700000 eurolla kyseenalaisia itsestäänselvyyksiä [itsestäänselviä kyseenalaisuuksia]: Bisnes-Marx inc. & Poika lobbaamassa ihmisarvoista kapitalismia.

On epäselvää, mitä Himanen tarkkaan ottaen teki elääkseen. Hän ei varsinaisesti työskennellyt, mutta hän tuskin kuitenkaan pystyi jättämään sukunsa käsityöläistaustaa kokonaan taakseen. Joidenkin lähteiden mukaan hän olisi tehnyt veistoksia muun muassa Kallioon. Satiirikko Räsänen kuvaa Himasen pitämässä sofistista koulua ystävänsä Saarisen kanssa ja opettamassa maksua vastaan. Manuel Castellsin kirjoittamassa puolustuspuheessa ja Ollilan Muistelmissa Himanen sen sijaan nimenomaisesti kieltää ottavansa oppilailtaan rahaa. On mahdollista, että Himanen sai nauttia varakkaiden ja vaikutusvaltaisten ystäviensä taloudellisesta suosiosta. Hänen on myös ajateltu eläneen perinnön ja Suomen valtion kansalaisilleen jakamien avustusten turvin [pääministeri Kataisen aloitteesta]. [lähde: räsäpedia/wikipedia]

 .

Kestävän kasvun malli [kirjoittajat: Pekka Himanen, Manuel Castells ja tutkijaryhmä].

.

 HS.fi, 8.11, Pertti Alasuutari
.
Himasen kirja pitäisi aloittaa siitä, mihin se nyt päättyy, kirjoittaa Pertti Alasuutari.
*
Manuel Castellsin ja Pekka Himasen toimittama teos Kestävän kasvun malli on esipuhetta ja Himasen kirjoittamaa Suomea koskevaa johtopäätöslukua lukuun ottamatta käännös Oxford University Pressin kirjasta, joka julkaistaan ensi vuonna.
.
Se nojaa vahvasti Castellsin ja Himasen kirjoittamiin johdanto- ja päätäntäosiin. Tätä ydintä on täydennetty keskiosan luvuilla, jotka käsittelevät tapausesimerkkejä. Teos on enemmän luonteeltaan poliittinen ohjelmajulistus kuin tapausanalyysi.
.
Kirjan heikkotasoisin luku on päätösosan ensimmäisenä oleva Fernando Calderó´nin teksti nimeltä Inhimillisen kehityksen uudelleenarviointia. Se on tekstinä jokseenkin jäsentymätön, ja jotkut sen lauseet vaikuttavat puppugeneraattorin suoltamilta.
.
Kaiken kaikkiaan kirja on aika hajanainen. Tapausanalyysien valinta on huonosti perusteltavissa, ja ne ovat luonteeltaan ja tasoltaan aika vaihtelevia. Tietokone- ja viestintäteknologia saa erityisesti Castellsin, Isidora Chacó´nin ja Himasen artikkelissa suhteettoman huomion osakseen.
Kirjan ydin on Himasen idea siitä, että yhteiskuntien kehittämisen päämääräksi tulee asettaa arvokas elämä (dignity). Tällä hän tarkoittaa, että kaikkia ihmisiä kohdellaan kunnioittavasti, heidän kehitystään tuetaan ja heidän itsemääräämisoikeutensa tunnustetaan.
.
Himanen osoittaa, että kyseinen päämäärä on myös kaikkien maailmanuskontojen ydinsanoma. Tästä päämäärästä voi Himasen mukaan johtaa kaiken hyvinvointiyhteiskunnasta ympäristönsuojeluun saakka.
.
Kyseinen Amartya Senin ajatuksiin pohjaava kehitelmä on sinänsä kiinnostava tieteellinen keksintö. Kiinnostava on myös kirjassa sen pohjalta rakennettu dignity-indeksi.
.
Vaikka raportin pohjana olevan toimitetun kirjan julkaisee tunnustettu tiedekustantaja, se on lajityypiltään lähempänä tietokirjallisuutta kuin tiedekirjaa.
.
Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että teoksessa olevat tapausanalyysit eri maista ja alueista ovat esseitä, joissa asiantuntija kertoo näkemyksensä kyseisestä maasta ja perustelee sitä aikaisemmalla tutkimuksella tai tilastotiedolla. Mikään niistä tuskin kelpaisi tieteelliseen lehteen artikkeliksi, koska niissä ei esitetä olennaisesti uutta teoriaa tai tulkintaa, jota testattaisiin empiirisellä analyysillä.
.
Tätä kirjaa voi pitää esimerkkinä ilmiöstä, jota olemme tutkimusryhmässäni kuvanneet termillä episteeminen hallinta. Jotta hallitukset keksisivät, miten ne saisivat ohjelmalleen riittävän poliittisen kannatuksen, ne kääntyvät tieteen ja asiantuntijoiden puoleen. 

Toisaalta ihmistieteiden edustajat pyrkivät tekemään yhteiskunnallisesti relevanttia tutkimusta ja sitä kautta vaikuttamaan politiikkaan. Jos tässä tieteen ja politiikan leikkauskohdassa syntyy jaettu käsitys siitä, millainen todellisuus on ja mitä nykytilanteessa on järkevää tehdä, syntynyt konsensus antaa politiikalle vahvan tuen. 

Yksiselitteistä vastausta siihen, millainen maailma on ja millä ohjelmalla siitä tehdään entistä parempi, ei saa suoraan tutkimuksista. Poliitikot kääntyvät usein konsulttien ja ajatushautomoiden puoleen, koska ne pelkistävät ristiriitaiset ja kiistanalaiset tilastot yksinkertaisiksi ohjelmiksi. Niitä perustellaan tieteen auktoriteetilla. 
 
Jotta tämä kirja toimisi varsinaisena tutkimuksena, se tulisi aloittaa siitä, mihin se nyt päättyy. Tulisi alkaa lopussa esitellystä dignity-indeksistä ja esimerkkimaiden vertailusta. Indeksin oikeutus tulisi lunastaa osoittamalla, miten se selittää maiden välisiä eroja ja yhtäläisyyksiä sekä eri tekijöiden välisiä kausaalisuhteita paremmin kuin aikaisemmat indeksit.
.
Kirjoittaja on akatemiaprofessori Tampereen yliopistossa.
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Pertti_Alasuutari

http://www.hs.fi/kotimaa/Professori+Himasen+teos+ei+ole+tutkimusta/a1383806296936

http://www.hs.fi/kotimaa/Castells+on+tutkimusryhm%C3%A4n+tunnetuin+j%C3%A4sen/a1383805812569 

http://fi.wikipedia.org/wiki/Pekka_Himanen

http://fi.wikipedia.org/wiki/Manuel_Castells

http://fi.wikipedia.org/wiki/Sokrates

http://longplay.fi/himasen_etiikka/

Siveellisyydestä seksuaalisuuteen

Havis Amanda siveellisyyden ja seksuaalisuuden edustajana.

.

Niin konservatiiveilla kuin liberaaleilla sekä idealisteilla että empiristeillä on mielestäni paljon opittavaa ja tajuttavaa Antu Soraisen sosiologisesta, sosiaaliantropologisesta ja käsitehistoriallisesta katsauksesta/analyysistä.

.

Kalle Haatanen

.

Torstaisin klo 10.05 - 11.00, uusinta lauantaina klo 22.05

.

Käsite "siveellisyys" on ollut suuressa roolissa Suomen historiassa, niin filosofiassa, politiikassa kuin oikeusjärjestelmässäkin, kertoo tutkijatohtori Antu Sorainen.

Alun perin saksalaisesta idealismista kumpuava käsite sai kansallisfilosofimme J.V. Snellmanin ajatuksissa moraalisen pohjan, joka viittasi kansanluonteeseen ja tapoihin. Aikojen saatossa suomalainen tiede lähestyi kuitenkin brittiläistä empirismiä, ja silloin tuollaisista ideologisista käsitteistä tuli taakka.
Samalla itse siveellisyyden käsite muuttui, ja sillä alettiin viitata yhä enemmän seksuaalisuuteen. Antu Sorainen käy läpi näitä historian murroskohtia niin tieteen, taiteen kuin oikeudenkin kannalta.

* 

http://yle.fi/radio1/asia/kalle_haatanen/siveellisyydesta_seksuaalisuuteen_42487.html

*

http://yle.fi/radio1/asia/kalle_haatanen/

http://www.santatelevision.com/finland-photos/havis-amanda-statue-helsinki-finland/

Lisää tuloeroja, ei kiitos!

Tony Judt [1948-2010]

.

[...] Tarvitaan uusia lakeja, uusia vaalijärjestelmiä, rajoituksia lobbareille ja politiikan rahoitukselle. Toimeenpanoelimille on annettava lisää [tai vähemmän] valtaa ja on keksittävä keinot tehdä valituista ja valitsemattomista virkamiehistä kiitollisia ja vastuullisia valitsijakunnalleen ja palkanmaksajilleen, eli meille.

. 

