April 18, 2007

Miten kohdata kärsimys?

Alla olevasta linkistä löytyy Schubertin ehkä kuuluisimman liedin: Der Erlkönigin traditionaalinen, klassinen tulkinta - ehkä paras sellainen - Dietrich Fischer-Dieskaun laulamana.
Se moderni tulkinta on tietenkin Anne Sofie von Otterin ja Claudio Abbadon versio vuodelta 2003 -"Schubert-Goethe- von Otter: Erlkönig".

Haluan painottaa joitain eroja näiden kahden mestarillisen tulkinnan välillä - eroja, jotka eivät koske niinkään teknisiä tai musiikillisia seikkoja kuin asennetta tämän runon ja liedin 'henkeen''.
Toisin sanoen siihen, miten tulkita uhkan, tuskan, kuoleman ja kärsimyksen luonnetta, kun kyseessä on oman lapsen menetys.

Fischer-Dieskau tekee sen mestarillisen lyyrisesti, jopa karun pidättyväisesti ja stoalaisen tyynesti - mutta kuitenkin yhä äärettömän runollisesti.

Anne Sofie von Otter tulkitsee kärsimyksen juuri kuin nainen sen tekee. Sillä voimmeko edes kuvitella naista, joka lapsen kuoleman uhatessa ja tämän viimein kuollessa vanhemman käsivarsille, voisi laulaa näin hirvittävästä tapahtahtumasta lyyrisesti, pidättyvästi ja tyynesti?

Ei missään tapauksessa! Nainen kohtaa äärimmäisen kärsimyksen aina positiivisella tavalla hysteerisesti: hän purkaa sen ulos, hän huutaa, parkuu ja itkee.
Näin hän myös kykenee elämään kärsimyksen kanssa paljon sitkeämmin kuin mies, koska kykenee kohtaamaan sen välittömästi psykosomaattisena kokemuksena eikä jonain etäännytettynä tunne-elämyksenä, jota voi tutkia ja hoitaa kuin 'atooppista' ihottumaa (jota siis ei voi/osata tutkia).

Näin ollen - vaikka Fischer-Dieskaun Erlkönig onkin teknisesti ja lyyrisesti mestarillinen esitys, se jää lopulta romanttisen ajan maskuliiniseksi ja klassilliseksi (piano, laulu) versioksi tästä elämää suuremmasta liedistä.

Kyse ei ole siitä, että asettaisin nämä kaksi esitystä jotenkin paremmuusjärjestykseen vaan siitä, että miehinen ja naisellinen suhde kärsimyksen kohtaamiseen saattaa olla niin kovin erilainen.

Väittäisin jopa edelleen, että mies on kykenemätön todelliseen optimismiin juuri sen vuoksi, että hän ei elä kärsimystä kokonaisvaltaisena sielullis-fyysisenä prosessina vaan etäännyttää sen, rationalisoi sen, tekee siitä mahdollisesti loistavaa runoutta muttei kykene huutamaan sitä julki kuten nainen.

Nämä ideat ovat sekä omiani, että saatu osittain Nietzschen esikoisteoksesta 'Tragedian synty - musiikin hengestä'.

***
Fischer-Dieskau sings Schubert -- "Der Erlkönig"
04:13

Dietrich Fischer-Dieskau, baritone, Gerald Moore, piano, Filmed in London, May 14, 1959.

He talks easily and frankly of the great musicians he has known, of Brendel and Beecham, Karajan, Kleiber and Klemperer. His own favourite singer, he sa Dietrich Fischer-Dieskau, baritone, Gerald Moore, piano, Filmed in London, May 14, 1959.
He talks easily and frankly of the great musicians he has known, of Brendel and Beecham, Karajan, Kleiber and Klemperer.

His own favourite singer, he says without a moment's hesitation, was "the young Hans Hotter". His best partnership was with Gerald Moore, "the perfect accompanist, with such a rhythmic character to his playing of Schubert."
But his greatest influence, Fischer-Dieskau makes clear, was the conductor Wilhelm Furtwängler.
"He once said to me that the most important thing for a performing artist was to build up a community of love for the music with the audience, to create one fellow feeling among so many people who have come from so many different places and feelings. I have lived with that ideal all my life as a performer."

--from an interview with Martin Kettle on his 80th birthday, at Guardian Unlimited Arts.

