April 14, 2007

'Valepukuista vai todellista optimismia?' sekä teologis-filosofinen luonnostelma

Kirjoitettu sekä lisäykseksi että vastauskommentiksi päreeseeni "Sartre, Nietzsche ja Esa Saarinen - koskien Jussin ja Kafkaesquen kannustavia tekstejä.
(Lisäys ja korjauksia 15.4)

***
I Valepukuista vai todellista optimismia?

Vastaan sinulle hieman surumielisesti siteeraten muististani erästä hienoimpia Nietzsche-kommentteja ever eräästä psykologisesti oivaltavimmista Nietzsche-esittelyistä ever.

Kyseessä on kulttuurihistorioitsija Will Durant ja hänen 1950-luvun puolivälissä suomennettu - omintakeisesti valikoitu mutta edelleen melko pätevä filosofian historia "Suuria ajattelijoita".

Durant lainaa Nietzscheltä kohtaa, jossa tämä sanoo filosofiassaan pyrkivänsä mahdollistamaan yhteiskunnalle sellaisen tasapainon ja rauhan, jossa kaikki kulttuuri pystyy kukoistamaan.

Muun muassa Nietzschen 'vallantahdon' periaatteita vasten tämä kuulostaa melko ristiriitaiselta, joskin kyseessä on euforisen vuoden 1888 aikana tehty muistiinpano.

Toisaalta Nietzschen ajattelua on perustellusti syytä pitää yrityksenä pikemminkin rakentavaan kuin pelkästään tuhoavaan kritiikkiin.
Hän itse osasi kyllä psykologisesti ja filosofisesti 'balanseerata' perustavia 'ylilyöntejään' ajatuksilla, jotka asettuivat ikäänkuin vaaán toiselle puolelle - perustavimapana esimerkkinä vallantahto-ikuinen paluu.

Tämä on eräänlaista dialektiikkaa mutta ei hegeliläisessä teesi-antiteesi mielessä vaan ikäänkuin 'kokonaisuuden sisäistä dialogia'.

Durant 'vastaa' Nietzschelle näin: "Mutta miten voi ihminen antaa sellaista, mitä hänellä ei ole?"

Tämä lienee ehkä kaikkein suurin dilemma Nietzschen suhteen: miten löytää se optimismi, jota hän mm. Zarathustrassaan niin voimallisesti ylistää, kun tietää, että Nietzschen oma elämä oli jatkuvien päänsärky- ym. kohtausten täyttämää, ja täysipainoinen kirjoittaminen mahdollistui vain näiden kohtausten välissä.

Tosin Nietzsche teki ensin hatarat luonnostelmat muistivihkoihinsa kävellessään ja vaellellesaan kesäaikaan päivittäin joskus jopa 10 tuntia Sils-Marian vuoristomaisemissa Sveitsin alpeilla (myös joissain pohjois-Italian pikkukaupungeissa) - aamuhämärästä iltahämärään.

Kuitenkin sään vaihtelut ja 'kohtauksien' mahdollinen uhka, joka usein korreloi sään muutoksiin, säätelivät näiden pitkien kävelylenkkien määrää.

Migreenistä kärsivät reagoivat usein ilmanpaineen vaihteluihin, joskin Nietzsche oli aivan käsittämättömän yliherkkä paitsi ihmisten mielialojen myös sään vaihtelun suhteen.

Muistivihkosta hän sitten siirsi ajatuksensa vahvasti täydentäen ja korjaillen paperille, jonka jälkeen oikovedokset teki usein säveltäjä Peter Gast (oikealta nimeltään Heinrich Köselitz - hänen oppilaansa ja ehkä ainoa 'opetuslapsensa' Baselista - samalla myös ainoa henkilö, joka pystyi saamaan selvää hänen jälkeenjääneitten muistiinpanojensa käsialasta), joskus myös sisar, tietyissä tapauksissa Baselin kolleega kirkkohistorian prof. Frans Overbeck, mutta myös hän itse, minkä nyt likinäköisyydeltään pystyi.

Tosin 1870-luvun lopulla ja 1880-luvun alussa Nietzsche myös saneli tekstejään juuri Gastille, sen aikaiselle ystävälleen fil. tri Paul Reelle ja sisarelleen.

Muistettakoon, että Nietzschen vanhempi kolleega Baselista, kuuluisa kulttuurihistorioitsija Jacob Burckhard, oli Nietzschen ystävä (tosin etäisesti), ja sai jopa vaikutteita tältä kreikkalaisen agon-käsitteen tulkinassa.

Burckhard suhtautui Nietzscheen melko suopeasti, joskin etääntyi hieman, kun Nietzsche alkoi kirjoittaa yli-ihmisestä ja vallantahdosta.
Sinänsä ehkä tekopyhää, koska Burckhard, jonka käsitys historiasta oli schopenhauerilaisen pessimistinen ja kaoottinen, korosti Italian renessanssin historiassaan ihmisten silmitöntä egoismia ja pätemisen tarvetta.

*
Mutta mistä siis saada sieluunsa se dionyysinen optimismi, joka ei synny oletetun jumalan pelastuslupauksesta vaan itse elämisen tuskasta ja riemusta?

