April 6, 2007

Pitkäperjantain Bulla

Kirjoitus kommentoi osittain PJ:n pärettä "Piirteitä systemaattisesta teologiasta 1900-luvulla" ja sen kommentteja.

*
Tulkoon se nyt sitten sanottua näin "pitkänä" perjantaina.

Triniteetti ja sen osat eivät minun mielestäni ole perimmältään joko maskuliinisia tai feminiinisiä, mutta meidän antropomorfistinen ja "antrooppinen" tapamme kertoa tämä mysteeri tekee tuon jaon.

Itse pidän kuitenkin tätä narratiivis-symbolista jakoa erittäin osuvana yhä nykyäänkin.

Paljastan tässä julkisesti, että suurin mies-idolini on "Perhe on pahin"-sarjan Archie Bunker (tosin hän oli erinomainen myös esittäessään aivan toisenlaista roolia "Yön kuumuudessa").

Minä olen (tai ainakin haluaisin olla) temperamentiltani ja asenteiltani kuin Archie eli sisimmältään mitä hyväsydämisin rasistinen sovinisti ja egoisti.

Olenkin suuresti huvittunut siitä, miten teologien ja filosofienkin keskuudessa koetaan - ikäänkuin oltaisiin "pelkkiä" poliitikkoja - kunnia-asiaksi edustaa kaikkia mahdollisia hyviä asioita ja aatteita, jotka demokraattisessa valtiossa on sellaisiksi nostettu (tietenkin erimielisyyttä eri poliittisten ratkaisujen toimivuudesta esim. työttömyyden ja köyhyyden vähentämiseksi voidaan kai pitää suurimpina eroina vasemmiston ja oikeiston välillä).

Ikäänkuin pelättäisiin omien tunteitten, intuitioitten ja niihin pohjaavien alustavien arviointien ristiriitaisuutta ja "humanistista kyseenalaisuutta".

*
Esimerkkejä

Hyvin oppinut ja sympaattinen teologi Kari Kuula toivoo kaikkien pelastumista ja pitänee naispappeutta "luonnollisena" asiana. Paavaliakin hän tulkitsee trivialisoiden varsin juutalaisesti. Sovitusoppi, sakramentit ja muu kristillisen teologian perustava aines ei ole johdettavissa Paavalin teksteistä vaan myöhemmän - alunperin lähinnä kreikkalaisen vaikutuksen kautta.

Superoppinut ja syvällisesti stoalaisen kosmopolitismin omaksunut Juha Sihvola yrittää keittää filosofisen "keiton", johin otetaan kaikilta suurilta filosofeilta (Nietzsche mukaanlukien - onko se mahdollista?!) heidän ajattelunsa parhaimmat "palat", ja syöttää sitten tämän keitoksen lukijoilleen ikäänkuin kukaan ajattelun historiaa tunteva voisi vakavissaan uskoa, että sellainen soppa on mitään muuta kuin - jos ei myrkyllinen niin ainakin hiton pahan makuinen...

Sihvolan kaveri - ajatteleva kone - puoliksi filosofi, puoliksi teologi - Terho Pursiainen, aliarvioi ihmisiä, jotka eivät sovi hänen peliteoreeriseen ja analyyttis-argumentatiivisen ajattelijanluonteensa sapluunaan, ja pitänee näitä ilmeisesti tunteitaan kontrolloimaan kykenemättöminä "hömppäveikkoina".
Muuten Pursiainen on luullakseni valmis hyväksymään kaikki "järkevästi" argumentoidut "järkevät väitteet ;-].

*
Minun mielestäni - vaikka Maria Magdaleenan roolia ja merkitystä on mitä ilmeisimmin ja törkeimmin vähätelty katolis-ortodoksisessa perinteessä - naispappeus muuttaa kirkon alkuperäisen eetoksen, atmosfäärin ja hengen täysin. (Palaan tähän aiheeseen varsin erilaisesta näkökulmasta toisessa kommentaarissani).

Ääriliberaali luterilaisuus on katkaissut yhteytensä katoliseen perinteeseen ja siitä on hyvää vauhtia tulossa - Matti Myllykosken - luullakseni "neutraalin" hyväksyvää ilmausta siteeraten - sosiaalitoimen palveluhin verrattava, naisvaltainen "hoiva- ja lohdutusinstituutio" (muistinvarainen sitaatti).