Compare this "Der Erlkönig" to one by Anne Sofie von Otter with an orchestra:http://www.youtube.com/watch?v=VdhRYMY6IEc

Text by by Johann Wolfgang von Goethe.Wiki article on it herehttp://en.wikipedia.org/wiki/Erlkonig

8 comments:

generat said...

aihe ja teksti taas parhaimmista naisten kyky tehdä runoja tässä kyllä hieman kyseenalaistettiin
ja.jos filosofia on atooppinen ihottuma niin meillä on se kaikilla
mutta kärsimyksen aihetta
ei ylitä mikään
ellei politiikka
siitäkös tämä lähti

Anonymous said...

whom You will serve

perkele said...

..luotua, ei voi palvoa

maidanos said...

minusta olisi kiva kuulla näkemyksesi kirjasta The Dawkins Delusion? ihan lukemattakin.. Löytyy wikistä

kafkaesque said...

anne sofie von otter tuntuu ottavan käyttöönsä tajunnanvirran taiteellisena metodina - siinähän heittäydytään teemaan ( elämään? ) mahdollisimman suoraan ja totaalisesti. hänen estoton esiintymisensä voi kummastuttaa joitakuita, mutta se on varmasti kiinteä osa hänen energiatalouttaan. hän kuvaa laulun tapahtumat räjäyttämälle laulua joka suuntaan. von otterin impulssit välittyvät reaaliajassa - hän ei siis joudu rekonstruoimaan niitä jälkikäteen, kuten fischer-dieskau, jonka laulua kuunnellessa tulee tunne tuosta sinun mainitsemastasi rationaalisesta etäännyttämisestä.

niin tyylikäs, kaunis ja oikeaoppinen kuin fischer-dieskaun esitys onkin, suhteessa luovuuden lähteisiin ( sekä sisäiseen energialähteeseen että 'yläkertaan' ) hän näyttää olevan hiukan tukossa. syntyy peruskuilu kokemuksen ja luomuksen välillä. tätä kaksijakoisuutta taiteilija kyllä paikkaa ja täyttää virheettömällä tekniikallaan, mutta todellisuus on ehkä sillä välin ehtinyt karata kauas edelle...

tietysti alkuasetelmien erilaisuuskin vaikuttaa: fischer-dieskaulla ei ole turhaa rekvisiittaa - salissa on vain yksinäinen flyygeli herraansa odottamassa. f-d itse seisoo välineensä vieressä eikä liikoja elehdi, nojaa vain päätään vähän eteenpäin hymniinsä syventyen. von otter taas toimii seremoniamestarina, taikurina ja sähkömuuntajana, joka yhdistää ja vapauttaa energiaa tuhannessa ja yhdessä eri muodossa.

näen von otterin sinä naisen potentiaalina, mikä meissä on suvaitsevuutta, elämänkokemuksesta opittua viisastumista, leikkimieltä, hellyyttä ja iloa. historiallisen sukupuolijaon ja biologiamme vuoksi meillä on ollut ainutlaatuinen tilaisuus kohdata lapsi, tunnistaa tunteitamme ja ns. valjastamatonta lastamme. mies saattaa joutua kuorimaan elämästään paljon totuttua kokeakseen tuollaisen lapsenkaltaisen hienosäätöisyyden...

Rauno Rasanen said...

maidanos

Olen kirjoittanut blogissani paljon sekä Dawkinsin reduktionismia että yleensäkin reduktionismia vastaan.
En ryhdy tässä asiaa toistamaan.

Dawkins on ateisti, minä olen agnostikko. Siinä ero.

Olen lukenut Alister McGrathin kirjan 'Dawkinsin jumala'.
McGrath näyttää nyt kirjoittaneen vastaavan kritiikin Dawkinsin 'God Delusion' kirjasta otsikolla 'The Dawkins Delusion'

Sen pääteemat löytyvät tästä - http://en.wikipedia.org/wiki/The_Dawkins_Delusion%3F

Rauno Rasanen said...

generat

Naisten kykyyn kirjoittaa runoja en ole 'kajonnut', enkä ymmärrä, mistä moinen päätelmä voi syntyä.

pappi said...

no joo en minä oikeasti ajatellutkaan kajonneesi, sen vain voisi johtaa kirjoituksestasi niin kuin monia asioita voi johtaa halutessaan
päinvastoin kirjoitit naisen eläytymiskyvystä.
a siitä dawkinsista vain hänhän puhuu uskonnon vaarallisuudesta ja siitä tietenkin pitääkin puhua huuhaaliikkeiden aikana