Me kaikki emme ole syntyneet optimisteiksi luonnostaan, me kaikki emme elä suhteellisen hyväkuntoisina ja terveinä läpi elämämme emmekä koe läheisten kuolemaa vasta kypsässä aikuisiässä vaan saatamme olla joko synnynäisesti varsin synkkämielisiä kuten Schopenhauer, kärsiä läpi elämämme erilaisista sairauksista tai odottamattomista onnettomuuksista kuten tapaturmista tai vahempiemme ja sisariemme varhaisesta kuolemasta.

Silti tämä elämä on meille kaikille annettu samanlaisena mahdollisuutena - täysin riippumatta siitä, mitä meille sen aikana tapahtuu.

Kun ajattelen Nietzschen optimismia tätä taustaa vasten, en välttämättä halua nimittää häntä valepukuiseksi pessimistiksi.

Hän itse nimitti 'ainoan opettajansa' arkkipessimisti Schopenhauerin valepukuiseksi optimistiksi ja osoitti sen oivallisesti analysoimalla Moraalin alkuperästä-pamlettinsa III:ssa esseessä "Askeettisista ihanteista" Schopenhauerin filosofian perusajatusta siitä, että ihminen tahtoo mieluummin ei-mitään kuin on tahtomatta.

Tällä tavoin itse tärkein eli tahto (jonka vaikutuksen Schopenhauer halusi minimoida, koska se on syynä kaikkiin onnettomuuksiimme ja itsekkyyteemme) tulee pelastetuksi - joskaan Schopenhauer itse ei huomannut tätä koko teoriansa ytimeessä piilevää halkeamaa...

Mutta onko Nietzsche itse sitten valepukuinen pessimisti eli mies, joka tekee sekä omasta että elämään väistämättömästi muutenkin liittyvästä kärsimyksestä ikäänkuin masokistisen lähtökohdan ja perusteen ylistää elämää.

Miten tällainen käsitteellis-psykologinen 'silmänkääntötemppu' ja paroni von Münchausenin 'itse itsensä pelastaminen' voidaan ottaa vakavasti?

Ilmaiseeko se todellista optimismia, jos väittää, että me voimme 'pelastua' omassa varassamme, ja että luottamus jumalalliseen johdatukseen on alistumista passiivisuuteen, jonka voi tulkita pikemminkin äärimmäisen pessimismin alle sortumiseksi lopullisen 'päätösvallan' antamisessa Jumalalle, jonka tahtoa kukaan ei tunne?

Nietzsche tuli lopulta hulluksi. Onko tämä 'todiste' hänen filosofiaansa vastaan vai osoitus siitä, että hän ei lopulta pelännyt mitään - kaikkein vähiten hulluutta - pikemminkin päinvastoin (tässä yhteydessä on syytä muistaa Platonin Phaidros-dialogi), ja että juuri tällainen rohkeus, sitkeys ja kyky on vakuuttavin osoitus hänen optimisminsa aitoudesta - ei suinkaan siitä, että hän olisi vain epätoivoisesti teeskennellyt luomalla sankari-ideaaleja, jotka antoivat hänelle tarkoituksen elää loppuun asti...

Tähän kysymykseen ei kukaan Nietzsche-tutkija ole ymmärtääkseni kyennyt antamaan kunnollista vastausta, joskin minun omien tutkimusteni 'kolmas vaihe' on vasta alkanut, joten palaan asiaan tulevaisuudessa, mikäli elämää riittää.

II Teologis-filosofinen luonnostelma

Jotensakin hälyttävänä pidän kuitenkin sitä, että tiedän monien kristillisten teologien lukevan Nietzscheä ikäänkuin 'salaa' eli hieman häpeillen omaa Nietzsche-ihailuaan (esim. Reijo Työrinoja; tietysti löytyy myös Nietzscheä halveksivia kuten Terho Pursiainen), mutta kukaan heistä ei ole uskaltanut lähteä tutkimaan Nietzscheä hänen omista lähtökohdistaan käsin, vaan aina on jo etukäteen tehty valmis tulkinta, jonka pohjalta hänet sitten tuomitaan psykologisena egoistina samalla, kun hänen psykologista oivalluskykyään kuitenkin kiitetään (ristiriitaista?).

Tämä ei riitä. Olennaista on vastata kysymykseen: pystyikö Nietzsche todella osoittamaan kristinuskossa piilevät psykologiset heikkoudet - sen 'huumeenomaisen' vaikutuksen ja ajatuksellisesti sekä emotionaalisesti passiiviseen horrokseen tuudittavan lohdutuksen.

Ihmiset tarvitsevat metafyysistä lohdutusta, kirjoitti Schopenhauer, joka oli perimmältään a-teisti (vaikkei tätä missään aivan suoraan sanokaan) mutta samalla hyvin vahvasti - itämaiseen tapaan - uskonnollinen mystikko.

En halua (koska siihen ei ole mitään pätevää perustetta) millään muotoa kieltää Schopenhauerin väitettä, mutta olennaista on kuitenkin Nietzschen tapaan pohtia tuon metafyysisen lohdutuksen eettis-psykologista luonnetta.

Tiedän kyllä, että kristinuskon sisälle mahtuu niin fatalistisia kuin voluntaristisiakin pelastusoppeja, jotka ovat usein keskenään avoimessa ristiriidassa, joka sitten pyhitetään dogmiksi kuten Jeesuksen kaksiluonto-oppi Khalkedonin kirkolliskokouksessa, mutta 'ostetaanko' kristillisen uskon aitous liian kovalla hinnalla (sekavuudella ja piilevällä pluralismilla), jos ja kun se viime kädessä julistetaan loogiseksi paradoksiksi ja lopulta mysteeriksi (erotuksena arvoitukseen, joka voidaan ratkaista; - mysteeri sen sijaan pysyy ikuisesti salaisuutena) ?