Kaikki tämä pitää paikkansa. Mutta moisista muutoksista on paasattu jo vuosikymmenet. Nykyään pitäisi olla jo selvää, että niitä ei ole saatu aikaan tai ne eivät toimi, koska ne on kuvitellut, laatinut ja pannut täytäntöön juuri se ihmisjoukko, joka on vastuussa ongelmatilanteesta. Upton Sinclair teki kuuluisan huomautuksensa jo vuosia sitten: ‘On vaikea saada joku ymmärtämään jotain, kun hänen palkkansa riippuu siitä, että hän ei sitä ymmärrä’. Pitkälti samasta syystä useimpien Euroopan maitten parlamenteilla – joita nyt seurataan tunneskaalalla ikävystymisestä halveksuntaan – ei ole oikein mahdollisuuksia löytää sisältään keinoja nousta jälleen kerran varteenotettaviksi toimijoiksi.

. 

On aloitettava jostain muualta. [....]

*

Sitaatti on kirjasta Tony Judt: ‘Huonosti käy maan’ [s. 163-64]

*

http://www.like.fi/kirjat/huonosti-kay-maan

http://jarisedergren.puheenvuoro.uusisuomi.fi/132007-huonosti-kay-maan

http://susannarahkonen.blogspot.fi/2011/04/huonosti-kay-maan.html

http://www.hs.fi/kulttuuri/a1353064562832

http://en.wikipedia.org/wiki/Tony_Judt

http://fi.wikipedia.org/wiki/Tony_Judt

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/06/tuomas-enbuske-liberaali.html
http://www.guardian.co.uk/books/2010/apr/11/ill-fares-land-tony-judt

http://www.guardian.co.uk/books/2012/feb/02/tony-judt-thinking-twentieth-century-review

http://www.guardian.co.uk/books/2010/nov/21/tony-judt-memory-chalet-review

http://sanseverything.wordpress.com/2010/08/07/tony-judt-rip/

No Future. Taiteen autonomiateoriasta.

Kuten kuvastakin nähdään, modernismin jo ohittanut minimalistinen käsitetaide [jota pidän olemukseltaan valokuvamaisena jäljentämisprosessina] pystyy ajoittain kommentoimaan itsenäistymistään ja irtautumistaan kohti jäljentävää, toistavaa ja uusintavaa 'metodia' varsin totuudellisesti. - - Taide 'uudelleen luomisena' tai 'itsensä ilmaisemisena' on kuollut, mutta valokuvaus elää. Taiteen sisältö, muoto ja ilmaisu ovat minimoituneet ja pelkistyneet imitaatiosta valokuvallisuudeksi. Jäljelle on jäänyt todellisuuden reduktionistis-kuvallinen identiteetti, johon tulkitsevan ajatuksen toivotaan silti edelleen tuovan elävää [teko]henkeä. - - Mutta semanttisesti yhä simuloituvammassa ja stimuloituvammassa tekniikan maailmassa ajatus on enää pelkkä simulacrum: tyhjä, kuollut merkki jäljentämässä verkostoitunutta solukkoa, joka robottimaisesti nykien ja poksahdellen laajenee kuin sammakonkutu lammen pinnassa. Itse elämä siinä kuitenkin poksahtelee. Valokuvaaja-taiteilija-tiedejokamies kameroineen tätä poksahtelua sitten jäljentää yrittäen saada kicksejä jostain syvemmästä totuudesta. - - Mikä realistinen metafora! Valokuvaaja jäljentämässä elävää elämää. Sammakonkudun seksuaalinen energeettisyys kohtaa teknologiseen toistoon eli pysähdykseen ja liikkumattomuuteen [vrt. myös determinismi] - siis absoluuttiseen kuolemaan pyrkivän vastinparinsa. Eros ja Thanatos. No future. Taide on kuollut ja ihminen sen [valokuvansa] mukana. Tämä kuolema ei kuitenkaan ollut taitelijan [Wu Tao-tsu] vaan robotin [CERN] kuolema.

 

II

Päre on sitaatti artikkelista Metodologiset jälkisanat [Erkki Sevänen] kirjaan Taide modernissa maailmassa: Taiteensosiologiset teoriat George Lukacsista Fredric Jamesoniin [toim.].

*

[....] Nimestään huolimatta [taiteen] autonomiateoria ei ole yhtenäinen ilmiö. Sille on annettu lukuisia muotoiluja, jotka eroavat toisistaan terminologialtaan ja painotuksiltaan. Yhteistä autonomiateorian idealistisille versioille – joihin Peter Bürger ja Jürgen Habermas viittaavat – on taiteensosiologisen mielekkyyden epäily tai sen kiistäminen. Näissä perinteisen estetiikan piirissä kehitellyistä versioista on syytä mainita seuraavat kolme teesiä:

 

1] Autonomiateorian ensimmäisen version mukaan taideteoksia ei voida pitää yhteiskunnallisesti määräytyneinä muodostelmina.

 

Version perusteluna toimii aluksi ajatus taiteilijan henkisen rakenteen poikkeavuudesta. Vaikka Arnold Hauser näkee tällaisia ajatuskulkuja jo renessanssin kulttuurissa, joka ihaili tunnettuja kuvataiteilijoitaan suurina mestareina, mainitun ajatuksen synty liitetään yleensä 1700- ja 1800-luvun vaihteen romanttiseen estetiikkaan. Romantikot pitivät taiteilijaa nerona, joka kykenee poikkeusyksilönä vapaaseen, sosiaalisista rakenteista ja säännöistä riippumattomaan ilmaisuun.

 

Autonomiateorian ensimmäisen version ideologisena kasvualustana toimii porvarillinen liberalismi ja individualismi. Griselda Pollock on kiinnittänyt huomiota siihen, ettei tämä autonomiateoria ole vieläkään kadonnut tutkimuksesta; keskittyessään laatimaan yksittäisistä ja ‘suurina’ pidetyistä taiteilijoista biografioita ja monografioita muun muassa tadehistoria on ylläpitänyt sitä.

 

Taiteilijakeskeinen autonomiateoria on menettänyt merkitystään 1900-luvulla. Myöhemmissä autonomiateorian perusteluissa argumentteina ovat toimineet enemmänkin kielen ja taiteen merkkijärjestelmien luonnetta koskevat väittämät. Tällaista argumentointitapaa ovat edustaneet venäläinen formalismi ja anglosaksinen uuskritiikki. Anti-individualismistaan huolimatta klassinen, universaalisia rakenteita etsinyt strukturalismi hyväksyi metodologisella tasolla autonomiateorian.

 

2] Autonomiateorian toisen version mukaan taiteelta puuttuu yhteiskunnallinen funktio.

 

Toisenkin version synty ajoittuu 1700- ja 1800-luvun vaihteeseen, murroskohtaan, jonka toisella puolella ovat Schillerin ja Karl Philipp Moritzin teoriat ja toisella puolella heidän jälkeisensä estetiikka. Schillerin ja Moritzin ajattelun välittömään syntytaustaan kuuluvat ne traumaattiset kokemukset, joita liberaalissa älymystössä herättivät yhteiskunnallisen työnjaon syveneminen, taloudellisen toiminnan organisoituminen laajemmin kapitalistisen rationaliteetin mukaiseksi ja Ranskan vallankumouksen ajautuminen terroriin ja Napoleonin hallintoon. Tässä näköalaoja sulkeneessa tilanteessa taiteen tuli etääntyä yhteiskunnallisesta elämänkäytännöstä voidakseen vaalia tietoisuutta ‘korkeampaan humaniteettiin’ sisältyvistä periaatteista. Taiteen esteettisen maailman oli toisin sanoen voitava ilmaista täydellisinä ne porvariston nousuun liittyvät emansipatoriset ihanteet, jotka toteutuivat puutteellisesti vallitsevassa, porvarilliseksi muuttuvassa yhteiskunnassa.

 

Schilleriä ja Moritzia on pidetty viimeisinä sellaisina perinteisinä esteetikkoina, jotka pystyivät löytämään taiteelle jonkinlaisen aktiivisen tehtävän modernin yhteiskunnan kehityksessä. Schillerin esteettisen kasvatuksen ohjelmassa välittömistä didaktisista tehtävistä irtautunut taide toimi ‘luonteiden jalostamisen’ välineenä; tällaiset taiteen kasvattamat ihmiset pystyisivät pitkällä aikavälillä myös humanisoimaan yhteiskuntaa, muokkaamaan sitä demokraattisia ihanteita vastaavaksi. Myöhemmässä estetiikassa laajaa kannatusta sai sitä vastoin ajatustapa, jossa taide asetetaan autonomiaperiaatteen mukaisesti kokonaan yhteiskunnalle vastakkaiseksi ja itseriittoiseksi elämänalueeksi.

 

3] Autonomiateorian kolmas versio pitää esteettistä sfääriä omalakisena siinä mielessä, että sen katsotaan olevan riippumaton erilaisista – kognitiivisista, moraalisista, poliittisista, praktisista – intresseistä. Esteettisiä arvoja kokeva ihminen nähdään tässä versiossa usein sosiokulttuurisesta sidonnaisuudesta vapaaksi olennoksi.