Hyvä tietysti niinkin, mutta minulle kyseessä ei enää silloin ole nimenomaan autenttista kristillisyyttä julistava uskonto vaan lähes täysin maallistunut sosiaalitoimen "jaosto", jonka työntekijöistä suurin osa luultavasti kokee ilmeisen vaivautuneesti "taikauskoisina" pitämänsä?" viittaukset Jumalan meille lahjoittamaan armoon Jeesuksessa Kristuksessa, tämän sijaiskärsimykseen sekä syntiemme anteeksi saamiseen.

"Pakana-ortodoksina" naispappeus on minulle kuitenkin melko yhdentekevää luterilaisen "tarjoustalon" trendimarkkinointia, koska pidän luterilaisuutta degeneroituneena uskontona, joka on antanut periksi dogmaattiselle pluralismille (Karl Barthia lukuunottamatta - sic!) ja uskontieteen metodiselle tiedeauktoriteetille, mikä tarkoittaa historialliskriittisen totuudenkaltaisuuden pitämistä ainoana kriteerinä uskonnollisten kysymysten - jopa uskon! - "verifioijana ta falsifioijana".

Paul Tillichin situaatioteologiaa pidän "'sulautumisen' ja relatiivisen teologian" eli postmodernin: pluralistisen ja ateistisen teologian "johdantona".

Barthista on sanottu, että hän oli ehkä ainoa todellinen (reformoitu) kristitty ja uskova 1900-luvulla, mutta tuskinpa hänkään olisi mennyt niin pitkälle kuin Bonhoeffer tai Gogarten uskonnottomassa uskonnollisuudessa ja sekularisaation ymmärtämisesä Jumalan suunnitelmaksi - olkoonkin, että uskonto ihmisen konstruktiona ei voi muodostaa siltaa Jumalan luo.

Toki asia voidaan ymmärtää ortodoksien tavoin niin, että Jumala itse on "rakentanut/rakentaa" tuon sillan toisen pään (sen oman puolensa), koska sitä ihminen ei kerta kaikkiaan pysty itse tekemään. Tätä on vertauskuvallisesti ortodoksisen opin käsitys synergiasta: ihmisen ja Jumalan välinen "yhteistyö", josta myös pelkän uskon kautta vanhurkauttamisen puolesta puhuja - Paavali - on kirjoittanut.
(Liturgia merkitsee jotakuinkin samaa kuin synergia, ja se ilmentää juuri tuota ihmisen ja Jumalan välisen yhteistyön tapahtumista.)

*
Mitä aborttiin ja homoavioliittoihin tulle, niin 1) aborttia ei tule hyväksyä ehkäisy- eikä perhesuunnittelun keinona, ellei raskaus sitten uhkaa vakavasti äidin tai lapsen tervyttä. Tähän on luotavissa ja on varmasti jo luotu selvät lääketieteelliset kriteerit. Ehkäisy- ja "katumuspillerit" + muut ehkäisykeinot hyväksyn.

2) Homoliitot voidaan hyväksyä, mutta koska kristillinen kirkkoavioliitto on perinteisesti liittänyt yhteen heteroparin, termiä avioliitto ei voida käyttää homoparin vihkimisessä.
Koska homot kuitenkin kokevat itsensä yhä vielä tämänkin jälkeen syrjityiksi, muutettakoon vihkikaavaa siten, että pelkkää avioliitto-sanaa ei enää käytetä kummassakaan tapauksessa, vaan parit vihitään joko heteroavioliittoon tai homoavioliittoon - kuulostakoon tämä sitten miten koomiselta tahansa.

Luulisi, että kaikki ovat tyytyväisiä tähän ratkaisuun ja jos eivät ole, tyytykööt tilanteeseen, sillä suurempaa kompromissia asiassa tuskin enää voidaan tehdä ilman, että kristillisen ajattelun luovuttamattomia alkuperäisperinteitä loukattaisiin kohtalokkaalla tavalla.

Sillä - kuten sanoin - mitä enemmän noita kompromisseja nimenomaan luterilaisen kirkon piirissä tehdään, ja mitä kauemmas ne kulkevat alkuperäisestä perinteestä, sitä vähemmässä määrin on enää kysymys kristillisestä traditiosta. Tämän tien päässä on looginen lopputulema, joka selvyyden ja rehellisyyden nimissä vaatii tulla nimitetyksi joksikin muuksi kuin kristillisyydeksi.