Tämä ei kuitenkaan välttämättä ole oleellista teemani kannalta, koska tiedämme, että myös Nietzsche yhdistää yli-ihmisessä keskenään voluntarismin (vallantahto) ja fatalismin (ikuinen paluu, amor fati).

Oleellista on se, minkä aseman ihminen itse saa uskomusjärjestelmässä. Kristinuskossa ihmisen asema on periaatteessa - jos pidämme vanhurskauttamista sen soteriologisena ytimenä - alistettu.

Jumala siis paitsi hallitsee kaikkea (vanhan kirkon periaate) on myös lopulta täysin 'Toinen' (Luther, Calvin, Barth).
Mutta jos vanhan kirkon opeissa ihmisen asema oli siinä mielessä itsenäisempi suhteessa Jumalaan, että hän - osallistumalla kirkolliseen ja kristillisen yhteisön elämään - pystyi myös vaikuttamaan omaan pelastukseensa tekemällä aktiivisesti liturgista yhteistyötä (liturgia= synergia) Jumalan kanssa (tätä ei pidä sekoittaa pelagiolaisuuteen!) samalla, kun hän oli tämän tahdolle alisteinen, niin Lutherista (soteriologisesti mutta ei kirkko-opillisesti tietenkin jo Augustinuksesta) alkanut perinne korostaa ihmisen ja Jumalan absoluuttista eroa, jonka Barth sitten 1920-luvulla - varmaankin myös I maailmasodan masentamana - vie loogiseen äärimmäisyyteen asti: Jumala on täysin 'Toinen' ja uskonto tulkitaan jopa uskon vieraantumiseksi ja esteeksi.

Nämä teemat esiintyvät myös Nietzschellä, joka meni Barthiakin pitemmälle ja tulkitsi Jumalan niin etäiseksi ihmiselle, että tämä voitiin julistaa jopa kuolleeksi.

Mutta onko loppujen lopuksi lainkaan merkillistä, että kun uskonnollista mystiikkaa sakramentteineen alettiin Reformaation vaikutuksesta minimoida saksankielisillä alueilla ja Pohjoismaissa, kun ihmisen ja Jumalan välille lankesi äärimmäinen kuilu, ja kun ihmisen tahto mitätöitiin täysin (ihmisluonto oli peruuttamattomasti paha ilman Jumalan armoa), eikä tilalle kyetty tuomaan mitään vaihtoehtoista, validia päätösteoreettista mallia, koska rationaalinen päätösteoria hylättiin viimeistään sinä hetkenä, kun kanonisesta traditiosta luovuttiin; - onko siis lainkaan merkillistä, että Reformaation vaikutuksen alaisissa maissa ja kielialueilla kristillisyys alkoi paitsi pirstoutua myös maallistua sekä saada hyvin äärimmäisiä muotoja: - (1) 'tekopyhä' eli maallista menestystä pelastuksessa korostava fatalistinen 'yksilökalvinismi', ja 2) yksilöllistä pyhitystä ja uudestisyntymistä korostava voluntaris-askeettinen pietismi)?

Lopputulema tästä kehityksestä oli väistämätön: 1) kalvinismissa ihmisen Jumala-suhde maallistui, 2) pietismissä siitä tuli 'yksilömystiikkaa'.

Fakta on kuitenkin samalla se, että ihmisen ja Jumalan välinen kytkös - kun siltä vedettiin ikäänkuin matto alta a) tahdon validiuden kieltämisen myötä, b) Jumalan ja ihmisen absoluuttisen eron korostamisessa ja c) uskonnon minimoimisessa pelkäksi raamatunluvuksi ja synnin kauhuilla pelotteleviksi saarnoiksi - vääjäämättä höltyi varsinkin, kun valistuksen tieteellinen ajattelu ei tarvinnut enää jumalaa 'hypoteesikseen' (sanoi Newton, joka kuitenkin yhä oli syvästi uskonnollisen spekulaation pauloissa).

Perusväittämäni siis on, että Reformaatio ei onnistunut tehtävässään uudistaa ihmisen Jumala-suhdetta vaan lopulta miltei - jos ei nyt tuhonnut niin ainakin latisti sen!

Reformaation todelliset saavutukset ovat jossain muualla kuin kristinuskon 'sisäisessä edistymisessä'; - esim. yhteiskunnan muutosprosessin aatteellisten 'valmiuksien' edistämisessä; - ihmisten sopeuttamisessa yhteisöllisen ja kirkkokeskeisen Gemeinshaftin muuttumiseen kohti maallistuneempaa ja yksilöä korostavampaa (yksityisen ja julkisen ero alkaa korostua) Geschellscaftia.

Väitän edelleen, että Nietzsche, joka oli saksalaisen pietismin esimerkillinen kasvatti paitsi askeettisessa yksityiselämässään myös etenkin 'kvasimetafyysisen' filosofiansa osalta, vei pelkästään loogiseen päätepisteeseensä pietismin pyhitys-ja hengellisen uudelleensyntymisajatuksen.
Jumalaa ei enää tarvittu, koska ihmisestä tuli 'omavarainen' itsepyhityksessä (tämä menee vaarallisen lähelle pelagiolaisuutta, joka ainakaan äärimmillään ei enää ole kristinuskoa).