 

Tämän version klassinen muotoilu löytyy Kantin estetiikasta. Sen eräänä tarkoituksena on osoittaa, että kohteiden kauneudesta puhuvat arvostelmat ovat intersubjektiivisesti yleispäteviä. Juuri tässä ne eroaisivat esimerkiksi ruokalajien makua koskevista arvostelmista, joista ihmiset eivät voi päästä yksimielisyyteen. Kauneusarvostelmien yleispätevyys selittyy Kantin mukaan ensinnäkin ihmisten henkisen rakenteen samankaltaisuudesta, joka tekee periaatteessa mahdolliseksi intersubjektiivisuuden. Mutta kauneuden kokemuksen syntyminen edellyttää myös sitä, että ihminen asennoituu kohteisiin vailla tiedollisia, moraalisia ja praktisia intressejä; hänen asenteensa tulee olla ‘pyyteetön’ ja ‘puhtaasti kontemplatiivinen’.

 

Nämä kantilaiset muotoilut ovat vaikuttaneet voimakkaasti estetiikan ja taideteorian kehitykseen – aina tämän vuosisadan alkuun saakka, jolloin kauneutta pidettiin vielä taiteen keskeisenä tunnuspiirteenä.

 

Autonomiateoriat toimivat estetiikassa vastauksina taiteen ja yhteiskunnan suhdetta koskevaan kysymykseen. Ne muodostivat siinä vallitsevan tavan mieltää tämä suhde. [....], s. 296-297

*

http://arthistoryresources.net/modernism/artsake.html

https://koppa.jyu.fi/avoimet/taiku/kirjallisuuden_aikajana/valistus/yleista/taiteen-rationalisoituminen

http://en.wikipedia.org/wiki/Wu_Daozi

http://en.wikipedia.org/wiki/Art_for_art%27s_sake

http://fi.wikipedia.org/wiki/K%C3%A4sitetaide

http://www.jyu.fi/taiku/aikajana/taidehist/th_ny_minimalismi.htm

http://fishmarketny.wordpress.com/2011/02/04/art-for-arts-sake/

Kommentti

Päre on kirjoitettu kommentiksi Erastotenes Aleksandrialaiselle päreessäni Päivän kommentti: ‘Tietty psykologinen kehitystaso’.

1

Erastotenes Aleksandrialainen kirjoitti:

Sen sijaan Piaget’n malliin sisältyy kaikesta tieteellisyydestään huolimatta tai pikemminkin juuri sen takia jo lähtökohdissaan vahva ihmiskäsityksellinen [ontologinen, aksiologinen] näkökulma, jonka mukaan kehitystaso-hierarkia on luonnollisuudessaan toivottava.

Tämä ajatus on selkeä argumentaatiovirhe. Siitä, mikä on luonnollista, ei voi tehdä johtopäätöksiä eettisesti toivottavasta tilanteesta. Toisaalta eettisesti toivottavasta tilanteesta ei voi tehdä johtopäätöstä luonnosta. Nyt yrität mielestäni esittää, että bourdieuläinen yhteiskunta-analyysi johtaa parempaan yhteiskuntaan kuin tiettyjen psykologisten mallien vulgäärinen soveltaminen. Tästä vedät johtopäätöksen, että nämä psykologiset mallit ovat virheellisiä.

*

Väitteesi on perusteltu, mutta intentioni ei ollut tuo. Piaget’n ja Bourdieun teorioiden välille jää nimittäin katkos, jota tässä yritän pohtia omasta näkökulmastani. Kyse ei ole välttämättä edes Piaget’sta ja Bourdieusta vaan koko tieteellisen asenteen perimmäisestä luonteesta ja ongelmallisuudesta.

Siteeraan ensin itseäni: ‘[..] psykologialla, joka niin salakavalan huomaamattomasti on kautta historiansa antanut [pseudo]luonnontieteellisen auktoriteetin ties millaisille ihmisluonnon hierarkisoinneille, jotka pitäisi kuitenkin ymmärtää nimenomaan ‘stipulatiivisen’ ihmistieteen eikä matemaattis-fysikaalisen luonnontieteen puitteissa’. 

Tähän ei tietenkään [välttämättä] liity psykologi-tutkijan tietoista arvovalintaa vaan kyse on psykologia-tieteen metodologisen ontologian kehämäisyydestä. Metodeiltaan psykologia pyrkii olemaan on naturalistinen [neuro]tiede, mutta ontologialtaan se on sidoksissa tuloksiin, jotka väistämättä tulkitaan yhteiskuntapoliittisesti. 

Ihmistyyppejä vahvasti arvottavaa persoonallisuuspsykologiaa ja psykoanalyysia on aiemmin pidetty tieteellisesti pätevinä oppeina. Sitä ne eivät ole eikä niille pidä sellaista auktoriteettia antaakaan. Tästä huolimatta ne kertovat ihmisestä ihmisenä enemmän kuin pelkkä putkiaivoinen [kone]behaviorismi tai neurotieteisiin vähitellen sulautuvat neuro- ja kognitiivinen psykologia.

Kuitenkin juuri psykologian muuttumisessa luonnontieteeksi piilee paradoksaalisesti suurin vaara, koska psykologia edelleenkin toimii tulostensa suhteen tieteellisenä auktoriteettina, johon media, poliittiset toimijat ja siten ‘tavallisetkin’ kansalaiset vetoavat. 

Kun typologisoinneista ja hierarkisoinneista tehdään matemaattisia kaavoja sekä malleja [joilla on luonnontieteellistä legitimiteettiä], niin sen ihmiskäsityksen lähtökohta ja perusta, joka väistämättä noista kaavoista, numeroista ja malleista ‘ekstrapoloituu’ [darwinismi, ihminen biologisena koneena], muuttuu entistä näkymättömämmäksi samalla, kun se jyrää läpi koko yhteiskunnan ja ehkä koko maailman.

Näin on käynyt ennenkin ja näin tulee käymään myös tulevaisuudessa. Sitoutuessaan tieteelliseen metodiin ja lopulta luonnontieteeseen psykologiassa käytetyt typologisoinnit ja hierarkisoinnit saavat tutkimusten ja ideoiden kehittyessä ilmiasun, jota kulloinkin pidetään tieteellisenä totuutena, mutta joka siis väistämättä heijastelee jotain piilevää ihmiskäsitystä, jolla sitten oikeutetaan yhteiskuntapoliittisia toimia.

Kyseessä on paitsi itsestäänselvyys myös kehä, joka ei oikeastaan edes ole argumentaation ulottuvilla, koska se on kehä ja trivialiteetti, mutta silti sen voi oivaltaa, kun asiaa ajattelee. Tai niin ainakin minä ajattelen.

Ilman retorista liioittelua en tietenkään voi sanoa, ettei tästä asiantilasta muka ole monta askelta poliittisen rasismiin. Niinpä sanonkin vielä vahvemmin: tämä prosessi itsessään on rasismin primus motor. Se ei siis ainoastaan tuota rasismia vaan se aina jo on sitä, koska tieteellinen reduktio vääjäämättä toteuttaa ja institutionaalisella asiantuntija-auktoriteetillaan [muodollisen demokratian puitteissa] legitimoi sen, mitä Darwin ei suoraan sanonut: plutokraattis-meritokraattisen-hierarkian eli omaisuuteen ja koulutukseen perustuvan kastijaon. Tiede on Nietzschen vallantahdon korkein ilmentymä.

Tiede pyrkii 'luonnonvalinnan’ periaatteella [sopeutuvalla tavalla vahvin jatkaa sukuaan] luomaan demokratialla ‘kuorrutetun’ teknokraattisen version Platonin valtiosta [vrt. Leo Strauss ja muut uuskonservatiivit], jota pidän tässä sille antamassani kontekstissa sosiaalidarwinistisena ihannevaltiona par excellence A-luokan alfa-uros-hallitsijoineen [rahavalta], B-luokan vartijoineen [rahavallan palkkaama armeija, poliisi] ja C–luokan-kauppiaineen, yrittäjineen, prekariaatteineen ja rupusakkeineen [‘tarpeettomat’ ihmiset, joista on vain kuluja].

2

Kirjoitin: ‘Bourdieun ihanneyhteiskunta ei perustu ‘tietyn psykologisen kehitystason’[..] saavuttaneitten valtaan [meritokratia] vaan tietyn distinktiivisen habituksen sisäistäneitten [ehkä väärään] arvioon siitä, mikä on myös heikoimmat mukaan lukien kaikkein oikeudenmukaisinta politiikkaa vallitsevassa kapitalismissa.’ 

Korostan lainauksen kohtaa - ‘ehkä väärään arvioon’. Bourdieu ei nimittäin ollut ideologinen marxisti vaan hiukan epämääräisesti sanottuna yleisvasemmistolainen. Olennaista kuitenkin on se, ettei hän ollut sitoutunut luonnontieteelliseen ihmiskäsitykseen tai maailmankatsomukseen. Niinpä Bourdieun metodologis-ontologiset sitoumukset eivät myöskään olleet sidoksissa luonnontieteeseen samassa mielessä kuin ne olivat Piaget’llä. 