Ja niin onkin parempi. Kuten katolisuuteen kääntynyt Seppo A. Teinonen totesi siteeraten erästä saksalaista, luterilaista teologia: luterilaisuus sairastaa omaa historiaansa eli partikularismia, separatismia ja sekularisaatiota.
Itse lisäisin edelliseen viitaten, että se sairastaa myös kirkkopoliittista populismia, joka haluaa miellyttää kaikkia välittämättä alkuperästään ja sen asettamista velvotteista ikäänkuin kristillisyys olisi jonkinlainen John Rawlsin eroperiaatteen "hengellinen" ilmenemismuoto.

Tarvitseeko luterilaisuus rawlsilaista "tasapainoperiaatetta", jonka mukaan dogmit voivat toimia hengellisinä auktoriteetteina vain siinä määrin, etteivät ne sorra millään tavoin esimerkiksi naisia ja ylipäätään vähemmistöjä - vaan pikemminkin päinvastoin?.

Tällainen ajattelutapa on analyyttisesti argumentoiden proseduraalisesti oikein, mutta koska siinä ei millään tavoin haluta sotkea ontologisia eli uskon perustaan liittyviä dogmi- ja arvokysymyksiä itse proseduuriin, se näyttäytyy - ainakin minulle - eräänlaisena matemaatikon malliteoriana, jolla on erittäin vähän kosketuspintaa siihen emotionaalis-itseymmärrykselliseen uskontulkintaan, joka tekee kristinuskosta juuri kristinuskoa eikä jotain talouspolitiikkaan rinastettavaa peliteoriaa.

*
Kirkko on paradoksaalinen instituutio. Samalla kun se toimii hyvinkin epädemokraattisesti sekä dogmien että hierarkioiden tasolla, se kuitenkin pyrkii ainakin periaatteessa julistamaan kaikille jäsenilleen (joskus jopa kirkkoon kuulumattomille) samaa armon ja syntien anteeksisaamisen mahdollisuutta - sukupuoleen, rotuun, ikään, ammattiin ja ansioihin katsomatta.

Minun mielestäni tämä kirkon sisäiseen luonteeseen liittyvä ristiriita ei ole sovitettavissa millään tavoin. Ellei sitten ole jämähtänyt leikittelemään jo mainituilla loogis-matemaattisilla teorioilla, joiden puitteissa kaikki on mahdollista - joskin yleensä tuo "kaikki mahdollinen" valitettavasti myös jää sinne teorioiden maailmaan - ainakin, mitä uskontohin tulee, sillä - tältä minusta tällä hetkellä vaikuttaa - mitä paremmin uskonto kyetään nivomaan esimerkiksi tieteelliseen maailmankuvaan, sitä vähemmän tuossa "synteesissä" on enää uskontoa ja sitä enemmän oudon mystisellä tavalla tiedettä.

Mutta kuten historia on jo Pythagoraasta ja osittain myös Platonista lähtien - Islamin kukoistuksen ajan filosofit mukaanlukien - osoittanut: jokainen matemaatikko on potentiaalinen mystikko. Hän uskoo numeroihinsa, malleihinsa ja teorioihinsa ikäänkuin ne ilmentäisivät todellisuuden ikuista, jumalallista olemusta.

7 comments:

jarvelainen said...

Auttaisikohan tässä tilanteessa "antakaa keisarille mikä keisarin on" eli moraalikysymykset ja niihin liittyvät instituutiot siirtyisivät kirkolta kokonaan yhteiskunnalle ja valtiolle: sukupuolet, oikeudenmukaisuudet, heidän olkoon patriarkat, matriarkat ja markat, osamme onnemme, meidän iät on,Jumalan valtakunta!

A-K.H said...

Ota, Rauno, bullaa.

Rauno Rasanen said...

jarvelainen

Tuossa on ideaa...

a-k.h

Ma syön bullaa ja annan vapauttavia tuomioita jyrkästi paheksuen.

kafkaesque said...

rauno:

koska homot kuitenkin kokevat itsensä yhä vielä tämänkin jälkeen syrjityiksi, muutettakoon vihkikaavaa siten, että pelkkää avioliitto-sanaa ei enää käytetä kummassakaan tapauksessa, vaan parit vihitään joko heteroavioliittoon tai homoavioliittoon - kuulostakoon tämä sitten miten koomiselta tahansa.