Ortodoksisessa teologiassa pyhitys, joka on sen soteriologinen ydin, tunnetaan jumalallistumisen eli theosiksen nimellä.
Tosin ortodoksinen kirkko toisin kuin pietismi sitoo pyhityksen ehdottoman tiukasti kirkon ja uskonnon piiriin, joten pyhitys ei silloin ole nimenomaan itsepyhitystä kuten radikaalipietismin pelagismissa (tätä eroa ei voi kyllin korostaa!)

Reformaatio jätti ihmisen yksin maailmakaikkeuteen. Lutherin rakkauden- ja ristinteologia oli ikäänkuin oivallinen 'vastapunnus' hänen kantaansa sidotun ratkaisuvallan suhteen, koska siinä kaikille - eritoten 'kadotetuimmille ja syntisimmille' - oli luvassa pelastus ja nimenomaan sen vuoksi, etteivät he olleet Jumalan silmissä kuin 'saastaa'.
Paavalin ehkä hieman tekopyhä periaate, että hän ei kerskaa muilla kuin heikkouksillaan, on tässäkin viety yhtä teennäiseltä tuntuvaan loogiseen ja psykologiseen päätepisteeseensä.

Mutta kuka voi panna toivonsa tällaiseen oppiin? Hänhän joutuu suorastaan 'kilpailemaan' siitä, kuka mahtaa olla kaikkein syntisin ja siten otollisin Jumalalle.

Ei ei! Minun intuitioni ei usko rakkauteen, jonka toinen osapuoli on täysin passiivisessa roolissa suhteessa rakkauden antajaan ja lähteeseen - tässä siis Jumalaan.
Niinpä hieman ihmettelen (en tosin tunne asiaa) Petri Järveläisen tänään kehuman "Ristin teologi" Tuomo Mannermaan yrityksiä sovitella luterilaisen vanhurskauttamisopin ja ortodoksisen theosiksen välillä.

Reformatorinen liike yritti saada ortodoksisesta kirkosta tukea pyrkimyksilleen jo 1500-luvun puolenvälin paikkeilla, mutta opilliset erot sekä praxiksen että dogmien suhteen osoittautuivat niin valtaviksi, että Konstantinopoli ei lopulta enää vastannut saksalaisten kirjeisiin - olkoonkin, että tilanne oli patriarkaatin kannalta sekä poliittisesti että kirkkopoliittisesti vähintäinkin hankala ja kiusallinen, koska turkkilaiset olivat noin 100 vuotta aiemmin vallanneet Konstantinopolin ilman, että lännen kirkon taholta olisi annettu kakkea mahdollista apua.

Patriarkaatti siis koki tulleensa jälleen kerran petetyksi (vrt. Konstantinopolin ryöstö 1204 neljännen ristiretken aikana) eikä luottanut latinalaisiin kolleegoihinsa puhumattakaan nyt jostain vielä vain lahkoliikkeeksi silloin luokitellusta Luther-liikkeestä.

Silti en väitä, etteikö dialogi kannattaisi aina, mutta mitä ilmeisimmin vanhurskauttamisen ja jumalallistumisen alkuperäiset lähtöhdat löytyvät kahdesta hyvin eri suuntiin vetävästä filosofisesta ja teologisesta perinteestä.

Opillisesti perustavin asia dialogin puolesta on tietysti se, että puhutaan lopultakin samasta asiasta eli pelastuksesta. Ekumeenisuudesta yhtenäisyydestä ei kuitenkaan mielestäni pidä ikäänkuin pakonomaisesti tulla itsetarkoitus, jos kerran opilliset ristiriidat ovat lähes sovittamattomia - jos ovat ;-].

###

Toivon, että aikamoisista tiivistyksistä ja 'ajatuskeskityksistä' pitkine virkkeineen ja kappaleineen huolimatta, mahdolliselle lukijalle jää edes jonkinlainen käsitys siitä, minkälaista lähestymistapaa aiheeseen olen käyttämässä ja millainen rooli Nietzschelle siinä on tarkoitus antaa.

Lisäys 15.4

Kyse on siis ihmisen asemasta ajattelu- ja uskomusjärjestelmän agenttina - sekä toimijana että 'säätäjänä'.
Tähän pohdiskeluun pyrin nivomaan tarkastelun schopenhauerilaisen pessimismin ja ja nietzscheläisen optimismin luonteesta ja problematiikasta, koska niiden molempien focuksena on ihmisen mahdollisuus tai mahdottomuus kokea - 1) schopenhauerilaisen periaatteen: tahdon näennäisen kiellon kautta ja 2) Nietzschen maksiimin: elämisen jatkuvan kärsimyksen pohjalta kumpuavaan 'taistelevaan' optimismiin perustuva - olemassaolon mielekkyys .

Schopenhauerilla tuo mielekkyys löytyy vasta tahdon sammuessa lopullisesti (mihin siis paradoksaalisesti tarvitaan ääretömästi tahtoa!), Nietzsche sen sijaan korostaa affirmaatiota, elämän ehdotonta myöntämistä ja vieläpä juuri sen kaikkein suurimman kärsimyksen keskellä.

Tavallaan Nietzsche on kuin uusi Job, joka ei menetä uskoaan ja luottamustaan Jumalaan (Nietzschen tapauksessa elämään), vaikka sekä hänen viisaat ja oppineet ystävänsä (Saatanan 'edusmiehet') häntä siihen perusteluillaan ja argumenteillaan taivuttelevat.