Tätä väitettä tukee se tosiasia, että Bourdieu opiskeli alunperin filosofiaa, teki lopputyönsä Leibnizista ja kävi sitten Nietzschen kanssa oman Jaakobin paininsa, jossa hän joutui vertaamaan keskenään ja testaamaan omaa marxilaisuuttaan sekä Nietzschen vallantahto-ajattelua ja sosiaalidarwinismia. Nämä vaikutteet näkyvät Bourdieun tavassa tehdä sosiologiaa, vaikkeivät ne välttämättä heti avautuisikaan.

Bourdieu ei esitä mitään yleistä universaalia kehitysteoriaa kuten Piaget teki - ja kuten teki myös empiiris-historiallinen deterministi Marx [dialektinen materialismi sen sijaan on lähinnä Engelsin yritys ratkaista historiallisen determinismin teoreettinen umpikuja]. Bourdieu sen sijaan hahmottaa ‘monadisen’ [yhteiskunta yksittäisten ja erillisten ryhmä/luokka-positioiden välisen erottautumisen dynamiikkana] konflikti-mallin, jonka avulla voimme ymmärtää yhteiskunnallisen status-kilpailun eli habitusten [sosiaalisten identiteettien] välisen distinktio-prosessin [‘vallantahdon’, tunnustuksen saamiseen pyrkimisen] yhteiskunnallisia lähtökohtia, syitä ja motiiveja. 

Kuten kirjoitin Bourdieulla universaalia on itse kilpailu habitus-distinktioiden ja –hierarkioiden konstellaatiosta, joka itsessään on pelkkä teoriaa varten tarvittava strukturaalinen kuvaus yhteiskunnallisesta tilanteesta, joka kulloinkin habitusten välillä vallitsee eikä jokin havaittavissa ja todistettavissa oleva empiiris-tieteellinen tosiasia puhumattakaan siitä, että kehitys kulkisi enemmän tai vähemmän vääjäämättä kohti jotain tietynkaltaista konstellaatiota. 

Piaget kehityspsykologia sen sijaan pyrkii olemaan universaali tosiasiakuvaus ihmisen psykologisen ‘luonnon’ kehkeytymisestä. Argumenttivirhe tai ei – olen edelleen sitä mieltä, että Piaget’n universaalin empiirisen konstruktivismin [ihmisen luonnetyypityksen ja psykologisten tasojen hierarkisoinnin] on empiirisessä universalismissaan väistämättä oltava myös normatiivisesti tosi ja toivottava – aina ja kaikkialla. Muussa tapauksessa se on pelkkä deskriptiivinen ja formaalinen kuvaus samaan tapaan kuin biologiassa kuvataan solun kehitystä. Mutta varsinkin psykologia [ollakseen psykologiaa ihmisestä] ei voi olla olematta myös normatiivista eli johonkin tietoiseen tai tiedostamattomaan ihmiskäsitykseen ja joihinkin eettisiin arvoihin kytkeytyvää.

3

Ihmiskäsityksestä ja arvoista on tullut tieteessä miltei kirosana, mutta se, mikä tässä tapauksessa heitetään ulko-ovesta tieteen nimissä pihalle, tulee aivan varmasti keittiön ikkunasta sisälle – nyt vain tieteeksi naamioituneena ja tieteen asiantuntija-auktoriteetilla legitimoituna. 

Tämä on ehkä merkittävin syy, miksi jatkuvasti morkkaan etenkin luonnontieteilijöitä. Eivät ne tiedä, mitä ne lopulta tekevät. Niille on pääasia, että kaikki täsmää matemaattisesti, vaikka koko ihmisen maailma menisi päin persettä. Mutta ihminen [tietoisuus] ei ole pelkkä matemaattisesti koodattu kone vaan kone, joka tietää, olevansa kone. Niinpä koko [luonnon]tieteen projekti, joka tähtää täydellisen koneen rakentamiseen on ytimeltään metafyysis-uskonnollinen [maagis-gnostilainen] ja tästä seuraten myös ihmisen kannalta perimmältään itsetuhoinen, sillä täydellisen koneen eli informaatio-ohjelman koodit ja koordinaatit ovat yhtä ja samaa koko maailmankaikkeuden kanssa. 

Helpompiakin tapoja tehdä itsemurha kyllä löytyy - - .

4

Psykologia-tiedettä pohtimalla voidaan ehkä parhaiten avata harvoin kysyttyä kysymystä siitä, mikä on tieteellisen tutkimuksen perimmäinen raison d'être eli olemassaolon tarkoitus. Mikä lopulta ajaa meitä tutkimaan maailmaa ja itseämme tieteellisesti? Onko se [kuten Nietzsche kirjoitti] edelleenkin tuo Platonin jumalainen totuus, joka kätkee itseensä perimmäisen motiivin eli [foucault’laisittain] tiedontahdon, joka on itse asiassa vallantahdon ilmentymää?

Jos näin on, niin tiedettä voi ilman muuta pitää kaikkein tehokkaimpana sopeutumisyrityksenä maailmaan, joka juuri tieteen kehityksen takia muuttuu [länsimaistuneelle] ihmiselle päivä päivältä mukavammaksi paikaksi elää. Mutta hinta [tai pikemminkin vuokra], jota tästä mukavuudesta joudutaan maksamaan sekä jo nykyhetkessä että varsinkin tulevaisuudessa ei ole välttämättä maksettavissa pelkästään painamalla lisää rahaa [tieteeseen perustuvaa teknologiaa], sillä maailman, jossa tiede/raha on yhä käypää valuuttaa, täytyy itsessään olla likvidi eli riittävän arvokas ja uusiutumiskykyinen, jotta sitä voidaan loputtomasti kuluttaa tiedekapitalismin kulutusinnovaatioilla. Muussa tapauksessa juuri tiede osoittautuu Jumalan/jumalan ohella kaikkein suurimmaksi valheeksemme - jopa paljon pahemmaksi valheeksi kuin yksikään jumala.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2012/07/paivan-kommentti-tietty-psykologinen.html

Päivän kommentti: ‘Tietty psykologinen kehitystaso’

Matemaatikko Roger Penrose on saavuttanut ‘tietyn psykologisen kehitystason’.

*
[K-mafia lisäsi luvun 3 ja editoi lukua 1 - 16.7]




1

Kirjoitettu kommentiksi Erastotenes Aleksandrialaisen kommenttiin Kemppisen päreessä Kadun tohtorille.
*

Erastotenes Aleksandrialainen kirjoitti: 

‘On nimittäin niin, että korkeakoulutasoisen matematiikan ja fysiikan lukeminen edellyttää henkilöltä tiettyä psykologista kehitystasoa. Piaget'n kehitysasteteoriassa tätä kutsutaan "formaalisten operaatioiden" tason ylemmäksi vaiheeksi (joskus merkitään tasona IIIb). On ihan mahdollista olla kunniallinen, aktiivinen kansalainen ja suorittaa korkeitakin akateemisia opinnäytteitä ilman, että koskaan pääsee tälle loogisen ajattelun tasolle’.
.....

Kylläpä näin sadekesänä ilmestyy isoja sammakoita aina blogeihin asti.

Esimerkiksi Aristoteles ja Nietzsche ['ei-matemaattisina' filosofeina] eivät siis saavuttaneet ‘tiettyä psykologista kehitystasoa’. Mutta jok’ikinen niistä miljoonista, jotka ovat suorittaneet vähintään aineopinnot matematiikasta ja/tai fysiikasta ovat sen saavuttaneet.

Entä Heidegger, joka oli opiskellut myös luonnontieteitä ja matematiikkaa, mutta joka ei siitäkään huolimatta ‘onnistunut’ kohoamaan ‘tietylle psykologiselle kehitystasolle’? Siis fyysikoksi.

2

EA:n kommentista aistittavaa matemaattis-elitististä asennetta voidaan selittää pikemminkin Bourdieun käsitteellis-kuvailevalla sosiologialla [status, habitus, distinktio] kuin epätoivoisesti ja turhaan paikkaansa kovien tieteitten joukossa etsivällä psykologialla, joka niin salakavalan huomaamattomasti on kautta historiansa antanut [pseudo]luonnontieteellisen auktoriteetin ties millaisille ihmisluonnon hierarkisoinneille, jotka pitäisi kuitenkin ymmärtää nimenomaan ‘stipulatiivisen’ ihmistieteen eikä matemaattis-fysikaalisen luonnontieteen puitteissa. 

Toisin sanoen - jokainen ‘tieteellinen’ psykologia on piilevästi rasistinen, koska ihmisten erilaisuudesta voidaan aina tehdä ‘tarpeeksi’ luotettavia universaaleja luokituksia.