suo anteeksi rauno, mutta minusta ehdotuksesi ei kuulosta ainoastaan koomiselta, vaan se kuulostaa myös kehnon urkuharmoonin virheelliseltä virrenpätkältä. nämä hetero / homodikotomiat alkavat jo vähitellen olla hautauksen tarpeessa, miksi siis tuottaa lisää takaperoista ajatussysteemiä. emmehän me aseta tiskiharjaa ja pyttipannuakaan hierarkiseen järjestykseen, miksi sitten asettaisimme lain edessä tasa-arvoiset ihmiset.

eri asia on, kannattaako koko avioliitto-parisuhderekisteri-instituutiota edes pitää yllä. minusta ei. avioliiton ihanteista ja idylleistä ovat päivämäärät jo ajat sitten paukkuneet. onhan se hyvä yritys, omin paikoin sympaattinenkin, mutta sisällöltään kaatopaikka.

oliko se simone weill joka kehotti rakastavia loittoisaan läheisyyteen? että toista voi rakastaa vain jos onnistuu rakastamaan välimatkaa kahden ihmisen välillä. että se mikä meille on annettu on annettu läsnäolon ja lähentymisen, ei omistamisen kautta.

raunolle sovinnon ja rauhan pääsiäistä, rakkautta unohtamatta.

kafkaesque said...

lainausmerkit unohtuivat - ylläolevan kirjoituksen ensimmäiset kahdeksan riviä olivat siis sitaatti raunolta

Rauno Rasanen said...

kafkaesque

Kiitos paljon huomatuksistasi.

Kyllä minä lupaan ajatella tätä asiaa jatkossakin monelta kantilta.

Tulipa vain taas "improvisoitua" varsin "rämisevä soolo", mutta jotain hyvin uudenlaista näkemystä tässä nyt joka tapauksessa etsitään ja tarvitaan.

Sinä ehdotat näköjään koko avioliittoinstituution lopettamista ja purkamista.

Se on perinteisen ja yhä yleisen käytännön kannalta ainakin toistaiseksi epärealistinen idea, vaikken kielläkään ajatuksen heuristisuutta parisuhteen onnistumisen kannalta.

Käytät ehkä liikaa retoriikkaa soveltaen romanttista idealismia (!?) asiaan, jonka proseduureissa ei ole paljoakaan valinnanvaraa.

Kuulostin oudon koomiselta halutessani poistaa avioliitto-termin kokonaan käytöstä ja siirtyä "täsmäliittomääritelmään": siis käyttämään hetero- tai homoliiton nimeä, ja perustelin myös miksi.

Enkä aio siitä perustelusta tinkiä tuumaakaan.

Jos ihmiset haluavat kirkkohäät, he joutuvat suoraan sanottuna "alistumaan" heitä korkeamman kanonisen lain tai luterilaisuudessa virallistettujen, kristillisten "perlokutiivisten" kielellisen käytäntöjen rituaaliin.

(Kts. John Austinin wittgensteinvaikutteinen - ns. puheaktiteoria ("theory and terminology of speech acts") kielen ja toiminnallisen teon yhtenevyydestä - esim. vihkimiskaavan funktiona.)

Vihkimissanat ovat perlokutiivisesti käytettyä kieltä, joka performoi (esittää) siirtymisen yhteiskunnallisesta - tässä parisuhdetta koskevasta statuksesta toiseen - sitovampaan, vastuullisempaan ja "korkeampaan" asemaan.

Minun kantani on edelleen, että avioliitto kristillisen perinteen merkityksessä julistetaan miehen ja naisen välille.

Jos kristillinen avioliitto julistetaan homo- tai lesboparin välille, ollaan rikottu dogmia, mikä merkitsee, että kyseessä on jokin muu kuin kristillinen vihkimiskäytäntö.

Tämän takia lanseerasin nuo "koomis-rämisevät" ehdotukseni eri termien käytön puolesta.

Haluan siis etsiä kompromissia - en rakennella mitään arvohierarkioita, ellet sitten jostain syystä koe, että heteroliitto olisi muka jotenkin arvokkampi ilmaisu kuin homoliitto.

Tällaista mielipidettä ei voi johtaa itse termeistä, ellei jo itse suhtaudu hetero- ja homojaotteluun jotenkin hierarkisesti, mikä olisi argumentatiivisesti vähintäinkin ristiriitainen peruste, koska yhtenäisyyttä ja tasa-arvoahan me molemmat tässä asiassa haluamme - joskaan emme kumpikaan ihan mihin hintaan hyvänsä.