***
Mutta tämä tästä tällä erää. Eiköhän yllä olevasta löydy pohdiskeltavaa aiheesta kiinnostuneille. Ainakin toivon niin.

5 comments:

A-K.H said...

Jahas. Luin kokonaan, ajatuksella. Ei tarvitse juoda päätään täyteen tyhjentääkseen sen, mutta tästä hivenaineesta ei tule läheskään yhtä pahaa krapulaa kuin eräästä yhden molekyylin päihteestä.

Rauno Rasanen said...

Täytynee vähän lieventää 'tuomiotani' Terho Pursiaisen Nietzsche-halveksunnasta.

Muistaakseni hän joskus jossain kirjoitti, että Nietzschellä on psykologisesti hyviäkin oivalluksia (en nyt muista mistä erityisestä asiasta oli kyse), mutta että tämän teksti noin yleensä ottaen on kovin vastenmielistä luettavaa - ilmeisesti juuri rankimpien väitteitten kohdalla, jotka vetävät provokatorisesti jalat alta niiltä, jotka erottelevat ihmisten tekojen motiivit jyrkästi ja selvästi joko hyviksi tai pahoiksi.

En tosin itsekään ole Nietzschen kanssa aina samaa mieltä tässä asiassa, koska perspektivismi (nietzscheläinen relativismi) ja sen arvofilosofinen ääripiste: nihilismi, on johdonmukaisesti toteutettuna ainakin pitemmän päälle liki mahdoton ajattelutapa, mitä yhteisöllisyyteen ja kommunikatiiviseen toimintaan tulee.

Tosin Nietzsche itse kyllä oivalsi tämän asian ja piti sitä yhtenä tärkeimmistä filosofisista ongelmista, mutta kykenikö hän asettamaan nihilismille eettisen 'vastapunnuksen' kehittämällä uutta hyve-etiikkaa mainitsemieni yli-ihmisen sisäistämien motiivien ja periaatteitten: vallantahdon ja ikuisen paluu perustalta?

Ainakin projekti jäi kesken.

*
Pääsääntö kuitenkin on, että Nietzscheä karsastetaan yleensä sitä enemmän, mitä vähemmän häntä tunnetaan.

Valitettavasti on myös niin (on ollut aikoinaan myös minun kohdallani), että häntä ylistetään kaikkein eniten juuri samoista syistä eli siis, mitä vähemmän hänen elämäänsä, tekstejään ja etenkin niiden eri tulkintoja tunnetaan.

Oman Nietzsche-tuntemukseni I vaiheessa Nietzschen vaikutus perustui pelkästään hänen suggestiivisen tyylinsä uskomattomaan tehoon.

II-vaiheessa eli vasta 1990-luvun puolivälissä tajusin, etten ollut ymmärtänyt Nietzschestä vielä oikeastaan mitään.

Sitten luin kaikki hänen suomennetut teoksensa toiseen ja jopa kolmanteen kertaan uudestaan, tutustuin joihinkin uusiin Nietzsche-tulkintoihin ja kuuntelin Heikki Kanniston erinomaiset Nietzsche-luennot.

Nyt III vaiheen alettua joskus 2-3 vuotta sitten, olen ryhtynyt aktiivisesti keräämään uutta lähde-ja tutkimusmateriaalia Nietzschestä.

Filosofian historia yleisesti ja etenkin saksalaisen idealismin aika (laajasti ottaen 1760-1860) erityisesti sekä teologian dogmi- ja kirkkohistoria ovat kiinnostukseni peruskohteita.

Samoin tietysti 'la belle epoque' eli 1800- ja 1900-lukujen vaihde ennen I maailmansotaa, aikajakso, johon Nietzschekin voidaan jo laskea.

Saksalainen idealismi sen vuoksi, että se synnytti joko vastareaktioitten (Schopenhauer, Marx, Feuerbach, Nietzsche, Freud) tai kantilaisuudelle myötäsukaisten ajattelutapojen kuten uuskantilaisuuden (Cassirer) ja fenomenologian (Husserl) ja hermeneuttisen eksistenssi-ontologian (Heidegger, Gadamer) kautta 1900-luvun filosofian eräitä pääkoulukuntia.

Analyyttisella puolella esim. Wittgenstein sai vahvasti Kant- sekä Schopenhauer-vaikutteita, vaikka Hintikan mukaan Schopenhauerilla ei ollut merkittävää osuutta W:n ajattelussa.

Kannisto ja eräät muut ovat perustellusti toista mieltä aikankin, mitä Tractatukseen tulee.

Wienin piiristä löytyi myös jossain määrin kantilaisesti ajattelevia kuten Carnap.

Teologian puolella olen melko lailla laajahkojen perustietojen varassa, mutta sitä puutostahan voidaan vielä korjata.

Tiettyjä filosofian klassikoita on myös syytä hankkia, joskin olen kirjahankinnoissani hajottanut kiinnostustani filosofian eri alueitten perusteitten preppaamiseen ehkä liikakin.

Filosofeista Kant, Hegel, Schopenhauer, Nietzsche, Wittgenstein, Heidegger, Foucault ja Habermas ovat meikäläiselle must.

Dostojevskin ja Camus`n proosateokset kirjallisuuden puolella ovat vaikuttaneet myös filosofiseen ajatteluuni, joskin Camus on kirjoittanut joitain täysin filosofisiakin esseitä.