Tämä selittyy vertailemalla Bourdieun ja Piaget’n metodologisia sitoumuksia [ontologiaa]. Siinä missä Bourdieu kuvaa ihmisten yhteiskunnallista käyttäytymistä habituksien välisenä status-kilpailuna, siinä psykologia [tässä tapauksessa Piaget ja hänen epigoninsa Kohlberg] tekee ihmisten erilaisuudesta ‘tiettyjen psykologisten kehitystasojen’ luonnollisen hierarkian [korostan sanaa luonnollinen].

Bourdieulla status-hierarkia ei ole luonnollinen, mutta habitusten distinktio-taipumus [vrt. Nietzschen ‘distanssin paatos’], joka hierarkiat synnyttää on sitä. Sen sijaan Piaget’n malliin sisältyy kaikesta tieteellisyydestään huolimatta tai pikemminkin juuri sen takia jo lähtökohdissaan vahva ihmiskäsityksellinen [ontologinen, aksiologinen] näkökulma, jonka mukaan kehitystaso-hierarkia on luonnollisuudessaan toivottava.

Piaget’n universaalista ominaisuus-strukturalismista johtaa siten paljon suorempi tie eugeniikkaan ja rasismiin kuin Bourdieun konflikti-strukturalismista, jonka ontologian ytimessä ei ole ‘tietyiksi psykologisiksi kehitystasoiksi’ naamioitunut vaan pikemminkin habitusten väliseksi ‘luokkataisteluksi’ muuttunut darwinismi [jos saan hieman liioitella].

Bourdieun ihanneyhteiskunta ei perustu ‘tietyn psykologisen kehitystason’ [joka in ironice mitataan älykkyysosamäärästä tehdyillä ‘johdannaisilla’] saavuttaneitten valtaan [meritokratia] vaan tietyn distinktiivisen habituksen sisäistäneitten [ehkä väärään] arvioon siitä, mikä on myös heikoimmat mukaan lukien kaikkein oikeudenmukaisinta politiikkaa vallitsevassa kapitalismissa. 

3
Matemaatikot ja fyysikot 'tietyn psykologisen kehitystason '[sanoinko tämän jo?] saavuttaneina eivät ole sen kummempia ihmisiä kuin me muutkaan vaan ihan tavallisia näkkileivän purijoita [terveisiä Erno Paasilinna-vainaalle]. Tietenkin heillä on omia, mahdollisesti hyvinkin hienostuneita ja lukumystiikan asioihin vihkiytymättömälle salattuja mieltymyksiä, mitä tulee maailman selittämiseen, mutta eihän maailma selittämisestä miksikään muutu ja jos muuttuu niin luultavasti vain entistä mahdottomammaksi, mitä se varmaan ytimeltään myös on. Tämän oivaltamiseen ei kuitenkaan tarvita - - no - jääköön sanomatta - - .

*

http://kemppinen.blogspot.fi/2012/07/kadun-tohtorille.html

http://fi.wikipedia.org/wiki/Jean_Piaget

http://fi.wikipedia.org/wiki/Lawrence_Kohlberg

http://fi.wikipedia.org/wiki/Pierre_Bourdieu

http://fi.wikipedia.org/wiki/Roger_Penrose

http://www.worldofescher.com/misc/penrose.html

Ennustaja-Ukolla on asiaa

Ennustaja-Ukko tieetäää!

1
Lähitulevaisuuden ennuste [virhemarginaali 0.48% suuntaansa]:

Suomen ökyoikeisto ajautuu takinkääntäjäpuolueen avustamana tekemään ennennäkemättömän härskejä lehmäkauppoja EU:n monetaristien kanssa [sopimusten tärkeimmät momentit ovat tietenkin salaisia], maahanmuuttajat eristetään omiin vartioituihin asuinreviireihinsä ja he joutuvat käymään työleireillä maksaakseen valtiolle korvauksen elämisestään Suomessa, homojen heteroimiseksi tarkoitettuja kromosomi- ja geenimuuntelukokeita aletaan kehitellä huippubioyliopisto-Lasse-Kuurapellossa, ruotsin kieli lakkautetaan, rappiotaide siirretään kellarivarastoihin ihmisten silmistä ellei sitten peräti hävitetä, TS- sekä JH-A- logolla varustettuja tuulipukuja saa ilmaiseksi liittymällä populisti-puolueeseen jne. - [100:lla eurolla ei saanut enempää ennustuksia - kallis poppamies on tämäkin E-U].

2
Kirjoitettu kommentiksi Ironmistressin päreeseen Valkoisen lapsen pako.
*
Mega-makrotasolla on nähtävissä 2½ vaihtoehtoa yhteiskuntaelämän järjestämiseksi Suomessa.

1] Nykymeno jatkuu eli liberaali-kapitalistinen pseudohumanismi antaa ihmisten ja ihmisryhmien kasaantua kysynnän ja tarjonnan vapauden periaatteella [luonnonvalinta] mielivaltaisesti omiin reviireihinsä ja siten toisiaan vastaan [sillä ihmiset ovat luonnostaan kateellisia ja kilpailevat keskenään], mikä kehitys johtaa tuloerojen jatkuvan kasvun takia yhteiskuntarauhan järkkymiseeen ja anarkiaan [= poikkeustila eli 'pehmeä' sisällissota, mikä siis ilmentää evoluution/kapitalismin perimmäistä periaatetta, joka on kaikkien sota/kauppa kaikkia vastaan].

2] Utopia [eräänlainen uusi uskonto] eli kapitalistisen reaalipolitiikan hegeliläiseen negaatioon pohjaava totalitaarinen hallinto [Platonin 'tosi-demokraattinen' Valtio], joka ylimmän mentorin tavoin neuvoo kansalaisia mutta myös tehokkaasti kontrolloi ja säätelee kansalaisten käyttäytymistä [heidän (oletettujen?) tarpeittensa ja kykyjensä mukaan], jolloin yhteiskuntarauha säilyy ja ihmiset tekevät kiltisti oman osuutensa eivätkä rötöstele, reuhaa tai tunne kateuden sekaista pelkoa, joka saisi heidät vainoamaan toisiaan.

2½] Kapitalismi ajautuu kansallisesti paniikkireaktioihin eli kytkemään päälle taloudellisen ja [myös taloudesta johtuvan] etnisen kriisiytymisen korjaamiseksi populistisen maastovaihteen [vrt. 1930-luku, ks. Polanyi], jolloin nationalistit saavat valtavan vaalivoiton, kaappaavat vallan ja ottavat hallintaansa sisä- ja ulkoasiainministeriön sekä tietysti armeijan lakkauttaen samalla eräitä demokraattisia perusvapauksia kansakunnan integraation kannalta vaarallisen viher-humanistisina aatteina ja instituutioina.

Kahdes ja puoles vaihtoehto muistuttaa jonkun verran ensimmäistä [sen talousjärjestelmä on valtiokapitalistinen] ja toista [hallintobyrokratia pyrkii yhdistämään (manipuloidut) kansanäänestykset valtiokonservativismiin], mutta eroaa niistä kummastakin selvästi avoimen militarisminsa [nationalisteilla on yksinoikeus aseiden hallussapitoon] ja rasistisen diskriminaation takia [maa on jaettu nationalisteihin, muihin suomalaisiin ja rupusakkiin].

Toisin sanoen kyseessä on nimenomaan sotilasdiktatuuri eikä kuten ykkösessä ideologialtaan mystifioidun moraalin eli kaksinaismoraalin [psykologinen egoismi legitimoidaan 'luottamuksena' talouteen] varaan tilapäisesti rakennettu/sovittu vapaa markkinatalous tai kuten kakkosessa rauhanomainen, valistunut ja yhteisöeettisyyden periaatteita, suoraa ja ehdottoman avointa joskin vain neuvoa antavaa demokratiaa [kansanäänestykset] toteuttava valtiobyrokratia [nationalistien vaaleja sen sijaan manipuloidaan propagandaministeriöstä käsin].

3
Hyvää Vappua ja Onnellista Uutta Vuotta Pohjanmaan rannikon paremmalle kansalle [svfennomaanikoille ja korko-tervaporvareille] toivottaa alempiarvoinen, syrjäytynyt, väkivaltainen ja tyhmä mies tynnyristä.

4
http://www.youtube.com/watch?v=Gi5VTBdKbFM&feature=fvwrel
Chopin Etude Op 10 No.12 - [Vallankumousetydi Vapun kunniaksi - pianossa iiihana ja taitava Valentina Lisitsa]
*
http://takkirauta.blogspot.com/2011/04/valkoisen-lapsen-pako.html
http://yle.fi/uutiset/kulttuuri/2009/06/drag_me_to_hell_on_kauhua_joka_ei_pelota_798852.html?print=true

Filosofia, Maria Montessori ja puolikovat metodit

Kirjoitettu kommentiksi Iinekselle päreessäni Terapiassa.
*
Iines kirjoitti:
'Jotenkin muuten tuli mieleen Pojat-elokuvan Vesa-Matti Loiri juoksemassa junaradalla äidin Saksan-junan perässä.'

Aika hyvä rinnastus, vaikka ikä ja tilanne onkin toinen.

Aihe kieltämättä kiehtoo minua kuten kaikki, mikä emootioissani vahvasti velloo.