Ellet sitten hieman sofistikotuneemmin halua vaittää, että jaottelu itsessään implikoi hierarkian.

Kysynpä kuitenkin vielä kerran itseäni osittain toistaen: miten, miksi ja lopultakin kuka tai mikä taho tallaisen eriarvoisuuden implikoi?

Se nimittäin todellakin voit olla juuri sinä itse, joka viis veisaat tuhansien vuosien kirkollisesta perinteestä ja haluat itsekkäästi omien intressiesi takia vihkikaavaa sovellettavan täysin samanlaisena sekä homoihin että heteroihin, vaikka kristillinen perinne - kumouksellista kirkon piirissä jo tämäkin - on nyt suostunut tai ainakin suostumassa siunaamaan homoliitot siinä missä heteroparitkin.

Kaikkea ei etenkään näisssä asioissa voi kuitenkaan saada - ei ainkaan yhdellä rysäyksellä.

Vielä kerran - juuri eriarvoisuudesta tässä yritetään heterojen ja homojen välillä päästä eroon, mutta ILMAN, että tiettyä, alkuperäistä ja loukkaamatonta, kristillisen sakramentin ilmaisemaa dogmia pitäisi tuhota täydellisesti.

Avioliitto-termin poistaminen edellämainittujen korvaavuuksien tullessa tilalle on siis enintä, mitä minun mielestäni voidaan tehdä ja sallia ilman, että vihkimisestä tulee jotain muuta kuin kristillinen toimitus.

Ja jos tämä malli tuntuu vakaumuksellisesta kristillisestä homoseksuaalista täysin mahdottomalta hyväksyä (mitä vilpittömästi itse hämmästelen, koska kirkollinen vihkiminen on siis jo hyväksytty tai tulee hyväksytyksi), voi sentään aina käydä partnerinsa kanssa maistraatissa, ottaa siviilivihkimisen ja pyrkiä kristittynä homoseksuaalina aktiivisesti vaikuttamaan kirkon käytäntöjen muuttamiseen tältä osin.

Puhun tässä luonnollisesti luterilaisen kirkon muutosprosesseista.

Katolisessa ja ortodoksisessa kirkossa nämä muutokset tulevat toteutumaan - jos koskaan - paljon hitaammin.

*
Toivon, että ymmärsit perusteluni.

Hyväksyä niitä ei tarvitse, mutta logiikkani pitäisi olla nyt tullut selväksi.

Hyvää Pääsiäistä toivoo ystäväsi Rauno

kafkaesque said...

rauno:

[....] toivon, että ymmärsit perusteluni [....]

parhaani teen ymmärtääkseni. jos ymmärryksen ominaisuudeksi katsotaan se, että sen vastaanottaminen aiheuttaa henkisiä ponnisteluja, muuttuvat perustelusi minun kannaltani ymmärrykseksi. olet ajatteluani monipuolistava rihmastoija ja yhdistelet sellaisia piuhoja, jotka itselläni ovat pahasti ruosteessa. ja vaikka eivät olisikaan, en minä jaksa osuvia tekstejä hylkiä keneltäkään sen vuoksi, että niiden kirjoittajat ehkä edustavat jonkin omalle ajatusmaailmalle vastakkaisen värin kaanonia.

[...] vielä kerran - juuri eriarvoisuudesta tässä yritetään heterojen ja homojen välillä päästä eroon, mutta ILMAN, että tiettyä, alkuperäistä ja loukkaamatonta, kristillisen sakramentin ilmaisemaa dogmia pitäisi tuhota täydellisesti [....]

suhtaudun hiukan oudoksuen tuohon alkuperäiseen / loukkaamattomaan dogmiin. kristillisessä näytepalagalleriassa näitä 'alkuperäisiä' versioita on niin kovin monta.
sanan / dogmin totuus löytyy siitä käsitejärjestelmästä, jonka puitteissa kulloinkin liikutaan. toisin sanoen dogmi marinoituu parhaiten käyttäjänsä tynnyrissä.

dogmin varsinaisena happotestinä on sen sovellus. en nyt halua tyhmäntomerasti inttää asiasta josta minulla on varsin pieni aineisto, mutta voisiko olla niin, että se alkuperäinen ja loukkaamaton kristillisen sakramentin dogmi on ollut löysästi sandaalinkärjistään kiinni m y ö s homogenressä? silloinhan mitään ei tuhota, eikä sakramentin varpaille astuta?

hyvän haltuun, ystävä.