Sartren vaikutus on ollut merkittävä, mutta jotenkin Sartre on minulle nyt hieman passee. Marxin ajattelun perusteitten tunteminen kuuluu flosofiseen yleissivistykseen, vaikka hänkin on tavallaan passee.

Samat sanat Freudista. Onhan mulla sitäpaitsi Freudiin jonkinlainen kiinnostus kehkeytynyt jo mielisairaanhoitaja-ammattini kautta, vaikkei siitä käytännössä mitään hyötyä ole ollut.

Enkä sitäpaitsi ole koskaan pitänyt vakavissani psykoanalyysia kliinisesti pätevänä psykoterapeuttisena menetelmänä, jos en nyt rehellisesti sanoen pidä enää mitään muutakaan psykoterapiaa tieteellisesti pätevänä.

(Platonia ja Aristotelesta ei tarvitse oikeastaan edes mainita, koska he ovat niin väistämättömiä valintoja filosofian harrastajalle.

Myös uusplatonismin suuren nimen Plotinoksen 'Yhdestä' emananoituvan todellisuuden teoria kuuluu ilman muuta filosofisen yleissivistyksen pakolliseen 'kurssiin'.)

Cassireriin pitäisi tutustua paremmin, joskin on aivan selvää, että esim. uuskantilaisuuden ja Nietzschen välillä on kuilu, vaikka Nietzschekin kyllä ymmärtää filosofian käsitteiden ja siten kulttuuristen symbolien luomiseksi, mutta hänen molemmat jalkansa ovat tiukasti maassa eli naturalismissa, jos sitten pää kurkottaakin itsetranssendenssin pilviin.

Cassirerin filosofinen antropologia kiinnostaa kovasti, joskaan en voi väittää, ettenkö kokisi myös haasteelliseksi ymmärtää syvemmin Kantin analyysia esim. kausaliteetista ja saada tolkkua hänen transsendentaalisen deduktion menetelmästään jossain 'selkokielisessä' muodossa.

Mutta se on vaikea projekti.

Hermeneutiikkaan en ole syvemmin tutustunut, vaikka Heideggerin ohella Schleiermacherin, Diltheyn ja Gadamerin yleiset periaatteet tunnenkin.

Vattimon tuntemus jää 'Uskon että uskon' kirjan varaan. Hänen toinen suomennettu kirjansa, joka varsinaisesti käsitteli hermeneutiikkaa ei kolahtanut, mutta Vattimon 'heikon ajattelun' periaatteen kyllä tunnen.

Kommunitaristeista tai heidän 'sukuisistaan' filosofeista olen hyvin kiinnostunut, joskin Charles Taylor on aika ajoin varsin hankalaa luettavaa (laaja 'Sorces of the Self') lukuunottamatta "Autenttisuuden eiikkaa", jota suosittelen kaikille filosofiasta vähänkin kiinnostuneille.

Alistair MacIntyren 'After Virtue' (Hyveiden jäljillä) on melko lennokasta luettavaa ja antaa kyllä rautaisannoksen valistuksen ajan jälkeisen etiikan kriisin analyysia niin emotivismin, eksistentialismin kuin Nietzschenkin ei-yhteisöllisen hyve-etiikan suhteen.

Jne jne.

Jussi said...

Cositas Buenas.

Myös metanoli on primaarinen alkoholi. Tosin Etanoli ei ole yhtä myrkyllinen kuin metanoli, joka - kuten tiedämme - voi aiheuttaa sokeuden tai jopa kuoleman. Metanoli tuottaa elimistöön formaldehydiä. Etanoli taas asetaldehydiä. Jälkimmäinen muuttuu - hapettuu - elimistössä etikkahapoksi. Olen joskus keitellyt pontikkaa suomenopettajani keittiössä, joten jotakin kokemusta tästä kaikesta minullakin on. Muistaakseni metanolimyrkytystä hoidetaan - tai ainakin joskus hoidettiin - etanolilla, koskapa se syrjäyttää metanolin elimistössä sen hapettumisperiodin aikana ja metanoli poistuu sitten rakosta kusen mukana, eikä ehdi muuttua tuoksi joskus lastulevyissäkin käytetyksi kyllästämisaineeksi.

Luis Bunuel mainosti kirjassaan "Viimeinen henkäykseni" hyvää Dry-Martin ohjetta. Joi vaimoltaan salaa, mikäli oikein ymmärsin.

Eilen paistoi aurinko.

Ihan uteliaisuudesta, kysyn, onko tarkastelutapasi lineaarinen, vai kenties jonkin muunlainen.

Toisaalta kaiken samanaikaisuus on kaiketi enemmänkin läsnä ihmisen tietoisuudessa, kuin tosiasioissa.

Luulen, että persoonallinen elämä on kaikesta huolimatta useimmille ihmisille eräänlainen nöyryytys, ainakin lopputulokseltaan ja juuri sen takia vierastan ajatusta erotella asioita hyviin ja pahoihin - siis minä ymmärrän Pursiaisen näin - koska siitä mielestäni vääjäämättä seuraa, että uskomme kaikenlaisten ohimenevien katastrofien jalostavaan tai kehittävään vaikutukseen. Joka on lähinnä mielipuolinen ajatus.

Viattomuus on rikollisuuden ja mielenvikaisuuden syvimpien muunnosten suosikkinaamio.