Kirjoitan joko emootioitteni tai älyllisesti, pelkän filosofisen kontekstin, pohjalta, kuten olet ehkä huomannut (hymiö). Olen sillä tavoin 'jakomielinen'.

Mutta joissain jutuissa molemmat ulottuvuudet sekoittuvat toisiinsa, ja se on perusideaalini kirjoittamisessa.

Sinun tapasi käyttää järkeä vain on hieman toisenlainen kuin minun (älyllinen temperamenttisi on erilainen), ja koet vieraaksi filosofisen kontekstini sekä filosofis-metodisen lähestymistavan.

Toisaalta - et tunne filosofiaa. Vokabulaarimme ja psykologinen asenteemme tietoon on jo tämän vuoksi erilainen. Tieto ei nimittäin ole pelkästään neutraali ja objektiivinen monoliitti (tästä lienemme osittain samaa mieltä), kuten Takkirauta luulee vaan yksilön asenneilmastoon ja asennemaailmaan kytkeytyvä operatiivinen väline (viittaan esimerkkiini Maria Montessorista).

Mutta jos ei tunne ja ole sisäistänyt sitä tapaa, miten filosofinen argumentaatio kulkee ja etenkin, miten filosofia aina päätyy merkilliseen - joskus erittäin luovaan ja hgedelmälliseen ristiriitaan dialektiikassaan, ei voi myöskään keskustella sen pohjalta.

Tarkoitan arkipäiväisen, satunnaisen, yksittäisen sekä metatason tai toisin sanottuna yksityisen ja yleisen kytköstä. Filosofia liikkuu ehkä liikaa metatasolla, mutta sen lähtohta joka tapauksessa on aina yksityisessä.

Sinä olet metodisesti pohjimmiltaan yhteiskuntatieteilijä ja induktiivinen ajattelija. Kirjoitat yksityisestä ja selität sitä psykososiaalisilla muuttujilla.

Itse koen tällaisen - 'puolikovan' - metodiikan ja lähestymistavan filosofiselta kannalta loputtomaksi suoksi, jossa tehdään valtavasti tutkimuksia, mutta mitään lopullisesti uutta niillä(kään) ei loppujen lopuksi saada aikaiseksi (mikä ei tarkoita, etteikö näillä tutkimuksilla ja keskusteluilla sinänsä olisi merkitystä ja oikeutusta).

Ellei 'aitoa' muutosta sitten pohjimmiltaan tapahdu makrotasolla - asenneilmaston muuttumisena - kuten Maria Montessorin sitkeys ja lahjakkuus osoittavat.

Mutta Montessorikaan ei itse asiassa ollut sosiologi tai psykologi (hänen aikanaan nuo tieteet olivat tietenkin vasta kehittymässä) vaan lääketieteellisen koulutuksen saanut humanisti.

Dikotomia sekin. Väitän kuitenkin, että Montessorin ideat olivat pikemminkin vahvaa sisäistä vakuuttuneisuutta oman asenteensa oikeellisuudesta kuin - kärjistetysti sanottuna - yksinomaan tieteestä kausaalisesti johdettua päättelyä.

Montessorilla oli - myös aikansa ennakkoluulot huomioon ottaen - äärimmäistä sitkeyttä ja lahjakkuutta tuon asenteensa oikeellisuuden ja tieteellisen sekä moraalisen legitimiteetin osoittamiseksi.

Kirjoita sinä päre Maria Montessorista. Olet sen saattanut joskus tehdäkin.

Itse siis elän kuitenkin oudossa heilurissa: toisaalla on tiukan muodollinen filosofinen argumentaatio (Hesan yliopisto on perinteisesti ollut analyyttista filosofiaa painottava - onneksi vähenevässä määrin) - toisaalla luova, kirjallinen ilmaisu.

Olen tosin sanonut aiemminkin, että jos voisin valita (lahjakkuus- ja motivaatiokysymys), kirjoittaisin vain fiktiota - en riviäkään filosofiaa, mutta tämä on tietysti kärjistys, jonka toteuttaminen on minulle mahdottomuus, ja jota en lopulta itsekään halua.

En pysty jättämään filosofiaa - eikä siihen ole täysin pätevää syytäkään. Tämä asiaintila vain on pakko hyväksyä, sietää ja elää sen kanssa hyödyntäen filosofiaa, miten parhaaksi näkee ja miten sen soveltamisen fiktioon parhaiten kokee ja osaa.
*
Sen verran voin luvata, että villahousupojasta tai ainakin jotakuinkin hänen ikäisestään RR:stä saattaa kyllä hyvinkin tulla lisää tekstiä. Itse asiassa ko. päreeni muistikuva ja kokemus oli jo pitkään ollut ehdolla tulla kirjoitetuksi johonkin muotoon blogissa ja/tai kommenteissa.

Rockin (ja musiikin yleensä) sosiaalipsykologiaa

I
Minulle rokki on (näin jälkeenpäin määritellen) ollut eräänlainen lapsuudesta vapautumisen riitti - nuoruuteen siirtymisen (miltei) pyhä toimitus - auktoriteettien yksipuolisen holhoavuuden kumoutumista.

Sitä se on luultavasti merkinnyt hyvin suurelle osalle nuorisoa aina - koko olemassaolonsa ajan.

Mutta nykyään - ja oikeastaan jo monien vuosien ajan - rock on merkinnyt minulle yhä enemmän nostalgiaa ja/tai mahdollisesti uusia vaikuttavia biisejä tai todella lahjakkaita artisteja (esim. Amy Winehouse), joita äänitteiden julkaisuvolyymiin nähden on suhteellisesti ottaen vähemmän kuin 1960-luvulla.

(Ehkä tämä usein tunnustettu (tosi-)asia liittyy pääosin kahteen muuttujaan: 1) suurten ikäluokkien aikuistuminen ja 2) täysin uudenlaisen elektroniikan mahdollistamat soittovälineet - etenkin sähkökitara ja uudenlaiset vahvistimet.)

Toisaalta on myös niin, että rock nuorison emansipaation välineenä ja merkityskokemuksena on latistunut musiikkimaailman teollistumisen myötä yhä mielikuvituksettomamman trendikaupallisuuden suuntaan.

Rockista on tullut ikäänkuin valikoima erilaisia ruokamakkaroita, ja kuluttajalle yritetään myydä 'tarjouskampanjan' puitteissa eli myynnninedistämistarkoituksessa A-luokan makkarana jotain ylituotettua, ylimainostettua ja ei-musiikillisia arvoja yhä vahvemmin korostavaa 'elämysruokaa', vaikka lopulta kyseessä on musiikillisesti pelkkä B-luokan ruokamakkara.

Tällaista musiikkia minun on vaikea kokea vapauttavaksi, mutta kyse on tietysti myös siitä, että 'ikä painaa' ja että on tullut huomattua, miten rokin vanhat - alunperin luovat - ideat myydään nyt kerta toisensa jälkeen - siis tavallaan kierrätetään - vain hieman eri pakettiin käärittyinä.

On toisaalta aivan luonnollista, jos fanit ovat uskollisia nuoruutensa ihanteille, mutta en tarkoita 'kierrättämisellä' nyt sitä, että esim. John Fogerty on uskollinen alkuperäiselle ja pitkälti itse luomalleen persoonalliselle tyylille (varsinkin uudella - erinomaisen hienolla - albumillaan 'Revival') vaan sitä, että musiikkiteollisuuden trendistyminen on johtanut artistien yksilöllisyyden 'heikkenemiseen' ja 'vähenemiseen' tuotantokeskeisyyden kustannuksella.

Poikkeuksia onneksi löytyy, mikä merkitsee, että jotkut lahjakkaat artistit kykenevät yhä itse säveltämään ja sanoittamaan suuren osan omista biiseistään (kuten Amy Winehouse).

Uusi teknologia on tehnyt tällaisen kierrättämisen uskomattoman helpoksi.

Musiikkia on ylipäätään yhä helpompi tuotteistaa, mutta todella hyvien sävellysten ja sanoitusten tekeminen on vähintäin yhtä vaikeaa - ellei jopa vaikeampaa - kuin ennen.

II
Olen kai sen verran patakonservatiivinen ja 'kehityksen kelkasta pudonnut', etten pidä hiphoppia/rappia ensisijaisesti musiikkina vaan pikemminkin sosiologisena tai sosiaalipsykologisena ilmiönä, joka on vähän alle 20:ssä vuodessa muuttunut alakulttuuri-ilmiöstä valtavirran teolliseksi trendiksi.

'Mustien' musiikkia myydään USA:ssa nykyään enemmän kuin valkoihoisten ensimmäisen kerran maan historiassa.

On kuitenkin nähtävissä että hiphopilla ja rapilla on ollut valtava emansipatorinen merkitys USA:n mustien tietoisuuden ja kulttuuri-identiteetin kannalta.

