamisesta, mikä ei onnistu tasa-arvon ja kristillisen 'hissuttelun' ilmapiirissä vaan johtaa tasapäistymiseen.

Nietzschen ajattelu on tässä kohtaa kovin komplisoitua ja jopa ristiriitaista (ainakin siltä puuttuu historiallinen evidenssi), joskin hän kyllä perustelee sitä esim. Bismarckin nationalistisella imperialismilla (nationalismi uutena, tasapäistävänä uskontona; tämä ennakoi fasismia myös siksi, että Preussin lehdistönvapaus oli muita länsimaita huomattavasti tiukempaa!) ja hänen valtiovarainministerinsä sosialistisilla uudistuksilla, joilla tuuditetaan kansa - elintason muutenkin noustessa 1800-luvun lopun Saksassa - syvään 'horrokseen', jolloin ainoat henkiset tarpeet muodostuvat juopottelusta, karnevaaleista, surkeasta viihteestä sekä tekopyhästä tasa-arvon eli alunperin kristillisen lähimmäisenrakkauden opista, jonka nimissä on paitsi tapettu enemmän ihmisiä kuin pelastettu, myös saatu ihmiset käyttäytymään laumavaistoisesti eli arkaillen ja 'kesyyntyneen banaalisti mielistellen'.

Jos tasa-arvo toteutetaan, niin loogisesti se johtaa äärimmillään paitsi kaikkien erityisten oikeuksien eli etuoikeuksien (privilegoiden) myös KAIKKIEN oikeuksien vastustamiseen.

Tai kuten Nietzsche sanoo, miksei oikeuksien vaatimisella olisi toki vielä voimakastakin tehoa, mutta itse pyrkimys ehdottomaan tasa-arvoon aiheuttaa sen, ettei oikeuksilla ole enää rationaalista perustetta.
(Muun muassa Alistair MacIntyre tunnusti, että tämä Nietzschen kiritiikki on täysin paikallaan ja on syytä ottaa vakavasti sekä analysoida tarkoin, koska se pitää osoittaa vääräksi!)

Väittäisin itse, että myöskään velvollisuuksilla ei ole mitään virkaa äärimmäisen tasa-arvoisessa yhteiskunnassa, koska siellä ei tarvita tällaisiakaan hyveitä, sillä itse utooppinen tasa-arvo-proseduuri huolehtii kaiken käytännön sujumisesta ilman konflikteja...

(Uskottavaa...eikö vain? Eikö? Miksi? Ettekö uskokaan tasa-arvoon?)

Mutta en voi uskoa, että Nietzsche olisi esteettisessä elitismissään ollut kovin suuri huippuyliopistojen ystäväkään, koska hän olettaakseni kyllä kannatti humboltilaista Wissenschaftlehreä, jossa tiede ymmärrettiin paljon laajemmin kuin nykyään täysin erikoistuneissa huippuyksiköissä, jotka ovat yleensä suorassa yhteydessä kaupallisiin projekteihin, eikä itse laajempi perussivistys ole enää muuta kuin ikävä ja hidastava jarru täysipainoisen erikoistutkimuksen tekemisessä.

Tosin Nietzsche kritisoi Saksan yliopisto-opetusta (tai ainakin ennakoi tulevan tilanteen) jo 1870-luvulla siitä, mistä me Wissenschaftlehren kannattajat kritisoimme sitä vasta nyt Suomessa!

Eisteinin tapainen nero oli valitettavasti vain sääntöä vahvistava poikkeus, jolla oli fysiikan lisäksi myös sekä humanistisia että taiteellisia intressejä ja harrastuksia.
Kysessä ei siis ollut mikään luonnontieteen ja matematiikan silmälaput silmillään ajatteleva, 'kylmennetyin sisuksin toimiva sammakko' (Nietzsche).

Mutta asioitten pitää olla myös toisinpäin. Humanistien tulee saada kunnon 'perusannos' luonnontieteellisissä aineissa.
Schopenhauer esimerkiksi opiskeli aikoinaan yliopistossa ensin lääketiedettä sekä biologiaa ja siirtyi vasta tämän jälkeen pääaineeseensa filosofiaan.
Itse Hegel (joka oli lukenut alunperin teologiaa) havaitsi, että Schopenhauerilla oli paremmat tiedot luonnontieteissä kuin hänellä tämän hakiessa dosentuuria Berliinistä.

Myös Nietzsche luki itsenäisesti (osittain juutalaisen ystävänsä tohtori Paul Reen suosituksesta) 1870-luvun toisella puoliskolla ja 1880-luvun alussa muutamia aikansa kemian ja fysiikan tunnettuja teoksia sekä tietysti Darwinin Lajien synnyn.
Olipa hänellä jopa suunnitelma (joka ei toteutunut) lähteä Reen ja Lou Salomen kanssa opiskelemaan kemiaa Pariisiin!

Luultavasti olen tässä sivistysiassa, ainakin mitä poikkitieteellisyyteen tulee, samaa mieltä Kemppisen kanssa, vaikka ymmärrän toki myös hänen perustelunsa huipputehokkaasta innovaatio-yksiköstä, koska onhan meidän saatava leivän päällekin jotain levitettä tai jopa siivu makkaraa - eli uusia ideoita/innovaatioita pitää/tulee kyetä kehittämään jo ihan pelkästään valtion talouden takia (vapaasti Kemppistä lainaten).

Mutta toivoisin Kemppiseltä vielä selkeämpää kannanottoa - kuten luulen myös Petri Järveläisen toivovan - tästä asiasta.

*
Joka tapauksessa Pekka Himasen 'Suomalainen-unelma' oli mielestäni niin täysin makrotason kliseheemäinen abstraktio, etten maksaisi siitä 1000:ta euroa enempää, jossa minulla olisi valta päättää moisen pseudokonsultoinnin arvosta suomalaiselle yliopisto- ja sivistystoiminnalle.

Himasen idea olisi mahtunut pariin kolmeen virkkeeseen, eikä siihen senkään jälkeen olisi jäänyt mitään, mitä se Platonin Menon-dialogin orjapoika ei olisi oivaltanut, kun Sokrates häntä ensin 'ovelasti' avitti.
Ja Sokrateshan ei sitäpaitsi ottanut maksua 'innovaatioiden ('lapsen') päästöistään' kuten Saarisen ja Himasen kaltaiset sofistit.
(Toki työstä pitää saada palkka, mutta puhunkin nyt aivan suhteettomista palkkioista verrattuna työn todelliseen arvoon.)

Sokrates toimi siis täysin vastoin Ateenan ja kaikkien muittenkin jälkeenpäin ilmaantuneitten 'huippuinnovaatioyksiköitten' periaatteita ja käytäntöjä, jotka ovat ainakin USA:ssa jollain tapaa kytköksissä joko esim. aseteollisuuteen, ylipäätään kaupallisiin mafioihin tai vastaaviin 'yleishyödyllisiin' projekteihin.