Taide ja kulttuuri pitäisi pikemminkin nähdä eräänlaisena ihmisen puutteellisuuden kaapuna, ilman sitä ihminen ei ole juuri mitään ja sen tajuaminen on kyllä suunnattoman traaginen asia. Aivan rannaton ja mielettömän masentava.

Miten kaipuuta mitataan? Olisiko Yrjö Littunen osannut vastata siihen?

Espanjassa - paikkaa en enää muista - naiset tanssivat ulkopuolisilta suljetussa kapakassa flamencoa ilman vaatteita. Malaguena de Lecuona tai oikeastaan La Nina De Puerta Oscura, olisi autuasta olla paikan päällä. Espilässä oli aikanaan sentään aikamoiset ikkunamainokset.

Josef Beuys sanoi kerran eräässä keskustelussa suunnilleen näin; " Minä sanon suoraan, että Kristus ei ollut laisinkaan luova, koska hän ei ollut taidemaalari."

Beuysilla oli joskus Tampereella näyttely, jossa oli mukana grafiikanlehti, jossa oli tuo tutuksi käynyt jotenkin sibeliusmainen sivukuva Nietzschestä. Kuvaan oli ammuttu muutamia luodinreikiä.

Laitanpa kauniiksi lopuksi ja samalla kun kiitän sinua Raimo tästä mainiotakin mainiommasta kirjoituksesta ja myös siitä vaivannäöstä mitä sen tekeminen on epäilemättä vaatinut, runon Lorcalta.

sininen taivas
keltainen vainio

sininen vuori
keltainen vainio

aution lakeuden poikki
vaeltaa jalan oliivipuu

yksi ainoa
oliivipuu

Jussi said...

Tuli työkiireitä ja piti lähteä muualle ja juttu katkesi. Ajatuksena oli siirtää keskustelu Helsingin Sanomiin ja lehden kulttuurinäkemykseen, jos sillä nyt sellainen on.

Tarkkasilmäinen ehkä huomasi, että erehdyin etunimesi suhteen, mutta oikeastaan tein sen tahallani.

Kemppinen antoi siihen impulssin - " Blogit ovat journalismia, useimmiten.
Arvostelu on oma ryhmänsä. Se muistuttaa urheilua. Keinotekoisia sääntöjä noudattaen asiantuntevat henkilöt antavat pisteitä toisille. Jos henkilö on asiantuntematon, se ei haittaa."

Kun tämä(kin) keskustelu on ollut aika kirjallisuusvoittoista, niin ajattelin, että voisin yrittää kääntää huomion hetkeksi seuraavaan.

Hesari on käsittääkseni täydellisesti vaiennut allaolevasta adressista sivuillaan. (Olen luvalla käyttänyt tässä eräiden henkilöiden yksityistä sähköpostia sitä sopivasti lyhennellen).


KUVATAIDE KATEISSA HELSINGIN SANOMISSA

Taidenäyttelyt ovat taiteilijoiden ja galleristien tuottamaa, kaikille avointa keskeistä kulttuuritoimintaa. Helsingin Sanomat on Suomen ainoa valtakunnallinen sanomalehti ja perinteisesti kantanut vastuunsa kansallisen kulttuurin esiintuojana ja kommentoijana. Tämä rooli näyttää nyt olevan romuttumassa ainakin kuvataiteen osalta.

Vireään kulttuurielämään kuuluu ennen kaikkea helposti hahmotettava ja tavoitettava informaatio taiteen kentästä. Kulttuurista tulee vain sisäpiirin harrastus, jos taide on kansalaisille kovin vaikeasti saavutettavissa. 

Kuvataiteen ystävinä ja Helsingin Sanomain lukijoina olemme pahoillamme, että pääkaupunkiseudun kuvataide-elämää on päivälehtemme kautta nykyään yhä vaikeampi seurata.

Nyt -liitteessä ilmestyy enää vain karsittu näyttelykalenteri. Taidenäyttelyistä tulisi julkaista kattavaa kalenteria samaan tapaan kuin elokuvista. Lehden lukijat haluavat itse valita, mitä näyttelyä tai elokuvaa menevät katsomaan. Verkkosivuilta hankalasti löytyvä näyttelylista ei korvaa lehden sivuilla ilmestyvää kalenteria. 

Kulttuurisivuja uudistettaessa kuvataiteen viihteelliset puolet, tähtikultti ja mediaseksikkyys tuntuvat korostuneen. Vakavasti otettavien kuvataidearvioiden määrää on vähennetty, eikä niitä enää julkaista vakiopäivinään, vaan ripoteltuina sinne tänne. Kritiikin yhteydessä julkaistaan usein vain vaatimaton kuva, jos sitäkään, vaikka se antaisi lukijalle mahdollisuuden omaan arvioon. Vielä pari vuotta sitten tiettynä viikonpäivänä ilmestynyttä arviokoostetta saattoi käyttää apuna näyttelykierroksen suunnittelussa. Nykyisin arviot julkaistaan usein vasta näyttelyn viimeisinä päivinä. Varsinkin muualla kuin pääkaupunkiseudulla asuva taiteen ystävä turhautuu lukiessaan arvion kiinnostavasta näyttelystä, joka on avoinna enää kaksi päivää. Liian moni tasokas näyttely jää kokonaan ilman arvostelua. 

Ajankohtaisin nykytaide näyttäytyy yksityisnäyttelyissä. Jos niiden sisältöjä ei riittävästi käsitellä kritiikin ja muun kirjoittamisen kautta, seuraukset näkyvät varmasti myös alan arvostuksessa ja yleisölle tarjolla olevan taiteen laadussa.