Tästä kommentista seuraa väistämättä se (itselleni(kin)) hieman yllättävä johtopäätös, että joudun lopulta avoimesti myöntämään, etten pysty itsekään erottelemaan toisistaan musiikillisia ja sosiaalipsykologisia arvoja omassa musiikkimaussani, vaikka juuri se on ollut ja oli alunperin myös nyt intentioni hiphopin ei-musiikillistamisessa.

Kun kirjoitin alussa rockin merkityksestä (sekä omalla kohdallani että yleisesti) paternalismista vapautumisen 'välineenä' tai eräänlaisena siirtymäriittinä jouduin myöntämään, että populaarimusiikilla - ja lopulta kaikella! musiikilla - on sosiaalipsykologinen funktionsa.

Esimerkiksi Järveläinen ja Kemppinen klassisen musiikin suurina ystävinä vetävät hekin oman 'habitusreviirinsä' (Bourdieu/RR) rajoja tiettyä musiikinlajia harrastaessaan.

Kun minä harrastan rokkia (sen vähän, mitä sitä enää teen) vedän myös itse oman habitusreviirini rajoja.

Ei ole 'pyyteetöntä' taide-elämystä - tässä tapauksessa musiikkinautintoa - vaan jokainen taiteelliseen arvostelukykyyn liittyvä erottelu yhtäaikaisesti sekä heijastelee että luo erotteluja sekä yksilöitten että eri viiteryhmien välillä.

Monet vannoutuneet taiteen ja etenkin klassisen musiikin ystävät eivät tätä väitettä ja argumenttia välttämättä edes siedä, mutta minun lienee nykyään (näin oletan) jo helpompi hyväksyä se, mitä Pierre Bourdieu ja Stuart Hall ovat tästä aiheesta kirjoittaneet merkittävissä sosiologisissa teoksissaan - olkoonkin, että pidän edelleen sitkeästi itsestään selvänä tietyn artistin ja jopa tietyn musiikkigenren paremmuutta toiseen nähden - muka puhtaasti musiikillisten arvojen ja perusteiden nojalla.

Tällainen argumentointi - eli taiteen priorisointi perustelemalla tietty makuarvostelma intuitiolla -toisin sanoen 'a`priori subjektiivisesti', mikäli on lupa muotoilla absurdi määritelmä kantilaista sanastoa hyödyntäen - on pelkkää ennakkoluuloa, jota voisi kutsua myös mystifioinniksi tai peräti erottelevaksi vallankäytöksi, jonka arvoarvostelman esittäjä kuitenkin haluaa legitimoida vetoamalla objektiivisina pitämiinsä kriteereihin.

Pakko myöntää, että joudun tämän argumentaation lopuksi myös itse jossain määrin naurunalaiseksi, mutta mitäpä ei 'Sokrates' kestäisi 'totuuden tähden' ;)

Varmuus= luottamus= usko

Kirjoitettu kommenteiksi mm. Ripsan, A-K.H:n ja helaneen kommentteihin A-K.H:n päreessä "Usko ainoastaan".
*
helanes sanoi...Ei Antti Eskola mitään uutta uskontoa. Hän puhuu vanhempiensa ja isovanhempiensa hämäläisestä, hartaasta, turhia kyselemättömästä tavasta uskoa, lapsenuskosta.
*
A-K.H sanoi...
Ei siinä mitään pahaa. Jotkut sanovat, ettei lapsenusko riitä. Teologia on toki kiinnostava ala, mutta välillä tekee mieleni puolustaa ns. tavallista uskovaista kaikenlaisen eksegetiikan ja uskonnonfilosofian paineessa.
Kun Pihtiputaan mummo ristii kätensä ja sanoo, että Isä meidän, joka olet taivaassa, niin ei siihen muuta sbstanssia tarvita.

RR
Antti Eskola herätti sympatiaa pastori, kasvatustieteen tohtori Teemu Laajasalon vetämässä Krypta-tv-haastatteluohjelmassa, vaikkei mulle selvinnyt oikeastaan muuta kuin (jos oikein tulkitsin), että Eskola kyllä omalla tavallaan uskoo, joskin lähes täysin irrallaan teologisista dogmirakennelmista, joista hän ei katso olevansa pätevä (sekä asiantuntemuksen että persoonansa tasolla) sanomaan mitään.

Kirkon hän hyväksyy, mutta haluaisi lisää keskustelua kaltaistensa 'uskovien uskonnottomien' välille (en muista käyttikö hän nimenomaan näitä termejä), jotka kuitenkin etsivät ja edustavat juuri tuota hänen 'hiljaista uskoaan.'
*
Tällainen usko koskettanee hyvin monia suomalaisia, jotka käytännössä ovat ns. 'nimikristittyjä' - siis sekularisoituneita, ja jotka kokevat luterilaisen kirkon virastoksi/byrokratiaksi, jossa virkamies-pappi hoitelee kasteet, ripit, häät ja hautajaiset siinä missä poliisi passin myöntämisen.

Mutta Eskolan 'usko' (jos se siis on uskoa, kuten hän jaksaa aina kysyä) on olennaisesti mutta ei ehkä kirkon kannalta sittenkin tarpeeksi(?) enemmän kuin pelkkä nimikristillisyys, jonka edustaja ikäänkuin asiaa sen kummemmin problematisoimatta katsoo, että kirkko edustaa maallisessa byrokratiassaan ns. 'korkeampaa', 'tuonpuoleisesta hallintoauktoriteettia'.

Tässä käytännöllisessä rituaalitoiminnassa kirkolla on siis nimikristitylle sen perusfunktio.

Jos kirkko uskaltaa olla rehellinen itselleen: tällainen sekularisoituminen edustaa jo hyvin pitkälle vieraantunutta suhdetta kirkon julistamaan uskon sanomaan.

Eskola tulee lähemmäksi mutta tekee selväksi, että hän ei usko teologien ehdoilla, joskaan ei ole itse enää? pelkkä sekularisoitunut, kirkkoa pelkkänä museona ja/tai aatteellisena sivistys- sekä hallinto-organisaationa pitävä 'uuspakana'.

Kieltämättä mielenkiintoinen tapaus nykyään tämä entinen tiukan linjan vasemmistolainen antiklerikaali.
*
Ripsa sanoi...
Ei kai Eskola sentäs ole väittänyt olevansa klerikaali-uskovainen, ei edes vissiin uskovainen?

Kuolemanpelko vain ottaa eri ihmisissä eri muotoja. Minulle Eskola ei ehtinyt olla proffa. Minulla oli niin ihana proffa, jonka nimen juuri unohdin, että kun se hukkui, en voinut muuta kuin lopettaa sospsykan opinnot.
Se oli innostava, toverillinen ja tavattoman lukenut.Istuttiin tuntitolkulla Tampereen yliopiston alakuppilassa juomassa litroittain kahvia ja puhumassa sosiaalipsykologiaa ja muita yhteiskuntatieteitä.
Lähinnä käsityksekseni jäi, että se oli paljolti tuomassa amerikkalaista sospsykaa Suomeen. Sen takiakin, tai ehkä juuri siksi, minusta Eskolan kirjat saavat jäädä puolestani kirjastoon.
Minusta tuntuu jotenkin tieteen häpäisyltä ruveta julistamaan lapsenuskoa.
*
RR
Nyt en ymmärrä. Tekisi mieleni sanoa suoraan, että höpö höpö!

Kun kirjoitan: (entinen) antiklerikaali, se ei implikoi, että Eskola olisi nyt 'klerikaali-uskovainen'.
*
Tarkennan myös Eskolan 'tyyppiä' sosiologina ja sosiaalipsykologina, sillä vaikken ole aiheesta arvosanoja suorittanutkaan, hänen(kin) kirjojaan olen kyllä lukenut.

Eskola ei enää nykyään asetu ainakaan ideologisesti avoimen vasemmistolaisena klerikalismia vastaan, koska ei enää avoimesti edusta sitä aatetta - jos koskaan on edes sosiologian metodologina (kylläkin poliittisesti) antanut marxilaiselle dialektiikalle tieteellisesti metodologisen monopolin, sillä lanseerasihan juuri hänkin! nimenomaan myös amerikkalaista sosiologiaa ja etenkin sen metodologisia malleja Suomeen.

Tiedän kyllä, että sosiologia on tieteenalue, jossa historian ohella poliittinen suuntautuminen vaikuttaa eniten itse opetuksen linjauksiin, mutta olisi luullut sinun tietävän Eskolan kirjoista hiukan enemmän; - ikäänkuin ne olisivat merkinneet sinulle enää pelkkää aikalais-propagandaa. Pöh! sanon minä.

Eskola on eräs suomalaisen sosiologian tärkeimpiä pioneereja myös sosiologian metodologioiden tunnetuksi tekemisen alueella, ja noita metodologioita kehiteltiin viime vuosisadan puolenvälin paikkeilla ja hieman sen jälkeen juuri ei-kommunistisissa maissa, sillä kommunistinen marxilaisuus oli jo alunperinkin jämähtänyt poliittisista syistä dogmaattiseksi 'liturgiaksi'.