Asialla on suoria vaikutuksia paitsi taiteilijoiden ja gallerioiden toimintaedellytyksiin myös kuvataidekenttään yleisemmälläkin tasolla. Kun näyttelystä on ollut tieto Nyt -liitteessä tai siitä on ilmestynyt kritiikki Helsingin Sanomissa, kasvaa gallerian kävijämäärä välittömästi. Suomessa taiteilija yleensä tekee työt palkatta, kustantaa näyttelyn ja maksaa suurta provisiota myydyistä teoksista. Lisäksi osa taiteesta on luonteeltaan ei-myytävää. Yksityisnäyttely Suomessa on useimmiten taiteilijalle tappiollinen. Kritiikin ja muun kuvataidekirjoituksen niukkuudesta johtuen tasokkaiden gallerioiden olemassaolo on vaakalaudalla.

Toimivalla kulttuurielämällä on maamme ilmapiiriin suuri merkitys. Peräämme tärkeimmältä päivälehdeltämme kuvataiteen osalta kattavaa ja hyvin toimitettua tiedottamista sekä säännöllistä ja riittävää palstatilaa kritiikille.

Helsingissä 15.1.2007

ja 2406 nimeä ja lainaus tiivistelmä sähköpostista

"Helsingin Sanomien lukija-adressi: Kuvataide kateissa Helsingin Sanomissa luovutetaan 13.4.2007 klo 11 Sanomatalossa Helsingin Sanomien ja Nyt-liitteen päätoimittaja Reetta Meriläiselle.
Adressin luovuttavat Helsingin Sanomia lukevien kuvataiteen ystävien puolesta taidekasvatuksen prof. Pauline von Bonsdorff, taidemaalari Heli Heikkinen, Helsingin Saskiat ry:n pj. varatuomari Tytti Soikkeli.
 Sekä paperilla että internetissä kerätyssä adressissa on 2406 nimeä. Adressin avulla pyritään välittämään kuvataiteesta kiinnostuneen lukijakunnan toiveita lehden tietoon. Samalla sen soisi herättävän keskustelua myös muiden tiedotusvälineiden mahdollisuuksista kuvataiteen esittelyssä ja sisällön pohdinnassa.
   Allekirjoittaneet edustavat laajasti koko maassa sekä  ulkomailla Helsingin Sanomia seuraavia kuvataiteen ystäviä eri kansalaisryhmistä. Suurin allekirjoittajaryhmä koostuu kuvataiteilijoista, kuvataiteen opettajista ja tutkijoista sekä muista taidealan toimijoista ja visuaalisten alojen ammateissa työskentelevistä. Taiteilijakunnasta adressin ovat allekirjoittaneet mm. taiteilijaprofessorit Tuulikki Pietilä, Pentti Kaskipuro, Mikko Heikkinen, sekä akateemikko Outi Heiskanen. 
Suuren allekirjoittajaryhmän muodostavat myös muut akateemisten alojen edustajat, esim. professoreita on n. 20 kpl . Joukossa on myös kansanedustajia ja paljon muita yhteiskunnallisesti merkittävissä tehtävissä toimivia henkilöitä.
Koska kuvataiteen ystävät eivät muodosta yhtenäistä ryhmää, jolla olisi käytössään oma tiedotuskanava, on suorastaan hämmästyttävää, että näin moni hyvin erilaisten alojen edustaja on löytänyt adressin, joka nyt toimii kanavana kuvataiteen puolesta."

(Saska Snellman oli sanonut jotakin sellaista, että kuvataidearvostelujen kuvat näyttävät hyviltä kirja-arvostelujen joukossa.)

Itse en kyseistä julkaisua ole tilannut kuin viimeksi 80-luvun alussa ja olen sanonut henkilöille, jotka ylläolevaa asiaa ovat ajaneet, että purkakaa energianne johonkin muuhun ja jos kaipaatte kunnon arvosteluja, tehkää niitä itse ja käyttäkää foorumina internettiä.

Ei siinä mitään, onhan tilanne kuitenkin ymmärrettävä. Kuvataiteilijasta se saattaa tuntua samalta, kuin se, että ei muisteta oikeaa nimeä tai arvoa tai ammattia ja ehkä sittenkin vähän enemmästä.

Rauno Rasanen said...

a-k.h, jussi

Lyhensin juttuani hieman päreen lopusta.
Päreiden kirjoittamisessa - silloin, kun pyrin esseeluonnoksien tekemiseen, on aina se vaara samalla, kun niiden spontaanisuus ja luonnosmaisuus on eittämätön etu ja ideoita lisäävä seikka, että tulee kirjoitettua asiaankuulumattomia 'tunnustuksia' sekaan.

Sellaisilla ei useinkaan ole paikkaa kuin henkilökohtaisessa kirjeenvaihdossa, keskustelussa tai muistiinpanoissa, ja niitä lukee väärään asiayhteyteen liitettynä jälkeenpäin aina kovin kiusaantuneesti.

*
jussi

Mitä tulee tuohon Hesaria koskevaan juttuusi, en osaa oikein ottaa kantaa siihen, koska minulle ei ole tullut Hesaria yli viiteen vuoteen.

Mutta varmasti addressi oli ihan paikallaan, jos perusteluja on uskominen.

Palannen asiaan myöhemmin. Nyt täytyy pakosti vaihtaa tiedotusvälinettä.