Eskolan luennoima Gramsci ja tämän hegemonia-käsite on tietysti asia erikseen, mutta kommunistisessa 'kaanonissa' sekin leimattiin revisionismiksi.
*
Eikä Eskola todellakaan kai sano olevansa edes uskovainen vaan kuvailee kristillisyyteen liittyviä tuntemuksiaan hyvin karusti sanalla 'usko' ja nimenomaan juuri hiljainen usko tai lapsenusko-termejä korostaen.

Tämä ei minusta ole naivia tai höyrähtänyttä puhetta vaan oman sielunrauhan ja henkisen tasapainon etsintää sekä pohdintaa.

Lapsenuskon perusta kiteytyy mielestäni äärimmäisen 'luottamuksen' käsitteessä, sillä äärimmäinen luottamus on juuri mielenrauhan ehkä perustavin edellytys.
Eikä sitä voi saavuttaa minkään propositionaalisen argumentimuodostuksen kautta.

(Toki teologit kautta aikain ovat etsineet uskolleen rationaalista oikeutusta, jotta se kelpaisi ja soveltuisi myös yleisen episteemis-ontologisen argumentaation raameihin eikä jäisi vain fideistiseksi 'monologiksi'. Mutta tällaisenkaan, filosofisemman debatin puitteissa, Eskola ei halua oman 'uskonsa' luonnetta käsiteltävän ).

Vakuuttuneisuus luottamuksen merkityksessä lähenee jollain tapaa Wittgensteinin pyrkimyksiä, joita hän pohti viimeisissä muistiinpanoissaan 'Varmuudesta'.

Niiden ydinajatuksena lienee juuri ajatuskulku, joka lähtee siitä, että olet päätynyt tiettyyn 'mielen vakuuttuneisuuteen' ja sinua vaaditaan muuttamaan se tai ainakin asettamaan se tiukan muodollisen falsifikaation testattavaksi.

Kyse on siis ymmärtääkseni pikemminkin vakaumuksesta - mitä se sitten yksityiskohtaisesti lieneekään - kuin loogisen todistekielipelin eräästä 'ratkaisusta' tai ratkaisuehdotuksesta.

Wittgenstein kirjoittaa jotenkin niin, että 'varmuus' onkin juuri sitä, ettei sinun tarvitse muuttaa mielipidettäsi - ja ilmeisesti tämä varmuus perustuu (oikeutus on luultavasti virheellisesti konnotoiva sana tässä) luottamukseen - siis ikäänkuin lapsen uskoon.

Varmuus=luottamus=usko.
*
Pohdi Ripsa tätä. Kommenttisi oli siinä mielessä hyvä, koska se 'kirvoitti' minut muotoilemaan oman 'versioni' Eskolan 'sanastosta.
En ole toistaiseksi lukenut ainuttakaan kirjaa hänen 'usko-trilogiastaan'. Olen ainoastaan käynyt läpi referaatteja sekä keskustelua näistä kirjoista ja katsonut mainitsemani 'Krypta-haastattelun', joten tietysti hahmotelmani on siltä osin haparoivaa.

Mutta jotain luulen onnistuneeni ainakin itselleni aiheesta selventämään.

Ahneus

Kirjoitettu kommentiksi A-K.H:n kommenttiin päreessäni "Sokrateen ironia ja 'selkään puukottajat'".

***
a-k.h

Moro
Oletko ajatellut, että mainitsemasi ahneus saattaa kuulua perimmältään ihmisen atavistisiin ominaisuuksiin?

RR

Jotta tuohon pystyisi vastaamaan, täytyisi tietää missä vaiheessa ihmiseläimen vaistot muuttuivat siinä määrin järjen kontrolloimiksi, että hän ymmärsi tietynlaisen 'ylettömyyden' nimenomaan ahneudeksi eikä toiminut pelkästään itsesäilytysvaiston/-vietin pohjalta.

Samalla täytyy tietysti muistaa, että ahneutta voi esiintyä vain olosuhteissa, joissa riittää 'kähmittävää'.

Mutta tällaisissa olosuhteissa yhteisö on yleensä aina jo selkeästi hierarkisoitunut, mikä prosessi alkoi neoliiittisella aikakaudella.
Ihmiset alkoivat viljellä maata asettuen asumaan pysyvästi tietyille alueille, jolloin tuotannosta alkoi kertyä ylijäämää, joka saattoi toimia ahneuden kohteena ja välineenä.

Yleensä ahneuden kohde on aina myös väline jonkin sekä yksilöllisesti (1: turhamaisuus, saituus) että yhteisöllisesti (2: valta, kunnia) vahvemman päämäärän saavuttamiseksi tai syvemmän motiivin tyydyttämiseksi (siis 1 ja/tai 2), vaikka se onkin myös täysin itsenäinen pahe.

Papeilla ja heimojen päälliköillä sukulaisineen oli valta. Alamaiset tekivät työt ja maksoivat vieläpä 'suojelurahaa'/veroa hallitsijalle.
Näin ollen 'eräät' ovat aina voineet olla ahneempia kuin toiset, koska heillä on valta 'verottaa' heikompiaan.

Ahneus ymmärrettäköön noin yleisesti ottaen ylettömyydeksi - kerskakulutukseksi tai vastaavaksi: ihminen hankkii itselleen mammonaa, jota hän ei millään muotoa tarvitse muuten kuin siis vallanhimonsa ja turhamaisuutensa tyydyttämiseksi.

Muistanetko sosiologi-ekonomisti Thorstein Veblenin kirjan The Theory of the Leisure Class ja hänen luomansa nykyään hyvin tunnetut määritelmät/käsitteet conspicuous consumption and leisure (kerskakulutus ja vapaa-aika - nimenomaan conspicuous leisure).

*
Petoeläimethän tappavat vain sen, minkä tarvitsevat. Tosin esimerkiksi oravat jemmaavat käpyjä ym. niin ylettömästi, etteivät aina edes muista kaikkia kätköpaikkojaan, joskin sekään ei ole ahneutta vaan äärimmäistä itsesäilytysvaiston ehdollistamaa käyttäytymistä.

Mutta ahneus ei selvästikään ole mikään tahdosta riippumaton halu, vaikka sitä onkin usein vaikea hillitä - olipa se sitten vaikka minun kirjojen ostoon kohdistuvaa himoani (kts. PS).

Eläimillä tuskin on minkäänlaista tahtoa ja niiden halukin lienee lähinnä vaistoa ja enintään viettiä, mutta ainakaan niillä ei ole kykyä reflektoituun eli kielellisen ajattelun kautta ilmaistuun tahtoon/haluun.
Varoitus- uhka- kiima- ynnä muut signaalit eivät ole kielellistä (semanttista) reflektiota.

Ahneus on siis tietoista turhamaisuuden ja 'lisää saamisen'-halun tyydyttämistä jonkin tavaran tai pelkän rahan keräämistä varten.

Tietysti myös yletön kuluttaminen siinä merkityksessä, että ostetaan joka vuosi vaikka uusi kännykkä tai jopa uusi auto, on oire ahneudesta, koska ahneudesta hankittu ei ole tarpeesta tai tarpeeseen hankittu.

Ahneus tulisi kuitenkin kyetä erottamaan addiktiosta, jolloin ihminen on tullut riippuvaiseksi kuluttamastaan tai keräämästään tavarasta.

'Puhdas' ahneus on häikäilemätöntä ja laskemoivaa. Sen vuoksi se on pikemminkin vallankäyttöä kuin addiktiota.

Korostan kuitenkin uudestaan, että erottelu vallan, ahneuden ja addiktion välillä ei ole helppo. Nämä ovat vain yleisiä linjauksia.

*
Vastaan kysymykseesi näin. Ahneus on jotain nimenomaan ihmiselle ominaista. Karhu tai susikin tappaa ylettömästi/tarpeettomasti yksilöitä esimerkiksi lammaslaumassa, kun se menee 'sekaisin' veren hajusta ja helposta saaliista.

Voit aina kysyä, etteikö sitten ahne tai saituri ole mennyt jotenkin sekaisin etenkin rahasta ja ylipäätään mammonasta ja siihen liittyvästä vallasta, mutta tähän minä en osaa vastata.

Tuntuisi kuitenkin luonnolliselta ajatella, että mitä vahvempi on affektiivinen sukulaisuus 'veren hajusta' sekaisin menneen petoeläinen ja 'rahasta huumaantuneen' ihmisen välillä, sitä suuremmalla syyllä voisimme pitää ahneutta atavistisena taipumuksena.

Mutta kyseessä on - vielä kerran sanottuna - ylen komplisoitu erottelu. Kysykäämme neuvoa Petri Järveläiseltä - tunneteorioitten spesialistilta.

*
PS. Tässä yhteydessä on relevanttia puhua tahdon vapaudesta, vaikkei tiukasti ottaen vapaaseen tahtoon uskoisikaan, sillä tässä tahdonvapaus ymmärretään emotionaalis-sosiaalis-käytännölliseksi luonnehdinnaksi kyvystä harkita tekojensa seurauksia, ei metafyysis-teoreettiseksi määritelmäksi mentaalisen ja fysiologisen välisestä suhteesta.